viisi laukausta päähän riittää

paluu menneisyyteen - osa 1

2010-10-24T16:45:00.007+03:00

On kai aika kertoa jonkin verran siitä, mitä on tapahtunut kuluneen vuoden aikana. Niille, jotka vasta löysivät blogin, kerron myös pähkinänkuoressa muuta taustaa. Tätä kirjoittaessani tulin siihen tulokseen, että kerron asioista kahdessa osassa, varsinkaan vuoden 2009 puolella tapahtuneisiin asioihin ei ole kovin helppo palata.

Aloittaessani blogin pitämisen olin 15- tai 16-vuotias. Asuin äitini ja hänen miesystävänsä kanssa. Molemmat olivat alkoholisteja. Riitoja oli usein ja niissä oli myös fyysistä käsiksikäymistä. Kävin yläastetta, sain kiitettäviä arvosanoja, mutta olin koulukiusattu ja yksinäinen. Lintsasin paljon. Viiltelin, koin oloni masentuneeksi, harkitsin itsemurhaa useasti. Apua en saanut kun en sitä hakenut.
Ollessani 16-vuotias, keväällä 2009, äiti kyllästyi "katselemaan tuota hullua kakaraa" ja otti yhteyttä koulun terveydenhoitajaan. "Pankaa se hoitoon". Terveydenhoitaja ottikin asian puheeksi kanssani ja teki muutamia testejä, mm. BDI-testin, tajusi mitä oli meneillään ja laittoi mulle lähetteen nuorisopsykiatrian polille ("klinikalle", kuten sitä täällä kutsun). Klinikka järjestikin mulle ja äidille jonkin kriisiajan ja huhtikuussa 2009 aloin saada apua tilaani, jota myös vaikeaksi masennukseksi kutsuttiin.

Muistan sen päivän tosi elävästi, kun yritin itsemurhaa. Muistan, paljonko kello oli kun tein sen, muistan mitä lääkkeitä otin, muistan ambulanssimatkan. Muistan sen yön sairaalassa, lääketokkurassa ja kiinni EKG:ssä ja tiputuksessa. Muistan, kun kaksi ambulanssimiestä tuli aamulla hakemaan mua - "nyt tilanne on sellainen että sut täytyy viedä psykiatriseen sairaalaan".
Pidin tuolta kuukauden mittaiselta osastojaksolta päiväkirjaa, mutten kirjoita siitä tänne, koska en tahdo lukea sitä. Joka tapauksessa, sairaalassa mulle aloitettiin lääkitys ja päätettiin, etten voi asua kotona. Vastahakoisesti suostuin siihen, että asun kolme kuukautta lastenkodissa. Kotiuduin lastenkotiin - kului kuukausi ja sanoin, etten tahdo mennä enää äidin luokse. Mielipidettäni kuunneltiin, äiti vastusti huostaanottopäätöstä ja lähetteli mulle mm. tappouhkauksia, jotka vain edesauttivat sitä että minut päätettiin ottaa pysyvästi kotikaupunkini lastenkodin huostaan. Tämä päätös varmistui vasta joulukuussa 2009, mutta ei nyt mennä asioiden edelle.

Koulu alkoi elokuussa 2009. Alku meni ihan hyvin, mulla oli ystäviä, tunsin olevani paljon paremmassa kunnossa kuin pari kuukautta takaperin. Jotenkin olin vain kauhean väsynyt ja stressaantunut, tuntui etten jaksaisi käydä koulua. Viiltelin taas. Minulle alkoi tulla tunne, etten olekaan olemassa, että vain kuvittelen maailman ja ainoa tapa herätä kuvitelmasta on kuolla, että mun kuuluisi kuolla. Mietin useasti itsemurhaa.
Jo syyskuun alussa minut vietiin väkisin, suoraan klinikalta ilman mitään varoitusaikaa, takaisin psykiatriseen sairaalaan. Sairaalassa tilani todettiin pahentuneen psykoottistasoiseksi masennukseksi ja lieväksi psykoosiksi. Mulla uskottiin olevan myös aistiharhoja, vaikka kivenkovaa yritin vakuuttaa, ettei mun yöllisiin paniikkikohtauksiin liittynyt mitenkään varjojen näkeminen tai äänien kuuleminen.
Oltuani sairaalassa viikon sisätiloissa yritin uudelleen itsemurhaa. Tämä oli aika epätoivoista - luonnollisestikin kaikki tavarani oli tutkittu, mitään terävää ei ollut käsien ulottuvilla, ikkunat olivat jotain panssarilasin tapaista jne - enkä keksinyt muutakaan keinoa kuin yrittää muovinpalalla valtimoa katki. Eihän se tietenkään onnistunut. Jäin tästä kiinni ja olin viikon tehovalvonnassa, en sentään lepositeissä, vaikka sitäkin harkittiin.
Syyskuu kului enemmän tai vähemmän puuroisena sairaalassa. Lääkitystä nostettiin aika rajusti. En päässyt kolmeen viikkoon käymään kotona. Vähitellen pääsin käymään ulkona, aluksi 5 minuuttia kerrallaan hoitajan kanssa, myöhemmin jopa puoli tuntia hoitajan kanssa. Äiti, isä, veli ja kerran lastenkodin hoitaja kävi katsomassa minua. Joka ilta minulle soitti joku. Koin sen lähinnä ahdistavaksi.
Oltuani nuo viikot sairaalassa pääsin kotiin (lastenkotiin) päivälomalle, eli lähdin aamulla ja palasin illalla. Tuo loma meni hyvin, ja pääsin seuraavanakin päivänä samanlaiselle lomalle. Tämän jälkeen voinnissa tuli kuitenkin takapakkia, ja minulta evättiin taas ulkoilut ja lomat. Muistaakseni seitsemän sairaalaviikon jälkeen pääsin yhdeksi yöksi kotilomalle.

Jatkuu.

my reasons to live were my reasons to die, but at least they were mine

2010-10-22T17:22:00.003+03:00

Ilmeisesti siis päätin jatkaa blogin pitoa...
Tai ainakin tämän vuodatuksen verran. Jos jatkan vielä pitempään niin kerron jossain vaiheessa mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut. Pähkinänkuoressa; asun lastenkodissa, mutsi juo muttei ihan niin paljon ku ennen, olen ollut kahdesti osastolla (viimeksi siellä tuli oltua 4kk), käyn mielenterveyspolilla säännöllisesti ja opiskelen lähihoitajaksi. Muutan keväällä omaan kotiin kun täytän 18.

Tällä hetkellä on niin tyhjä olo. Erosimme poikaystävän kanssa pari päivää sitten. Jätin hänet, koska hällä oli toinen. Toinen mua parempi. Silti se poika väittää, että rakastaa mua. Kuulemma rakastaa kahta ihmistä yhtäaikaa... mutta mä en usko, että kukaan rakastaisi mua. Mä en usko, että mulla on enää mitään minkä vuoksi elää.
Olin aamulla todella lähellä itsemurhaa... jostain syystä menetin rohkeuteni enkä tehnyt sitä. Vihaan itseäni. Kerroin klinikalle etten tunne että mulla ois enää syytä elää. Ratkaisu; kolminkertaistettu Ketipinor-annos.

Mä vaan tahtoisin jonkun joka repisi mut ylös täältä ja pelastaisi mut, mutta sellaista ihmettä ei taida ollakaan.

I know I'm the cursed one, I know I'm meant to die

2010-10-17T18:42:00.003+03:00

....... Anteeksi.
Olen pahoillani etten ole kirjoittanut yli vuoteen. Joku ehkä huomasikin ystäväni laittaman kommentin tuonne edellisen merkinnän kommentteihin, kun pyysin häntä ilmoittamaan että olen hengissä, siltä varalta että joku olisi kaivannut. Olihan joku.

Ainiin, ja käskin sitä kaveria kertomaan että olen kunnossa. Hah. Nauraisin jos osaisin. Valehtelu on yllättävän helppoa, eikö vaan?
Mikään ei ole kunnossa. Ehkä ulkopuolelta näyttää siltä. En asu alkkisäitini kanssa ja käyn koulua. Hymyilen ihmisille. Hienoa. Se on siis terve.
Ja paskat.

Olen kuitenkin hengissä, ei siinä mitään. Sitä en tiedä, kuinka kauan.

... Mutta niin, tarkoitukseni oli pyytää teiltä anteeksi ja ilmoittaa että olen elävien kirjoissa. Edellisen kerran jälkeen, kun kerroin yrittäneeni itsemurhaa, yritin vielä toisenkin kerran. En onnistunut. Mielisairaalan tehovalvonnassa yrittämismahdollisuudet olivat hieman rajalliset. Eli paskasti siis meni noina aikoina, enkä vaan enää pystynyt palaamaan tänne kaikkien niitten muistojen ja sen pahan olon takia. Anteeksi siitä, todella paljon anteeksi, en tahtonut aiheuttaa huolta kenellekään.

En tiedä, jatkanko enää blogin pitoa. Voi olla. Voi olla etten. Tällä hetkellä näyttää siltä, että voisin hyvinkin jatkaa, mutta en tiedä.
Tärkeintä on nyt kuitenkin, että olen kertonut teille etten ole haihtunut savuna ilmaan.

Näkemiin tai hyvästi, kumminpäin sitten päätänkään. Keep it up.

Standing here, that's all I can do

2009-07-22T14:22:00.002+03:00

Palaveri meni suoraan sanottuna päin persettä. Tai ei nyt niinkään, se kyllä alkoi hyvin.

Aloitin siis menemällä sosiaalityöntekijää vastaan jotta saisin jutella sen kanssa kahdestaan. Sanoin, että mulla ei ole mitään syytä miksi mä haluaisin kotiin, kerroin kaikista viesteistä mitä oon saanu ja siitä, että ollaan lähinnä riidelty mutsin kanssa nyt. Se työntekijä onneksi ymmärsi ja sanoi, että mä olen jos sen verran vanha, että mun mielipidettä kyllä kuunnellaan tässä ja että melko varmasti mun ei tarvi kotiin mennä jos en sitä halua.

Sitten tuli se pahempi osuus, se, jossa oli myös vanhemmat ja omahoitaja. Ensin kyseltiin mitä kuuluu mulle ja vanhemmille. Mutsi ryhtyi taas marttyyriksi ja alkoi valittaa, ettei ole vieläkään tottunut siihen etten mä ole kotona. Annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Sosiaalityöntekijä kysyi tässä vaiheessa, mitä kuuluu mun kilpikonnalle, joka jäi kotiin hoidettavaksi. Sanoin suoraan, että se asuu nyt isällä, koska mutsi uhkasi tappaa sen.

Ei olisi pitänyt sanoa sitä.

Mutsi kielsi tietysti kaiken. Sanoi vain kehottaneensa mua tulemaan ruokkimaan konnan usean päivän ajan. Näinhän asia ei ollut, vaan mutsi sanoi ruokkivansa sen mielellään kun mä olen poissa, ja jos mutsi olisikin pyytänyt mua käymään ruokkimassa sitä, olisin mä sen tietenkin hoitanut! Sanoin sitten myös tämän, jolloin mutsi alkoi taas syyttää mummoa lauseella "sä et tiedä mitä kaikkea mummo on mulle tehnyt". Kertokaa joku mulle miten mummo liittyi tähän aiheeseen ollenkaan?! Kysyin sitä samaa mutsilta, joka ei vastannut muuta kuin "joo, kyllä mä tiesin että tää menee taas mun haukkumiseksi".
Tässä vaiheessa olin jo sen verran kypsä, että lähdin kyyneleet valuen pois palaverista. Muutaman minuutin päästä omahoitaja tuli mun huoneeseen ja istui viereen sängylle, kysyen pystynkö tulemaan vielä. Sanoin, etten halua tulla, ja hoitajalle se oli ookoo. Sovittiin, että en saa lukittautua omaan huoneeseeni (kai se pelkäsi että teen jotain itelleni?) vaan mun pitää odottaa olohuoneessa, kunnes palaveri päättyy ja omahoitaja tulee kertomaan mitä siellä päätettiin. (Eipä siellä sitten päätetty mitään ihmeellistä, edes seuraavaa palaveriaikaa ei sovittu. Mutsi vaan jatkoi paskanpuhumista palaverin loppuun saakka.)
Että sellainen palaveri. En ole nähnyt mutsia sen jälkeen, enkä haluakaan.

Hirveä nälkä. Kohta on ruokailu, toivottavasti siellä on jotain kevyttä.

Waiting

2009-07-21T10:17:00.003+03:00

Yhdeltä on palaveri. Siis se palaveri, jossa on mun omahoitaja täältä lastenkodista, sosiaalityöntekijä ja vanhemmat.
Ajattelin pyytää, jos saisin ensin kymmenen minuuttia aikaa jutella sosiaalityöntekijän kanssa kahden. Aion ottaa esille viestit, joita äiti on mulle lähettänyt ("tapan mummon" jne idioottimaiset viestit) ja sen, etten mä ehkä halua enää kotiin. Äiti on mua sinne kyllä pyytänyt eikä mulla ole ollut sydäntä sanoa etten mä halua palata sinne, mutta eilen sen soittaessa totesin, että jossain vaiheessa se on sanottava. Sanoin sille suoraan, ettei meidän yhteiselo tule toimimaan niin kauan kun se omasta mielestään on täydellinen ja syyttää kaikkia muita omista virheistään (on väittänyt mm. että keuhkoahtauma ja Alzheimerin tauti, joista toinen aiheutuu tupakasta ja toinen liiallisesta alkoholinkäytöstä, ovat mun ja mun isoveljen käytöksen aiheuttamia sairauksia) eikä niin kauan kuin mä vaadin muutosta enkä pysty katselemaan sitä kaljankittausta, tupakanpolttoa sisällä, jatkuvia riitoja ym. Sanoin myös, että sen lähettämät viestit, mm. juurikin tuo mummoon liittyvä viesti ja ulkopuolisten haukkuminen muutenkin, on hyvä esimerkki siitä ettei mun kotiutuminen olis hyväksi kenellekään.

Mitä äiti tähän sanoi?
"Mä olen tehnyt virheitä ja yritän olla tekemättä niitä uudelleen"?
"Oot ihan oikeassa, ehkä näin on parempi"?

Ei.

"Sä et tiedä mitä kaikkea mummo on tehnyt, mä oon sanonut asioita kiukuspäissäni mutta mummo on tässä aiheuttanut kyllä paljon pahaa."

ANTEEKSI MITÄ?

Löin luurin korvaan ihan vaan välttyäkseni aiheuttamasta lisää riitaa. Mä en voi edelleenkään uskoa että se tosiaan sanoi noin, vaikka mä just äsken olin huomauttanut siitä miten se syyttää kaikkia muita kaikesta pahasta.
Tän jälkeen alkoi tulemaan taas viestejä. "Kun sinä et tiedä mitä se mummo on tehnyt". Tähän vastasin, että "nyt ei ole mummosta kyse yhtään, käännät taas kaiken muitten syyksi, vai yritätkö väittää että yritin tappaa itteni koska mummo käski". (Aiemmin tehdyn itsemurhayrityksenhän lopullisesti laukaisi äidin kehotus tappaa itseni, eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta.)
Tähän tuli vastaus: "Mut kuitenkin yritti, sen kertoi pappa. Tää on vaan mun haukkumista taas." En edes yritä ymmärtää mitä tuolla viestillä tarkoitettiin, pappakin on kuollut jo kymmenen vuotta sitten.
Seuraavaksi totesin, että tää lapsellinen viestittely loppuu nyt mun osalta, sen verran pitää ihmisessä olla selkärankaa että nää asiat selvitellään naamatusten, turha lähettää viestiä kun en vastaa kuitenkaan. Tän jälkeen tuli sitten muutama viesti, joissa uhkailtiin ettei mulla ehkä ole kohta kotia ja haukuttiin taas mummoa ja isää kaikesta. En vastannut niihin.

Että tämmöistä tänään ja eilen. Tuun jossain vaiheessa tänne kertomaan, miten palaveri meni. Peukut pystyyn, toivottavasti se sosiaalityöntekijä ymmärtää!

Where did you lose your decisions?

2009-07-18T09:27:00.003+03:00

Tässä päivänä eräänä söin pari palaa suklaata. En siis paljoa, mutta kuitenkin. Se oli seurausta pari päivää kestäneestä "screw the diet"-kaudesta, mutta tuon jälkeen en ole ylimääräisiä syönyt. Yhtenä päivänä olin tosi ylpeä itestäni, kun söin koko päivänä vain 2 dl riisimuroja ja omenan!
Eilen oli töistä vapaata ja olin puoli päivää täällä lastenkodissa -> söin molemmat lämpimät ruoat sekä aamu- ja iltapalan. Kun lappaa lautaselle reilusti salaattia, ei hoitajat kiinnitä huomiota siihen, miten paljon tai vähän syö varsinaista ruokaa. Tällä periaatteella siis selvisin.
Ai niin, ja en ole oksentanut muutamaan iltaan, viimeksi muistaakseni maanantaina. Tuolloin oksensinkin sitten sen verran, että meinasin pyörtyä suihkuun.. Mutta nyt ei ole tosiaan ollut tyhjennysoperaatioille tarvetta, ei edes tuona iltana, jolloin söin ne pari suklaapalaa.

Riita mutsin kanssa on ohi. Ei se anteeksi pyytänyt, mutta yhtenä päivänä se oli isän kanssa mustikkametsässä (isä kuljettaa sitä aina metsäreissuilleen) ja oli kuulemma ollut tosi hyvällä päällä ja ystävällinen. Laittoi mulle vielä samana iltana viestin, jossa kyseli milloin tulen käymään. Kun ei mitään haukkumaviestejä ollut kellekään pariin päivään tullut, vastasin että tulen kun töiltä ehdin. Kävin siellä tällä viikolla, en koko aikana sanonut mitään aiempaan riitaan viittaavaa, vaikka oikeastaan mua ärsytti ettei mutsi voinut edes anteeksi pyytää. Sen verran pahoja viestejä oli joillekin kuitenkin laittanut (mm. mummolle tappouhkauksia), että anteeksipyyntö ois ollut paikallaan.

Kaiken kaikkiaan nyt on mennyt aika hyvin, oon ollut hyvällä tuulella ja sitä rataa. Välillä tulee hetkiä, jolloin ilman mitään erityistä syytä tulee vain niin turha olo, että haluaisi kadota maailmasta kokonaan - mutta eivätkö ne ole normaaleja tuntemuksia kaikille? Niin ainakin haluaisin uskoa. Sitäpaitsi, en ole edes tuollaisina hetkinä sortunut itseni vahingoittamiseen millään tavalla, oon vain yrittänyt keksiä sellaista tekemistä joka vie ajatukset muualle. Pienten lasten kanssa touhuaminen on yksi hyvä tapa, ne kun tykkää muutenkin leikkiä isompien kanssa!

Tässäpä tämä tältä erää, toivottavasti homma jatkuu nyt samanlaisena kuin se on jo ollut.

you hopeless loser

2009-07-07T19:09:00.003+03:00

Tästä tulee taas tylsä blogimerkintä, en yksinkertaisesti jaksa etsiä tekstiä piristäviä kuvia.

Joku epätoivoisin kausi nyt menossa. Töitä olisi taas huomenna (mulle soitettiin viime viikolla ja kysyttiin vieläkö kiinnostaa kesätyöt, otin paikan vastaan) enkä jaksaisi mennä. Mielessä kangastelee taas vain ajatus kaiken päättymisestä, hyppään jostain korkealta, kipu kestää vain hetken ja sitten se on ohi. Mutta en pysty tekemään sitä.

Olen läski, läskiläskiläskiLÄSKI. Kaikki väittää että "sä olet ihan tarpeeks hoikka" ja "tollasen riu'un mitään tarvi laihduttaa" mutta ne tekee sen vain koska niin vaan kuuluu sanoa! Ne tekee sen vain koska ite ovat niin läskejä eikä ne halua että musta tulee laihempi kuin niistä, tai koska niillä on kieroutunut näkö ja ne kuvittelee mun olevan laiha, tai koska... juuri niin. Viikonloppuna paras kaveri oli meillä ja mulle lähestulkoon pakkosyötettiin sipsejä ja TAVALLISTA limua, vaikka melkein polvillani anelin että ostetaan light-limua. Ja ensi viikonloppuna sama juttu, kun menen vuorostani kaverille.
Töissä on kyllä muuten se hyvä puoli, että voi hyvin lintsata syömisestä. Ei tarvitse ahtaa kaloreita suuhunsa ihan niin paljoa. Tänään oli vapaapäivä ja tulihan sitä taas syötyä, mutta yritän selviytyä oksentamatta.

Tästä tuli lyhyt merkintä, ilmoitan vain olevani elossa. Olen kyllä jotenkin niin sekavalla päällä ettei ehkä ole muutenkaan järkeä kirjoittaa enempää.

Vastaan kommentteihin ensi kerralla.

not getting any inspiration

2009-06-30T13:30:00.002+03:00

Yli viikkoon en oo taas kirjoittanut, anteeksi siitä. Olen ollut laiska.

Tässä viikon aikana on nyt jonkin verran tapahtunut, päällimmäisenä asiana nyt mielessä on eilinen riita äidin kanssa. Mulla meni aivan lopullisesti hermot siihen ihmiseen. Sanoin sille suoraan, että koska sen elämän ykkönen on kuningas alkoholi ja se haluaa mut kotiin vain lapsilisien (kaljarahan) takia, on sen turha odottaa että mä tulisin takaisin. Mutsi taas väitti, että mä olen lapsellinen ja suutun turhasta, ryyppääminen kolmesta viiteen kertaan viikossa on sen mielestä ihan normaalia. Jossain vaiheessa kun huomautin sairauksista, jotka se on itse itselleen aiheuttanut juomalla ja tupakkaa kiskomalla (Alzheimerin tauti, vasemman käden hermoratahäiriö, COPD eli keuhkoahtauma, astma), syyti mutsi syyn mun ja isoveljeni niskoille. "Teidän käytös on aiheuttanut."
Viimeisessä viestissä, jonka äidille laitoin, teen täysin selväksi etten mä tule kotiin, en halua nähdä äitiä enää ikinä kunhan mun muutto tänne lastenkotiin on saatu selväksi ja että mulla ei tästä lähtien ole äitiä.
Hassua kyllä, mua ei edes sureta yhtään. Oon oikeestaan aika helpottunut.

Sitten laihdutus. En tiedä paljonko olen laihtunut vai olenko ollenkaan, täällä ei ole vaakaa ainakaan näkyvillä. Oon liikkunut aika paljon, mm. viime lauantaina kävelin ja hölkkäsin 15 km (tallille ja takaisin) ja ratsastin tunnin, sunnuntaina oli pakko ottaa rennommin kun loukkasin jalan, maanantaina kävelin ehkä viitisen kilometriä ja jumppasin jonkun verran sisällä. Tänään olen kävellyt ja hölkännyt varmaan suunnilleen 10 km. Aion illalla vielä jumpata.
Syömisten kanssa on ollut vähän niin ja näin. Syön kyllä vähemmän kuin normaalisti, mutta esim. aterioiden väliin jättäminen on aika lailla mahdotonta täällä. Jos saisin syödä miten haluan,en todellakaan söisi neljästi päivässä.
Tosta syömisestä on tullut mulle jonkinlainen ongelma (ei, edelleenkään ei syömishäiriö!): syömisestä tulee toisinaan tosi paha mieli ja syödyt kalorit kummittelee päässä. Ja tunnustetaan saman tien - olen oksentanut. Viimeksi eilen illalla. Myönnän, että se on typerää, mutta yritän päästä siitä eroon.

Pakko lopetella taas, koneaika loppuu pian.

Ps. Tottelin lääkärin suositusta ja vähensin tallilla käymistä. Käyn ainakin nyt kesällä neljästi viikossa, saa nähdä vähennänkö vielä syksyllä.

Fuck the fitness - feel the fatness!

2009-06-22T19:19:00.004+03:00

Otsikko puhuu puolestaan. Laihdutus on tähän mennessä sujunut ihan hyvin, oonhan ollut jo ennen tätä laihtumispäätöstä kolme viikkoa karkki/roskaruokalakossa, mutta tänään kun vanhemmat kävivät täällä lastenkodissa moikkaamassa toivat he mukanaan Pepsi Maxia (sitä voin juoda, koska 100 ml sisältää vain 0,4 kaloria - en muutenkaan juo koskaan muita kuin sokerittomia ja light-limuja) ja SIPSIPUSSI. Eikä edes mikään "-30% rasvaa"-sipsipussi, vaan kunnon rasvassa ja suolassa uitettu kaloripommi, joka yhteistyössä peilin kanssa lisää vyötärölle ainakin kymmenen senttiä ihraa. Erehdyksessä menin vielä syömään siitä pussista, ja myöhemmin heittäydyin vielä idiootimmaksi ja oksensin nuo syödyt rasvalastut ulos. (Ja ei, tämä ei edelleenkään ole syömishäiriöblogi, yksi oksentamiskerta tuskin tekee musta bulimikkoa.)

Mulla on edelleen aika loistava olo! Ehkä lääkkeiden, ehkä muuttuneen elämäntilanteen takia, en tiedä. Vielä eilen olin aika maassa, kun "heräsin todellisuuteen" kuten päiväkirjassa asian ilmaisin ja se sama vanha masennus-niminen rautavanne palasi kiristämään rintakehää, mutta nyt fiilis on kutakuinkin normaali. Välillä tuntuu, että nuo lääkkeet estää mua näkemästä todellisuutta ja oon harkinnut että jättäisin niitä ottamatta, täällä kun hoitajat eivät vahdi että ne otetaan. Olen kuitenkin joka aamu tuon lääkkeen ottanut.

Vankila-aikani päättyy keskiviikkona. Nimitän vankila-ajaksi sitä yhden viikon mittaista jaksoa, jonka aikana en saa poistua portin ulkopuolelle. En malttais odottaa keskiviikkoon, siihen, että pääsen liikkumaan ja saan laihdutuksen kunnolla käyntiin, mutta ehkä tästä selvitään!

Nyt ne syödyt sipsit vainoaa mua.

Hey, hey, it's me again

2009-06-19T15:18:00.006+03:00

Bloggaaminen on nyt vähän jäänyt osastojakson ja lyhyiden lomien vuoksi, anteeksi siitä. Yritän korjata asian kirjoittelemalla kuulumisia nyt ainakin sen verran, etteivät rakkaat lukijat (joita onkin ilmestynyt pari lisää, huomaan!) tipu jatkossa heti kärryiltä.

Kuuluminen numero yksi. Osastojakso päättyi ja pääsin keskiviikkona pois sairaalasta, mukanani epikriisin (lienee jonkinlainen jälkilausunto, kirjoitinkohan tuon edes oikein?) lisäksi masennus-, nukahtamis- ja rautalääkkeet. Seronil 20mg ja Ketipinor 100mg, anyone? Viimeiseksi mainittu rautalääkekuuri, joka määrättiin itsemurhayrityksen jälkeen sairaalassa todetun anemian vuoksi, päättyi juuri.
Epikriisissä mainitut diagnoosit olivat sekamuotoinen masennus- ja ahdistustila, nuoruusiän kehitykselliset vaikeudet (itsetuntoni ei ole lääkärin mukaan kehittynyt niinkuin pitäisi enkä hyväksy itseäni tai omia tekemisiäni kunnolla) sekä muu primäärisen tukiryhmän ongelma, jolla viitataan kotiongelmiin.
Jos katoan jossain vaiheessa taas useiksi viikoiksi, olen luultavasti jälleen sairaalassa. Lääkäri kun sanoi, että jos asiat menevät taas huonompaan suuntaan, täytyy mennä takaisin.

Kuuluminen numero kaksi. Asun nyt lastenkodissa. Osastolla oltiin sitä mieltä, että jos kotitilanne on niin huono että se ajaa yrittämään itsemurhaa, ei kannata asua enää kotona. Asumissopimus tehdään aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, joten saattaa olla, että jossain vaiheessa menen takaisin kotiin.
Koneenkäyttöni on myös vähentynyt jonkin verran, täällä kun on ehdoton raja 1h koneenkäyttöä päivässä, joten tuskin bloggaan ihan joka päivä. Joka viikko, sen luulisin onnistuvan.

Kuuluminen numero kolme. Mietin vakavissani, mitä aion tehdä jatkossa ratsastusharrastukseni suhteen. Tämä kevät on ollut yhtä stressiä ja harmaita hiuksia, kun tallilla on pitänyt olla lähes joka päivä, kantaa lähes täysi vastuu hevosesta, joka ei ole omani ja työskennellä maksaakseen hoitohevosella ratsastus, joka liikutuksen osa-alueena kuuluu kyseisen hevosen hoitoon. Lääkäri (joka ei päätä elämästäni, huolimatta siitä että tämäkin lause alkaa näin) sanoi, että jos harrastus on enemmän taakka kuin ilo, tulee miettiä onko se sittenkään niin hyvä harrastus. Hän ei kehottanut lopettamaan, päinvastoin kehui ratsastuksen toimivan hyvänä terapiana, mutta sanoi, että kannattaa harkita vähentämistä - kuusi kertaa viikossa sekä suuri vastuu rakkaasta, isosta ystävästä aiheuttaa kuulemma mulle vain lisää masennusta ja jaksamattomuutta. Lääkäri kysyi myös, voisinko harkita käyväni tallilla parina päivänä viikossa ja ottaa yhdelle päivälle jonkin sellaisen harrastuksen, jossa tapaisin ihmisiä ja saisin itsetuntoa kohotettua. Siksi harkitsenkin nyt nuorisoteatteriin osallistumista, mikäli saan tallihommat selviksi...

Kuuluminen numero neljä. Minä laihdutan. Ei, tästä EI tule syömishäiriöblogia - eikö nuori voi laihduttaa ilman että hänellä on syömishäiriö? Olen 167 senttiä pitkä ja painan 63 kiloa, eivätkä nuo kilot ole todellakaan lihasmassaa. Tavoitepaino on nyt 55 kg. Mihin mennessä, sitä en tiedä, lastenkodissa kun on hyvin hankala vähentää syömistä kauhean rajusti ja olen ensimmäisen viikon vankina pihapiirin sisäpuolella, joten tänä aikana liikkumismahdollisuudet ovat rajalliset. Viiteenviiteen aion kuitenkin päästä, se on selvää!

Ja kuuluminen numero viisi: MUT HYVÄKSYTTIIN! Hyväksyttiin kaikkiin kouluihin, joihin hain, joten valinta oli selvä: minusta tulee lähihoitaja. Terveydenhuolto-ala, here I come!

Kerrankin hyvissä merkeissä, hyvällä mielellä juhannusta toivottelee vendetta. :)

I've made it through the day

2009-06-06T14:11:00.002+03:00

Hei vain taas.

Oon nyt siis ollut 16.5. alkaen psykiatrisella osastolla, ensin aikuisten kriisiosastolla ja nyt nuoriso-osastolla. Oon saanut nyt kaksi yhden yön kotilomaa, lääkitys on aloitettu ja sossuntätien kanssa keskusteltu. Meillä on joka viikko perhepalaveri, johon osallistuu sossun porukka, vanhemmat ja lääkäri, ja siellä on päätetty että todennäköisesti muutan kotikaupunkini perhekotiin ainaki joksikin aikaa.

Oon pitänyt sairaalassa päiväkirjaa melkein jokaisesta päivästä. Varmaan poimin niistä merkinnöistä jotain ja kirjoittelen tänne, kun ensi viikonloppuna (toivottavasti) saan vähän pidemmän loman.

Pääosin on mennyt nyt hyvin. Kerran oon epätoivossa nirhannut nastalla rannetta jotta saisin valtimon auki, mikä ei jälkeenpäin ajateltuna ehkä ollut kauhean viisasta. Parina iltana piilotin nukahtamislääkkeet hoitajan silmän välttäessä taskuun säästääkseni niitä, jotta voin ottaa kaikki kerralla, mutta siitäkin ajatuksesta luovuin ja vedin ylimääräiset pillerit vessasta alas. Jälkeenpäin se on epätoivoisimpina hetkinä kaduttanut, mutta en ole tehnyt samaa toiste.

Sitä, miten yritin itseni tappaa ja mikä siinä meni pieleen, en aio tässä kertoa. Tarkoitukseni ei ole inspiroida ketään.

En kirjoittele tämän pitempiä, kohta täytyy lähteä takaisin sairaalaan. Ensi viikonloppuna toivottavasti lisää.

hei

2009-05-29T18:58:00.001+03:00

kerron vaan olevani hengissä. se ei ollut tarkoitus.

oon ollu psykiatrisella osastolla kaksi viikkoa itsemurhayrityksen seurauksena (ja nyt oon yhden yön lomalla).

palaan kommentteihin ja kerron lisää myöhemmin. jos jaksan.

please don't cry one tear for me

2009-05-14T18:21:00.005+03:00

Tänään tuli soitto klinikalta. Kertoivat, että isä oli käynyt ja ollut vähän huolissaan. Syynä oli eilinen yhteydenpito yhden tällä hetkellä osastolla olevan kaverin kanssa. Tai ei varsinaisesti yhteydenpito, vaan se, mitä sille kirjoitin.

Mä olin kertonut, että meinasin tappaa itteni viikonloppuna. Kaveri sitten huolestui ja soitti äidilleen, joka soitti isälle. Ja isä sitten tosiaan oli tänään kävellyt klinikan ovesta sisään ja ilmaissut huolensa siitä, että mä tekisin itsemurhan.

Klinikalta siis tosiaan soitti joku mulle ennestään tuntematon hoitaja, sanoi että mun nimi on kyllä hoitajien palavereista tuttu ja että myös mun "oma" hoitaja oli ollut vähän huolissaan kuulemma. Kyseli vähän siitä mun viestistä, kerroin totuudenmukasesti et pelkään etten pysty enää hallitsemaan itseäni kunnolla, ja se käski mua menemään terveyskeskukseen jos tuntuu siltä et haluan tappaa itteni (mikä tuntuu edelleen mun mielestä äärettömän tyhmältä). Se sanoi myös soittavansa mulle viikon päästä uudelleen, kun varsinainen hoitaja on lomalla ensi viikon. Ja multa myös kysyttiin, pystynkö lupaamaan etten tapa itseäni, vastasin myöntävästi. Enkä tiedä onko se totta vai ei.

En oo ollenkaan vihainen sille kaverille, oikeinhan se käytännössä teki, ja jos asiat olisivat olleet toisinpäin olisin luultavasti tehnyt itsekin samoin. Nyt vaan tuntuu vielä entistäkin vaikeammalta nähdä isää tai mennä sinne viikonloppuna. Miksi mä en vaan voi olla kotona?

*

En oo kiivennyt hevosen selkään melkein viikkoon. En kisojen jälkeen. Tuntuu siltä etten osaa kuitenkaan, turha yrittää kun kaikki menee pieleen kuitenkin. "Hyvä hevonen menee vaan pilalle", tiedän että se on sairas ajatus, mutta silti osa musta vakuuttaa koko ajan, että se on vain faktaa.
Yritän tässä päättää, lähetänkö ratsastuksenopettajalle viestin etten huomenna tule tunnille vai yritänkö vääntää jotain kokonaisen tunnin.

Huomenna olisi myös yhteiskuntaopin koe, en ole lukenut yhtään, mikä ei oo ollenkaan mun tapaista. Entistä huonommat numerot, here I come! Aika ironista, etten ennen koetta jaksa lukea, ja kun saan siitä huonon numeron revin jalan verille ja itken silmät turvoksiin.

Tässäpä tämä roska tänään, onneksenne jälleen lyhyt.

P.S: Soveltuvuustesti meni ihan hyvin. Satunnaista ahdistusta ja ihmispelkoa lukuunottamatta, sekä kahden tutun näkemistä.

lead me away

2009-05-12T20:30:00.005+03:00

Lääkärin aika tuli ja meni. Lääkkeitä en saanut, vaikka niistä perjantaina olikin puhe. Eivät uskaltaneet määrätä, kun pelkäävät, että yritän itsemurhaa yliannostuksella mikäli lääkkeet saan. Mikä ei kylläkään olisi kamalan epätodennäköistä mun tänhetkistä oloa ajatellen.

Tarkalleen en tiedä miksi on ollut niin hirveä fiilis viikonlopusta lähtien. Itse asiassa tänään mutsi kävi juomassa, mutta luulisin, että samanlainen olo olisi vaikkei se olisi käynytkään. On vaan niin epätoivoinen olo, sellainen, että kaikki näkemisen ja kokemisen arvoinen on jo nähty ja koettu. Etten jaksa enää mitään. Että haluaisin olla jossain muualla, ehkä kuollut, ehkä eri ihminen eri paikassa. Tappelen edelleen itseni kanssa elämästä ja kuolemasta, kuten viime blogituksessa kerroin. En tiedä enää kumpi on voitolla, luultavasti se osa, joka muistuttaa siitä ettei kukaan tiedä mitä rajan takana on. Se osa pelottelee mua liikaa.

Näin tänään klinikalla yhden kaverin, jota en oo nähnyt puoleentoista vuoteen. Osasin kyllä arvata, että se kaveri käy siellä, ja olinkin sitten miettiny, milloin me nähdään. Silti oli vähän ahdistava keskustelutuokio, ei sellaisessa paikassa oikeen tiedä, mitä voi toiselle sanoa. "Kiva nähdä" ei taida sopia psykiatrisella poliklinikalla käytävään keskusteluun? Myös "mitä kuuluu" on mun mielestä vähän tahditon - mitä nyt yleensä kuuluu ihmiselle, joka istuu hullulan odotushuoneessa..
Onnistuin muuten tänään olemaan melkein itkemättä klinikalla. Hieman oli pakko pyyhkäistä silmäkulmaa, kun tuli puhe siitä, keneen olen saanut tukeutua (aiempien kokemusten perusteella oon kieltäytynyt tukeutumasta keneenkään) sekä siitä, oonko omasta mielestäni syyllinen mutsin juomiseen. Tätä voi varmaan jo kutsua saavutukseksi.

Huomenna on muuten se soveltuvuustesti. En haluaisi mennä. Pelkään ja jännitän jo etukäteen hirveästi. Menisin vaikka sata kertaa mielummin kouluun kuin sinne testiin, ja jo siitä voi päätellä, miten hirveänä koko testipäivän näen ja koen. Toivottavasti se on sitten pian ohitse.

Lyhyt ja turha postaus, ilmoittelen vaan että hengissä yhä ollaan. Valitettavasti, haluaisi osa mua tähän lisätä.

I'm writing this down to ease my pain

2009-05-09T15:03:00.005+03:00

Kisat ei menneet mitenkään. Kirjaimellisesti. Mä keskeytin jo verryttelyssä.

Tarkotus ei ollut ees mennä koko kisoihin. Lähdin eilen illalla kesken tunnin pois - en osannut tehdä edes kunnon ympyrää sen hevosen kanssa oikeaan kierrokseen - ja vedin mun nimen yli lähtölistasta. Mutta hevosen omistaja suostutteli mut vielä samana iltana osallistumaan sittenkin, joten aamulla mä siis lähdin sinne kisoihin.
Verryttely meni aluksi ihan hyvin, mut oikean kierroksen laukat oli taas jotain niin hirveitä, että sanoin vaan katsomossa seisovalle isälle etten osallistu ja lähdin kävelemään loppukäynnit maastoon. Maastossa itkin pääni kipeeksi, purin letit selässä istuessani ja mietin, miten enää ikinä kehtaan näyttää naamaani tallilla.

Hevosen omistaja laittoi viestin, ettei ole vihainen, vaikken mennytkään rataa. Mutta kun mä olen vihainen, itselleni siis. Millainen luuseri jättää kisat kesken verryttelyssä, millainen ratsastaja ei osaa ratsastaa edes kunnon ympyrää?! Kaiken lisäksi mä olin vielä vuosi sitten eräällä toisella hevosella mennessäni voittanut tuon samantasoisen luokan, joten miksi mä en enää osaa?
Kai mun pitää vaan hyväksyä se, että musta ei vaan tule ratsastajaa.

*

Eilen illalla tajusin, ettei mulla ole oikeita ystäviä. Ei sellaisia, jotka sanoo välittävänsä, ei sellaisia, jotka lohduttaisi jos näkisivät mun itkevän, ei sellaisia, joille voisin kertoa ihan kaiken. Eikä mulla luultavasti tule koskaan olemaankaan. Mitäs olen niin luotaantyöntävä ihminen.
Lisäksi mä tajusin, ettei mulla tule todennäköisesti olemaan opiskelupaikkaa ensi vuonna. En usko, että mua otetaan sen kummemmin lähihoitaja- kuin nuoriso-ohjaajankaan koulutukseen. Ja se ympäristöalan perustutkinto, joka mulla oli viidentenä, ei oikeasti edes kiinnosta mua.
Lähihoitajan soveltuvuuskoe pelottaakin ihan älyttömästi, enkä mä edes jaksaisi mennä sinne. Jos voisin, jättäisin menemättä. Lintsaisin vaan senkin päivän. Mutta jos sen teen, saan ainakin heittää hyvästit koko tutkinnolle.

Noiden asioiden liian pohdinnan tuloksena mulla on ollut tänään ehkä epätoivoisin, ahdistunein ja masentunein päivä kuukausiin. Tappelen itseni kanssa aiheesta "elääkö vai kuolla", tällä hetkellä se elävämpi puoli vaikuttaisi olevan vähän voitolla.

Tää postaus lienee ihan täyttä kuraa tänään, mutta täytyi nyt johonkin päästä vuodattamaan.

little dana o'hara decided one day to travel away

2009-05-08T14:41:00.006+03:00

Sen oli pakko mennä tänään taas juomaan, vaikka se tiesi, että mulla on huomenna kisat ja olen siksi tänään kotona. Tai ehkä se tekikin sen juuri siksi? Olipa vielä ovela ja lähti sillon, kun itse olin klinikalla.

Eikä toi juominen vielä sinänsä mitään, mutta kun sen piti raahata joku juoppokaverinsa mukaan - about kolmekymppinen, likanen ja viinalta haiseva äijä, joka änkesi heti mun huoneeseen ja halus että opetan sitä käyttämään tietokoneella jotain ohjelmaa, jonka nimeä en just nyt taas muista. Sain varmaan vartin selittää, että en itsekään osaa käyttää sitä, kun en ole moisesta ikinä kuullut enkä sitä käyttänyt. Noh, tämä vihdoin uskoi, oli jo lähdössä ja huokaisin helpotuksesta - mutta sitten äijä bongaa mutsin vanhat kyynärsauvat nurkasta ja alkaa leikkiä niillä. Tässä vaiheessa oon jo tosi epätoivoinen, mieli tekee karjua täysillä "ULOS TÄÄLTÄ, mulla on hommia (ja huonekin siivoamatta)", mutta ei ole tietenkään pokkaa.
Taas äijä tekee lähtöä ja huokaan taas. Sitten ovella tämä huomaa, että mullahan onkin kilpikonnia! Tottakai niitä pitää käydä katsomassa, vaikka akvaario onkin hävettävän likaisessa kunnossa. Olin jo käytännössä itkun partaalla kun sain mutsille lähetettyä vaivihkaa viestin, että tulee nyt hakemaan kännikaverinsa pois mun huoneesta. En tiedä olisinko vieläkään päässyt äijästä eroon, jos mutsi ei olisi sitä hakenut.

Tänään siis tosiaan olin taas klinikalla, juteltiin tällä kertaa paljon syyllisyydentunnosta. Hoitajan mukaan en saisi olla niin kriittinen itelleni, numerossa 7½ ei kuulemma ole mitään pahaa, en kuulemma voi pilata hevosta ratsastamalla sitä väärin. Mutta kun ihmisen kuuluu olla kriittinen, mun ei kuulu saada seiskaa matikasta, ja hevosen voi pilata ratsastamalla väärin! Sitä paitsi jos mä harjoittelisin enemmän, olisin vaan parempi ja etenisin asioissa kuten normaalit ihmiset, mä pystyisin parempaan. Se ei ole pelkkää syyllisyydentuntoa, vaan faktaa.
Joka tapauksessa, hoitaja sanoi juttelevansa klinikan lääkärin kanssa tästä ja itsensä rankaisusta. Aikoo ehdottaa, että mulle kirjoitettaisiin lääkeresepti. Onnellisuuspillereihin siis. Asia selviää maanantaina, jolloin mulla on aika tuolle lääkärille.

Huomenna on tosiaan ratsastuskilpailut, vielä tämä päivä aikaa harjoitella. Saa nyt nähdä mitä siitäkin tulee, kovin luottavaisin mielin en sinne lähde.

Oisin vähän runotuulella, mutten usko että osaisin kirjoittaa kunnollista. Enkä edes keksi runolle aihetta.

a slip of the knife or a twist in the chest

2009-05-07T20:39:00.004+03:00

Mä olen niin väsynyt.
En mennyt maanantaina kouluun, ku tosiaan nukuin kolme ja puoli tuntia, ja kouluun meno tuntui muutenkin ylivoimaiselta. Jäin siis suosiolla kotiin. Tiistaina en mennyt myöskään kouluun, koska se vaikutti taas mission impossiblelta, mut kotiin en voinu jäädä - sen sijaan kävelin kahdeksan kilometrin matkan tallille. Laskin siellä vesiä hevosille ja auttelin tallityöntekijää, jolta sain sitten iltapäivällä kyydin kotiin.
Keskiviikkoaamu oli kanssa helvettiä. Melkein itkin aamulla, ku tajusin, että on pakko mennä kouluun (saksan valtakunnallinen koe + kolmesta peräkkäisestä poissaolosta tulee selvittää kirjallinen selvitys luokanvalvojalle). Menin sinne sit kuitenkin, mut koulupäivä olikin koulun vihkiäisten johdosta tavallista lyhyempi ja pääsin jo ennen kahtatoista. Oli aika mahtavaa!
Tänään oisin ollu aivan kypsä lähtemään ekan tunnin jälkeen, mut en voinut, kun toisella tunnilla oli kemian koe. Sekin siirtyi sitten tunnilla eteenpäin (kemian kaksoistunti), joten olin vielä kolmannen tunnin. Seuraavaksi olikin sitten kuvista, joten päätin kestää neljännenkin tunnin. Viidennellä tunnilla oli konsertti, jota mentiin katsomaan. Ja niin vain kamppailin ne kaikki seitsemän tuntia, tappelin itseni kanssa, ja se "et voi olla enempää poissa sulla on jo tarpeeksi poissaoloja"-puoli voitti.
Huomenna en luultavasti mene kouluun. Käytän tekosyynä sitä, että pitää käydä siellä psykiatrisella huomenna. Se on kyllä totta, mutta kun se aika on vasta klo 11.30 ja kestää noin tunnin ja polille on koululta matkaa alle kilometri, niin ehtisin kyllä ihan hyvin mennä kouluun ennen ja jälkeen tuon, mutta en taida jaksaa. Anteeksi vain.

Lauantaina on sitten kouluratsastuskisat, joihin mä jonkin selittämättömän "luulen osaavani ratsastaa"-kohtauksen seurauksena osallistuin, kun ratsastuksenopettaja ehdotti. Harmi vaan, että kisoista tuskin tulee mitään. Tänään harjoittelin rataa ja aivan perseelleen meni, kun yritetään laukata ympyrällä oikeaan kierrokseen, suistutaan väkisinkin ulkolapa edellä vasemmalle ja tämmöstä ihme pohkeenväistömäistä koikkelehtimista jatkuu kunnes tulee aita vastaan... Noh, olen ottanut selvää mikä on asiallinen tapa keskeyttää suoritus, joten pitäisi kai ajatella että menköön huonosti jos on mennäkseen. Mä en vaan osaa. Tänäänkin rataharjoittelun päätteeks lähdin kentältä itku kurkussa.

Musta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että mä olen jo nähnyt kaiken. Mulla ei ole mitään annettavaa tälle elämälle eikä sillä mulle. Asiat ei tule koskaan muuttumaan, joten miksi jatkaa, kun joutuu joka tapauksessa vain kärsimään? Miksi en osaa auttaa itseäni pois täältä, kun toivon kuitenki joka hetki, että eteen hyppää psykopaatti joka on päättänyt ampua ensimmäisen vastaantulijan? Miksi mä olen tämmöinen luuseri, joka pelkää tehdä sen, mitä on jo kauan toivonut tapahtuvan?

Mä en tiedä.
Enkä mä aio tehdä mitään. Mä en pysty. Enkä jaksa. Kompuroin vain jotenkin eteenpäin päivästä toiseen ja samalla olen säälittävä paska.

P.S. Matikan molemmista (valtakunnallinen ja tavallinen) kokeista tuli muuten huonommat numerot ikinä. Jouduin miettimään pystynkö edes kirjottamaan sitä tänne, mutta kai mä voin - 7½. Molemmista. Seitsemän puoli. SEITSEMÄN PUOLI.
Seitsemän puoli on keskiverto. Mä en ole keskiverto. Mä en saa olla keskiverto. Mä en jumalauta soikoon voi olla keskiverto! Kuka käski olla lukematta tarpeeks, laittaa lukemisen puutteen muka-ahdistuksen ja muka-väsymyksen piikkiin, kuka käski vaan selata kirjaa parina iltana ja luulla että osaa?
Minä käskin. Minä jolla oli vielä kasin syksyllä kymppi matikassa.
Myönnettäköön, että kyllä jotkut muutkin kympin oppilaat sai vähän tavallista huonompia numeroita (kuten 7+), MUTTA SILTI.
Tiedä sitten osaanko antaa itelleni koskaan anteeks, luultavasti muistan elämäni loppuun asti sen yhdeksännen luokan viimesen matikankokeen jossa olin keskiverto.
Saamaton paska. Laiska. Tyhmä.

I'm the nightmare coming true

2009-05-04T01:03:00.005+03:00

Mun painajaiset on jotenki lisääntyny viime aikoina. Taisin jokin aika sitten kertoa siitä unesta, jossa sain nelosen äidinkielestä, koska kurssi meni yhden työn takia niin huonosti? Se toistui vielä, hiukan eri tavalla, mutta samalla sisällöllä.

Tänä yönä mä näin taas painajaista. Mun piti sen jälkeen laittaa valot päälle, varmistaa, että mun ääni toimii ja tsekata, että mutsi oli vielä viereisessä huoneessa. Sen jälkeen yritin lukea ja järsiä korppuja, että saisin sen unen mielestä. Mutta mä en onnistunut siinä, joten tulin tänne purkamaan sitä. Mun on saatava vuodattaa tää jonnekin.

Se uni oli aika todentuntunen, koska se alkoi siitä paikasta, missä nukahdettuani olin ollut - omasta sängystäni. Mä istuin sängyllä ja mulla oli edessä tietokone (läppäri siis). Huoneessa oli ihan pimeetä, ja musta tuntui, että mä en ollut huoneessa yksin, vaan joku tosi paha oli mun seurana. Kurkin läppärin taakse ja ympärilleni, mutta musta tuntui, että se joku paha ja ahdistava osasi väistää mun katsetta. Mä päätin sytyttää valot, jotta se paha menisi pois, ja naksautin yövalon päälle.
Sitä mä en muista, toimiko se katkaisija yksinkertaisesti ollenkaan vai eikö se valo vaan jotenkin valaissut, mutta pimeää oli joka tapauksessa. Ja se pimeys vaan syveni, tuntui etten näe mitään, ja korvissa jotenkin kohisi.
Mä nousin ylös ja lähdin vaeltamaan ovelle, huutaen samalla äitiä, joka nukkuu viereisessä huoneessa ihan oikeastikin. (Käytin siis tosiaan nimitystä "äiti", mikä on vähän hassua, koska en muista vuosiin käyttäneeni muuta sanaa kuin "mutsi".) Mun ääni oli kuitenkin jollain tapaa kateissa, en saanut aikaan kovaa ääntä. Kännykkä mulla oli kädessä, joten soitin mutsille edelleen yrittäen huutaa.
Mutsi sitten kuuli mun äänen ja sanoi mulle mun huoneen suljetun oven läpi jotain. Mä en muista mitä se oli, ei mitään tärkeetä millään erikoisella äänensävyllä. Se kuitenkin osoitti mulle, että mutsi kuuli mun huudot, mutta se ei tullut. Ei edes avannut ovea. Mä yritin jatkaa sen huutamista, mutta se ei tehonnut.

Siinä vaiheessa mä onneksi heräsin. Enkä mä voinut muutaku itkeä. Tarkastin, että valot toimii, että ääni on tallessa ja että mutsi on edelleen kotona, mutta en mä siitä rauhoittunut. Enkä mä oo rauhottunu vieläkään, en haluais nukkua koko yönä. Aamulla tosin pitäisi olla kahdeksalta koulussa, mutta mielummin nukahdan sinne ku näen samaa painajaista uudestaan.

P.S. Vappuna oli muuten ihan kivaa, olin siis tosiaan mun kaverin luona yötä. Välillä tuli aika ahdistaviakin hetkiä, kun musta tuntui, että olin ylimääräinen.. Mutta siis pääosin kiva viikonloppu, voisin haluta sinne uudestaankin. :)

I'm the guy who lived next door long ago

2009-04-30T11:44:00.007+03:00

Hassu olo. En tiedä miksi sitä kutsuisi, tää on jotain alakulon, ilon, pelon ja toiveikkuuden sekoitusta, mille ei ainakaan suomen kielestä löydy nimeä. Hmm.

Olin tänään siellä polilla (= psykiatrisella) taas juttelemassa asioistani. Kysyttiin miten on mennyt ja keskusteltiin sellaisesta oirekäyrästä, minkä se hoitaja oli mulle piirtänyt mun yhteen kaavakkeeseen vastaamien asioiden perusteella. Oirehdin kuulemma eniten alakuloisuudella ja epäluulolla, sitten tulevat melko tasaväkisinä fobiat, viha ja masennus. On myös joitain fyysisiä oireita.

Juteltiin myös yhdestä toisesta kaavakkeesta, jossa oli mm. kysytty, miten hyvä olen omasta mielestäni eri kouluaineissa. En ollut vastannut mihinkään olevani keskimääräistä parempi, vaan lähinnä keskitasoa. Tästä tuli sitten puhetta, kun olin aiemmin kertonut keskiarvoni olevan yli yhdeksän. Se hoitaja yritti vakuuttaa mulle, että yli ysin on tosi hyvä keskiarvo ja että kaikki ihmiset saavat tehdä virheitä. Mutta kun musta tuntuu, että en ole hyvä jos en ole täydellinen!
Hoitaja kysyi, että jos hän menisi kysymään luokkakavereiltani, miten hyvä olen koulussa, mitä luulisin että vastattaisiin. Sanoin olettavani vastauksen olevan "oli se joskus hyvä" ja aloin itkeä. Mulle sitten sanottiin, että pienet numeroiden heilahtelut eivät ole huono juttu, mutta mulle ne on. Opolla (= opinto-ohjaaja, jos joku ei tiedä) käydessäni mulle näytettiin mun edellistä todistusta, mutta mä en pystynyt katsomaan niitä numeroita, tuijotin vain näytön keskelle ja yritin sulkea mielestäni ne ysit, mitä ruudulla pyöri. Hirveää nähdä oma epäonnistumisensa, ja vielä niin että vieressä on toinen ihminen näkemässä.
Mun pitäisi kuulemma oppia "hyväksymään itseni" ja "ajattelemaan missä olen hyvä", mutta miten mä voin ajatella missä olen hyvä, kun en ole sitä missään?

Multa myös suoraan kysyttiin, rankaisenko mä itseäni epäonnistumisista, ja niin siinä kävi että tunnustin sen viiltelyn. Hävettää aivan helvetisti, olisinpa ollut vaan hiljaa! Ei voi enää mitään, sanottu mikä sanottu.

Mulle on tullut yhtäkkiä hirveä hinku kirjoittaa mun lapsuudesta ihan purkamisen merkeissä, en tiedä tulenko julkaisemaan kirjoituksiani täällä (olettaen että yleensä onnistun tarttumaan toimeen), se jää nähtäväksi. On aika moniakin traumoja ja selvittämättömiä asioita, jotka on nyt alkaneet vaivaamaan. Esimerkkinä varmaan ne lukuisat juoksut talvipakkasissakin äidin ensimmäistä avioeron jälkeistä miestä paetessa, koulukiusaaminen ja (perhe)väkivalta.

Tässä tämmönen lyhyt olemassaolon ilmoitus, viettäkäähän iloiset pyhät, älkää ryypätkö itseänne konttaus- ja/tai sairaalakuntoon. Luultavasti toi yksi ihminen tossa seinän takana aikoo sen tehdä, onneksi en ole kotona. Tänään menen sille kaverille josta aiemmin kerroin, saa nähdä mitä vapusta tulee.

Huomenna siis tuskin bloggaan.

you know I can't repent for all

2009-04-28T20:57:00.003+03:00

Se meni tänäänkin juomaan.
Oli tosi hauskaa tulla koulusta tyhjään kotiin ja tietää, että siellähän se, kapakassa. Varsinkin kun koulupäivä nyt meni miten meni - kun kerroin kaverille etten uskalla mennä yhteen koulun jälkeiseen mulle pakolliseen juttuun ilman sitä, vastaus oli kylmä "no ei vittu ole mun ongelma". Ahdisti koko päivän. Kotiin kävellessä sai kuunnella seiskaluokkalaisilta jotain kuittia täysin turhista ja paikkansapitämättömistä asioista (kys. herrat eivät edes tunteneet mua), harmi etten saanut sanotuksi mitään, vaikka mielessä oli noin sata erilaista vastausta.

No mutta kuitenkin. Tuli se sieltä kapakasta kotiin vähän sen jälkeen kun mä olin kotiutunut. Totesin vaan kylmästi haistettuani viinan ja kuultuani sen sammaltavan änkytyksen, että "olit sitten juomassa", ja menin omaan huoneeseeni. Ei muuta. Tästä kostoksi sain seinän takaa kuulla, miten hän "juo kyllä satojen eurojenkin edestä, jos häntä huvittaa". Että näin, en tiedä sitten paljonko oli juonut, mutta ainakin ne mun kenkärahat meni. (Lupasi muutama päivä sitten että maksaa mulle kunnon tallikengät kesäksi, ilman että edes pyysin. Tarkoitus oli tänään mun mennä ne ostamaan, mutta ilmeisesti oli asiat suunniteltu niin että käydään ryyppäämässä ne rahat, jotta aiheutetaan varmasti tarpeeksi pettymystä...)

Nyt se on vähän selvempi, mutta huutoa saa kuulla. Ei siis mulle suunnattua, kunhan haluaa valittaa kaikesta. Kuulemma "hän tekee kaiken täällä" ja "on se perkele kun ei lehti tule ajoissa" (puhuu huomisen lehdestä joka tulee meille toisinaan tiistai-iltaisin..) plus "vittu faskfjåa saatana wiurawfna perkele apo9figafoivn helvetti spofgiasjf jumalauta apogfia perkele jnejnejne".

Tämmöinen ilta siis. Ahdistaa ihan mielettömästi (mulle on vuosien varrella kehittynyt jonkinlainen fobia kovia ääniä ja huutoja kohtaan), yritän hukuttaa ympäröivää maailmaa musiikkiin huonolla menestyksellä. Ulkonakin kävin jo sekä tallilla, ei oo oikeen paikkaa minne mennä. Enkä toisaalta edes haluaisi täältä minnekään, kun en pysty olemaan siedettävän pirteä tai mukavaa seuraa kenellekään.
Ylihuomenna on onneksi polilla käynti, jospa se edes vähän, edes tällä kertaa helpottaisi.

Ps. Soveltuvuuskoe meni sitten perseelleen. Oon aika varma etteivät ne ota mua sinne. Ja jos testi on yhtään samanlainen lähihoitajalinjalla niin en taida päästä sinnekään.

palavana paperina sataa maahan tarina

2009-04-26T17:02:00.008+03:00

Ihmettelin jo vähän, kun oli parin päivän aikana tullut niin paljon kommentteja, mutta taisinkin löytää jo syyn eräältä keskustelufoorumilta. Ei se siis huono juttu ollenkaan ollut, on omalla tavallaan piristävää saada kommentteja, jotain vastakaikua asioille, joita kerron.
Voisin tässä kopioida kyseiselle keskustelufoorumille laittamani viestin, jossa vastaan muutamaan kysymykseen.

Lähettäjä: vendetta
Päivämäärä: 26.4.09 16:36:18

Miksi ei muuta isälleen ja ottaa koiran mukaansa?????

Kerron tänä iltana blogissa lisää siitä, miksi en osaa olla isällä. Sanottakoon tässä nyt, että oon "tottunut" asumaan kotona. Isällä en osaisi asua.

Mutta miksei aikaisemmin jo muuttanut isälleen, sitä ihmettelen?

Joskus vähän pienempänä halusinkin muuttaa isälle ja vielä 11-12-vuotiaana karkailin kotoa yöksi sinne, mut siitä tuli aina riitaa ja tappelua. Ei annettu muuttaa. Äidin puolesta siis.

Miksi topicin aiheena oleva nuori ei kirjoita sosiaaliviranomaisille kun osaa blogoakin vääntää?

Mä en itse osannut alunperinkään hakeutua psykiatrille tai minnekään, koska musta tuntui (ja tuntuu edelleen), että sinne on menossa niin paljon muita ihmisiä joilla on isompiakin ongelmia, ja että mua ei voida millään lailla auttaa. Sama sosiaaliviranomaisten kanssa, paitsi että tässä oli mukana myös se pelko, miten paljon riitaa siitä tulisi kotona. Enkä uskonut että se auttaisi. Kotona kävi isän hälyttämänä useamman kerran poliisit vielä muutama vuosi sitten kun oli pahin juopottelu- ja tappelukausi (äiti tappeli silloisen miehensä ja mun kanssa), mutta ei nekään oikeen muuta sanonut kuin että "voi voi". Kai ne uskoivat äitiä, joka vakuutti että kaikki on hyvin ja isä on vähän päästään sekaisin.

Miksi tässä selitellään sitä että tuo nuori ei ole hakenut lastensuojelun apua, kun psykiatrin lainmukainen velvollisuus olisi ollut hoitaa asia?

Psykiatri teki lastensuojeluilmoituksen, mutta siltä taholta ei ole mitään kuulunut.
Jos olisin voinut, niin olisin estänyt lastensuojeluilmoituksen teon. Kuraattori ehdotti sitä jo aiemmin mutta ei omasta toiveestani tehnyt.

*
Tuossa siis vastaukset muutamaan kysymykseen.
Niin, ja se isäkysymys. Muutama on jo kommenttienkin kautta kysellyt, miksi en tykkää mennä isälle viikonloppuna.

En tosiaan osaa olla isän luona, en tiedä ihan tarkkaan miksi, kai olen niin tottunut asumaan äidillä. Isälle meno aina ahdistaa, koska siellä mun täytyy olla niin hirveän sosiaalinen ja pirteä silloinkin, kun haluaisi vaan mennä nukkumaan ja itkeä. Mulla ei varsinaisesti ole isän luona mitään omaa tilaa missä saisi olla rauhassa, on siis oma makuuhuone toki, mutta isä huolestuu jo siitäkin jos olen omissa oloissani ja sitä en halua. (Sitä paitsi huoneesta kyllä kuuluu äänet sen verran hyvin, että kuulee jos siellä joku esim. juurikin itkee.) Isä huolestuu muistakin asioista helposti: en saa syödä tavallista vähempää, en saa herätä tavallista aikaisemmin, en saa mennä nukkumaan tavallista aikaisemmin, en saa nukkua päivällä, en saa olla hiljainen, en saa olla äreä. Tai saan, mutta kaikista näistä seuraa heti kauhea kysymysten tulva ja se jos mikä ahdistaa.

Isä on kyllä mukava ihminen ja tarkoittaa luultavasti vain hyvää, eikä mulla ole mitään häntä vastaan, mä vaan olen jotenkin niin vieraantunut siitä. Me kuitenkin nähdään aika usein ja voin käydä isällä kylässä, mutta pitemmäksi aikaa jääminen ei oikein huvita. En kuitenkaan halua loukata isää (syytön hän mun vieraantumiseen on), joten en ole voinut sitä isälle sanoa.

Mutta ei tässä varmaan tänä iltana mitään kummempia, fiilikset on aika lailla samanlaiset kuin eilenkin, koitan rauhoittua huomiseen mennessä jotta sinne soveltuvuustestiin pystyn menemään. Äiti vaan teki kivasti ja päätti mennä tänä iltana juomaan, en ihmettelisi vaikka olisi tehnyt sen siksi, että mulla tosiaan on se testi huomenna.

as the seasons change remember how I used to be

2009-04-25T12:40:00.007+03:00

Psykiatri sanoi eilen, että jos tulee itsemurha-ajatuksia, jätä soittopyyntö hänelle tai jos on viikonloppu niin mene terveyskeskukseen. Mutta musta tuntuu niin hirveän tyhmältä marssia arvauskeskuksen päivystykseen sanomaan, että "mä haluan tappaa itteni". Ei kai ne voi oikeen muuta sanoa, kuin että "voi voi, täällä me ei voida sitä tehdä" ja ehkä paiskata johonkin ulkoa ja sisältä lukittuun huoneeseen märehtimään? Ja mitä ne ihmiset ajattelisi sitä päivystäjää nyt ajattelemattakaan, mitä mä itse ajattelisin, mitä mutsi ja isä ajattelisi. Mitä kaikki ajattelisi, "hullu se on". Mä en siis mene sinne.

On niin hemmetin sekava ja ahdistunut olo, joku ääni päässä huutaa "tapa ittes, sitä ne kaikki haluaa, ei susta ole mitään hyötyä, sulla on parempi olla jossain muualla". Ei tietenkään fyysisesti huuda, en mä vielä niin hullu ole että kuulisin ääniä päästäni, mutta siis sellainen huutava ajatus on olemassa koko ajan enkä mä pääse siitä eroon. Tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta kun ei se auta mitään enkä mä saa kuitenkaan edes unta. Tai sitten näen painajaisia siitä, että saan äikästä nelosen, koska tää kurssi meni niin huonosti. (Sellaista painajaista näin viime yönä, oli niin todentuntuinen, että itkin herätessäni. Ja mulla siis on ollut viidenneltä luokalta asti 10 äidinkielessä, eli periaatteessa nelosen saaminen tänä keväänä tuskin on kovin todennäköistä. Mutta silti..)

Mua niin ahdistaa, on koko ajan pala kurkussa, itkettää ja tekee mieli hypätä ikkunasta. Yritän juoda vettä pullosta ja rauhoittua, mutta kun ei se onnistu. Mä haluaisin vaan käpertyä jonkun toisen syliin, itkeä sen olkapäätä vasten ja vuodattaa sille kaiken viimeaikaisen paskan, stressin ja ahdistuksen, kuulla jonkun toisen ihmisen äänen merkiksi siitä, että se ymmärtää ja se välittää. Mutta ei mulla ole sellasta ihmistä, jonka kanssa voisin tehdä noin. Ja vaikka olisikin - niin, mä en tosiaan osaa puhua mun ajatuksista. Oon menettänyt liian monta ihmistä siksi, että oon kertonut liikaa ja rasittanut muita purkamalla omaa ahdistustani täysin viattomalle ihmiselle.

Ylihuominen soveltuvuuskoe pelottaa aivan saakelisti. Saa nähdä meinaanko selvitä siellä. Yritän nyt ensi alkuun selvitä tästä päivästä ja siitä, että kohta on pakko mennä isälle.

I am myself's worst enemy

2009-04-24T20:05:00.008+03:00

Mä sorruin. Mä jumalauta sorruin taas. Ja mä olen sinnitellyt vuoden tekemättä sitä, jos ei nyt lasketa satunnaista hakkaamista ja nipistelyä. Voitte varmaan arvata mistä on kyse, jos kerron että säärtä vähän kirvelee ja siihen on kuivunut verta. Se kaikki ahdistus oli vaan liikaa, koko viikon aikana kuultu vittuilu koulussa, epäonnistumiset, se, että tänäänkin sai kuulla ettei kotiin kaivata eikä tarvitse tulla. Se, että tänään oli psykiatri enkä osannut taaskaan sanoa läheskään kaikkea mitä halusin eikä mikään etene eteenpäin. Se, että 'ystävä' kehotti tappamaan itseni. Tai no, en tiedä oliko se osoitettu mulle, mutta siltä vaikutti.

Mulla ei oikeastaan ollut mitään asiaa, tulin vaan jauhamaan sontaa ja kertomaan olevani säälittävä teiniangsti (kuten blogin url-osoitekin antaa kyllä jo valmiiksi ymmärtää), joka ei osaa käsitellä asioita vaan repii lasinpaloilla sääret auki. Sääret siksi, että sieltä sitä ei huomata. Nyt vaan ahdistaa kahta kauheammin, jos tästä tuleekin taas tapa, sitäpaitsi psykiatri vannotti pari viikkoa sitten, etten lähde itsetuhon tielle. (En kertonut, että ennen kyllä viiltelin ja että edelleen hakkaan ja nipistän itseäni.)

Maanantaina olisi soveltuvuustesti eräässä oppilaitoksessa, hain nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi. Miten mun kaltaisesta ihmisestä voi tulla nuoriso-ohjaaja, kysyn vaan? Miten mut voidaan päästää mistään psykologisista testeistä läpi? Ja miten mä voin selvitä monen sadan hakijan joukossa koko päivän yksin, kun pelkään muutenkin isoja ihmisjoukkoja - miten mä voin saada ryhmätyötestistä minkäänlaisia pisteitä - miten mä jaksan lähteä sinne aamulla - MITEN MÄ JAKSAN ENÄÄ MITÄÄN. En tiedä.

Tästä tuli suht lyhyt turinatuokio, nauttikaa siitä (sen lyhyydestä) kun vielä voitte.

jonkun toisen näkemysten muotoon tehdyt linjat ja loputon rakkaus

2009-04-23T20:15:00.003+03:00

Ikkunasta tytär näkee, miten äiti hoippuu pitkin pihatietä. Ottaa matkalla tukea autosta ja nappaa talven tappaman syreeninoksan matkan varrelta mukaansa. Pian se olisi ovella.
Isoveli kolistelee keittiössä, etsii käsiinsä kaiken terävän. Veitset ja haarukat katoilevat pareittain ja pienissä ryhmissä kilisten teini-ikäisen pojan kirjoituspöydästään irrottamaan pöytälaatikkoon.

Veli saa urakkansa loppuun ja kiikuttaa laatikon huoneeseensa juuri, kun hapuileva käsi alkaa etsiä avaimenreikää. Lukko kiertyy ovessa, kuuluu kolaus, tömäys ja "ups". Välioven auetessa viinanlöyhkän mukana sisään tulvahtaa kirpeää pakkasilmaa. Hädin tuskin viisivuotias tytär värisee.

Isä kuulee äidin huhuilut eteisestä, tietää tämän tuoneen kotiin enemmän kuin tarvitsisi, sen kutsumattoman vieraan jota kukaan ei perheeseen halunnut. Isä käskee tyttärensä nukkumaan, mutta tytär ei halua mennä. Sen sijaan hän näkee äidin kompuroivan keittiöön ja seuraa tätä.

Hyvä tyttö, äiti sössöttää kuin koiranpennulle, pörröttää tyttären enkelinkiharoita ja istuu pöydän ääreen sytyttäen tupakan. Tytär istuu äitiä vastapäätä, ei välitä myrkyllisistä savuista, joita joutuu hengittämään. Ei välitä äitikään, ei avaa edes ikkunaa.

Tytär kuulee isän niiskaisevan olohuoneessa ja häntä itseäänkin itkettää. Miksi taas, miksi äidin piti tuoda humala taas kotiin vieraaksi, miksei voitu elää niinkuin naapurissa. Miksi heillä piiloteltiin iltaisin veitsiä ja itkettiin veljen kanssa, kun vanhemmat riitelevät.
Äiti puhuu jotain, mistä tytär ei saa selvää. Laulelee kenties itsekseen jotain tuttua lastenlaulua, varma ei voi olla. Äiti katsoo ulos ikkunasta, näkee verhotangosta roikkumassa tyttären viime viikolla tekemän hienon askartelun, jossa riippuu sadepisaroita paksua villalankaa pitkin. Ne näyttävät ihan kyyneliltä. Äiti ottaa pöydälle heittämänsä sytkärin, napsauttaa siihen liekin ja ohjaa sen alimpaan pisaraan.

Tytär huutaa ja itkee järkyttyneenä, kun liekki tarttuu hänen rakkaudella tekemäänsä työhön äidin katsellessa vaitonaisena tulta. Lieskat kohoavat ja polttavat sinisiä sadepisarakyyneliä poroksi, tuhoavat hänen antamaa lahjaansa, jonka isä oli ylpeänä ripustanut keittiön ikkunaan, jotta kaikki näkisivät miten taitava hän on. Isä kuulee onneksi tyttären hädän, näkee alkavan tulipalon, nappaa äkkiä tiskipöydältä sakset ja katkaisee narun. Palava työ putoaa keittiön pöydälle yhä reagoimattoman äidin eteen. Isä kerää pöytäliinan työn ympärille, heittää sen tiskialtaaseen ja laskee hanan valumaan. Saatanan hullu, hän toteaa raivon ja järkytyksen sekaisella äänellä, samalla kun äiti imaisee tupakkaansa ja karistaa tuhkat ikkunalaudalle. Tytär itkee yhä, kun isoveli tulee ja tarttuu häntä kädestä. Veli taluttaa nuoren sisarensa huoneeseensa peittäen vapaalla kädellään tytön toisen korvan, kun huuto keittiössä alkaa.

Yöllä, kun tytär on jo huudosta huolimatta itkenyt itsensä uneen veljen sängyllä, hän herää kovaan kolaukseen. Veljen huoneen ovi pamahtaa rytinällä seinää vasten ja äiti tulee hänen luokseen, repien hänet sängystä. Nyt lähdetään, äiti sanoo, mutta tytär pitää kiinni seisomaan nousseen veljensä paidanhelmasta ja veli tyttärestä. Veli ei halua päästää siskoa noin vain, ei yöpukusillaan pakkaseen. Mutta tälläkin kertaa veli häviää kamppailun, eikä isä ehdi tehdä mitään, kun äiti ja parkuva tytär ovat kadonneet yön syleilyyn.

---

Kirjoitin yhdestä lapsuuden muistosta (kai sitä traumaksi voi sanoa), joka on jo jonkin aikaa kummitellut mun päässä. On siis sanasta sanaan totta, vaikka kaikkea en aivan tarkkaan muistakaan. Ehkä tää vähän helpottaa ton muiston käsittelyä, ehkei se enää pyöri mun päässä niin usein.
Itkin tätä kirjoittaessani ja ajatukset oli muutenkin sekaisin, joten teksti saattaa olla vähän sekavaa. En edes tarkistanut sitä. En pystynyt, kirjoitin vain.

sumussa

2009-04-21T14:26:00.007+03:00

En oo taas pariin päivään (okei, melkein viikkoon) kirjoitellut, anteeksi siitä. En ole vain jaksanut. Viikonloppukin tuli vietettyä lähinnä sängyn pohjalla, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa äidinkielen esseetä ja tehdä vähän etiikan työtä. Saamaton paska siis.
Ilokseni tänään huomasin, että pari uutta lukijaa on ilmoittautunut, tervetuloa!

Perjantaina on taas aika sinne nuorisopsykiatriselle. Varmaan ne siellä kysyy millaista kotona on nyt ollut, tiedä häntä miten vastaisin - uskallanko kertoa itkeneeni itseni viikonloppuna uneen keskellä päivää ja heränneeni pilleriliuska kädessä? Ehdin sen käydä onneksi palauttamassa mutsin lääkkeitten sekaan ennenkuin se ehtisi huomata.
Koko episodi lähti siitä, kun ilmoitin isälle haluavani olla viikonlopun kotona. Isä sitten soitti meille kotiin ilmoittaakseen asiasta, ja mä satuin olemaan vieressä. Satuin kuulemaan, miten "se kakara ei kyllä tänne tule mun viikonloppua pilaamaan". Se oli tarpeeksi. Mä jäin rappukäytävään tärisemään ja itkemään, ja jatkoin sieltä tyhjään kotiin napaten ne lääkkeet mukaan ja piiloutuen peiton alle. Isäkään ei saanut mua enää sinä päivänä puhumaan mitään kenellekään, en edes liikkunut sängystä moneen tuntiin, sen verran järkyttynyt olin. Tuijotin vaan seinää samein silmin, annoin ajatusten harhailla, kidutin itteäni ajattelemalla liikaa.
Viikonlopun vietin sitten kuitenkin kotona mutsin sanottua, että saan jäädä. Vaikka tuskin se sitä olis sanonut, ellei sen miesystävä olis sattunut olemaan vieressä. Eikä se siitäkään huolimatta malttanut olla lisäämättä, että "viikonloppu on hänellä vain kerran viikossa". Niin se on mullakin, yllättävää, mutta eihän se häntä kosketa.

Koulusta ei muuten tullut sitten jälkeenpäin mitään. Luokanvalvoja kyllä kysyi perjantaina, että missäs tuli oltua. Mutta vastattuani rehellisesti että kotona, reaktio oli yksinkertainen "jaahas". Ei puhutteluja. Ei soittoa kotiin. Ei mitään. Tottakai mä olen helvetin onnellinen tosta kaikesta (kyllähän mä tiedän mitkä huudot kotona saisi jos paljastuisi että on tullut lintsattua) mutta sairas mieli kehittää silti ajatuksen, että näinkö vähän sitä välitetään. Aivan sama.
Kouluun meno on muutenkin ollut yhtä helvettiä viime aikoina, aamulla pelottaa, hermostuttaa, ärsyttää ja itkettää, kun sinne on pakko lähteä. Maanantaina meinasin huutaa turhautuneisuutta, kun totesin, että koulua on peräti seitsemän tuntia. Olin varma etten kestäisi, mutta kestin sittenkin. Jee.
Koulusta puheenollen, viime aikoina on postin mukana tullut mulle kutsuja soveltuvuustesteihin, saa nähdä miten niissä käy.

Toivottavasti saitte selvää, mun aivot on tällä hetkellä niin turtuneet että asiat taitaa hyppiä enemmän tai vähemmän liikaa. Että sekavia, sumuisia terveisiä vaan. Sillä siellä mä olen ollut jo jonkin aikaa, mitäännäkemättömässä, kylmässä sumussa.

PS. Koulukuraattori meinasi tehdä musta lastensuojeluilmoituksen henkisen väkivallan perusteella. Kielsin, koska koen, että mä olen tehnyt sellaisia asioita, joista mua on syytäkin vihata. Miksi isoveli olisi muuten mutsille niin helvetin rakas? Eikä lastenkoti ole mulle oikea paikka.
Puhumattakaan siitä riidasta ja tappelusta, mitä tosta meillä aiheutuisi.

it's better to burn out than to fade away

2009-04-16T14:28:00.009+03:00

|| MITEN VOI OLLA että kun nimenomaan TÄSTÄ tekstistä muokkaan jotain, aina sama kohta katoaa?!???! Ei edes vähän turhauta, no nyt saatte lukea vajaata tekstiä ja angstaamiseni epäonnistumisesta ja yseistä jää lukematta jos ette ehtineet sitä lukea. :( ||

Voisin vaikka päästää tähän muutaman rivin kirosanoja ja manata itteni alimpaan helvettiin siinä sivussa, mutta aattelin säästää niitä paria lukijaa, jotka tätäkin angstia jaksavat seurata.

Mä tosiaan tänään lintsasin koulusta neljä tuntia. Kaiken lisäksi nää vikat neljä tuntia oli mun lempiaineita ja sellaisia, joilta en haluais olla poissa, kun niissä jää niin helposti jälkeen.
Se syykin miksi lähdin koulusta kesken oli niin mitättömän ja naurettavan pieni, ettei mitään rajaa, inhoan itteäni joka kerta kun ajattelen sitä. Mulla oli tänään tosiaan koulukuraattorille aika, menin sinne ihan normaalisti. Olin vakaasti päättäny että sillä kertaa en itke, kyselipä se miten vaikeista asioista tahansa kotona tai koulussa. Mä en kuitenkaan pystyny pitämään siitä päätöksestä kiinni, niin että tunteet oli aika pinnassa kun sieltä tulin.

Katselin siinä sitten kelloa ja totesin, että ehdin vielä vartiksi kemiantunnille. Meninkin sinne ja koputin luokan oveen. Ei vastausta. Kurkkasin siinä oven vieressä olevasta pienestä lasista ja huomasin ettei maikka ollut kai ollenkaan luokassa, mutta muu luokka oli. Ne ei vaan viitsineet avata mulle ovea. Ei sun tarvi tulla tänne. Painu helvettiin. Hirtä ittes. Pari sekuntia mä mietin mitä teen, sitten oli pakko mennä vessaan ja vaan itkeä. Ja sieltä lähdin suoraan ulos, ulkoa tulin kotiin heti kun kello oli sen verran että koulun päättyminen ois jotenkin uskottavaa.

Mä en voi selvitä tästä ihan helpolla, molemmat maikat joiden tunteja mulla olisi tänään ollut, on jo aiemmin kyselleet mun poissaoloista, samoin luokanvalvoja. Huomenna onkin mukavasti luokanvalvojan tunti joten siellähän mua päästään hiillostamaan. <3 m =" 200"> Joskus aion vielä kääntää
Kelkkani ja tehdä korjausliikkeen
Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot
Melkein uskon itsekin

Minussa on ongelma
Jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
Korvaan piittaamattomuudella (apulanta)

she wants to fly away

2009-04-14T17:06:00.017+03:00

Only a child, reckless and wild, needs to come home again
He promised the moon but won't marry you
Nothing to do, eating for two
he's goin' out with someone new
Sunshine or rain, it's all the same,
life isn't gray oh Mary-Lou - sonata arctica

Olin tänään pois koulusta, ihan oikeasti kipeenä. Jäin siis kotiin aamuks ja myös tallille jätin menemättä, kun arvasin että siitä tulee meteliä jos menen tallille mutten kouluun.

No, se meni juomaan.
Ihan vaan siks että tiesi, et mä olen kotona koko päivän ja joudun kuuntelemaan sitä. Ja kun se tuli kotiin, alkoi huutaminen, raivoominen ja tavaroiden heittely. Välillä kuului aivan jumalattoman kovia karjaisuja ("MULLA EI SAA OLLA ELÄMÄÄ, JOS MÄ EN SAA ELÄÄ NIIN VENDETTA EI KYLLÄ MENE TALLEILLE ENÄÄ" - isä oli soittanu sille ja valittanu taas sen juomisesta, osaispa seki olla puuttumatta tohon. se tietää ettei tolle mitään voi ja silti se aina saa sen huutamaa, ehkä se tekeeki sen siks että mulla ois huono olla täällä.) ja kolauksia kun jotain kaatui/putosi/lensi. Kävin pelastamassa koiran yhdessä välissä sängyn alta, ettei sen raukan tarvitsisi kuunnella ja pelätä. Siinä olikin houkuttelemista, mutta kyllä se makupalojen voimalla sieltä tuli, mun kanssa omaan huoneeseen. Yhdessä maattiin sitten sängyssä ja mä itkin sen turkkia vasten samalla kun rapsutin sitä. Pienellä oli tän jälkeisestä ruuan etsimisestä päätellen hirvee nälkäkin, tuskin oli saanu ees ruokaa (meillä mutsin pitäisi ruokkia koira), joten kävin vielä äkkiä hakemassa sille leivänpalan ensi hätään.

Mun piti taas miettiä pitkään, onko mulla oikeasti yhtään syytä, mikä estäisi mua hakemasta niitä mutsin lääkkeitä ja vetämästä niitä naamaan. En mä niitä syitä löytänyt, mutta silti jänistin eikä ollut kanttia tehä mitään. Niinkuin ei koskaan aiemminkaan oo ollut..

Haluaisin vaan pois täältä, jonnekin missä sais olla rauhassa. Vaikka sitten sinne saatanan osastolle sitten, kunhan ees jonnekin. Mutta kun on peruskoulun viimestä luokkaa enää 7 viikkoa jäljellä ja siellä on paljon ihmisiä jotka tarvii sitä paikkaa kipeemmin kuin minä, niin tuskin mä "pääsen" (väärä sana?) täältä mihinkään. Ei mulle kohta jää mitään vaihtoehtoja.

Pakko kai tässä on kävelylle mennä että pysyy ees jotenkuten kasassa.

Toi biisi ei muuten liity mihinkään mitenkään, se vaan sattuu olemaa mun lempibiisi tällä hetkellä.

this makes no sense to me anymore

2009-04-10T21:57:00.011+03:00

Huokaus.
On olemassa kahdenlaisia päätöksiä: niitä, joita tulee katumaan jälkikäteen ja niitä, jotka osoittautuu pitkänkin ajan kuluttua oikeiksi. Mä toivon, että tänään tekemäni päätös kuuluu niihin jälkimmäisiin.

**

Mä kun en osaa ratsastaa. En osaa enkä opi. En muista, oonko joskus jutellu mun hoitohevosesta paljonkin, mutta hoidan sitä siis melkein joka päivä ja saan myös ratsastaa sillä, yleensä omissa oloissani. Se hevonen ei ole 'ongelmahevonen', vaan vain vaativa. Sellainen, mikä on tosi taitava ja osaava, mutta panttaa taitojaan kunnes saa selkäänsä ratsastajan, joka osaa niitä taitoja myös hyödyntää.
Mulla oli alunperinkin ongelmia tän hevosen menohalujen kanssa. Oon käytännössä päässyt niistä nyt kokonaan eroon, eli se suurin ongelma on voitettu. Vain nää pienet ongelmat, esim. se, etten saa sitä taipumaan (hevosihmiset tietävät, mitä tarkoitan, kun sanon että ympyrällä puskee ulkolapa edellä karkuun vaikka yrittäisin miten pitää ulkoa vastaan, ei tukeudu ulko-ohjalle sitten yhtään) on jäljellä, mutta mulle ne tuntuu tosi suurilta. On mennyt pari viikkoa niin, että oon saattanu kiivetä selkään ja tulla viiden minuutin kuluttua itku kurkussa alas, kun en ole osannut. Tai sitten siksi, että oon taas menettänyt hermot ja alkanut ratsastaa liian kovin ottein. (Hevosta en lyö, mutta aggressiiviset [äkkinäiset, liian nopeat] avut ja omista virheistä ärjyminen käyköön tietynlaisesta eläinrääkkäyksestä..)

Tänään menin melko aikaisin aamulla tallille, että saisin olla omassa rauhassani. Ajattelin, että vienpä pollen maastoon, mutta siellä sai sitten taas vuodattaa turhautumisen ja epätoivon kyyneleitä, kun mikään ei taas sujunut. Mietin, että tätäkö mä haluan, tulla tallille vain kiivetäkseni hevosen selkään itkemään monta kertaa viikossa. Oon jo muutaman tunninkin perunut siksi, etten ole jaksanut mennä arvostelevien silmien alle tunniksi epäonnistumaan. Ja ajattelin, että mitäs jos laittaisi omistajalle viestiä, etten pysty ratsastamaan hetkeen ja että kaikkea muuta voin kyllä tehdä. Siinä tosin aina on se uhka, etten kelpaa enää hoitajaksi sen jälkeen. En tiedä kestäisinkö sitä enää kaiken muun paskan päälle.

Päätös on vaikea, mutta varmasti harkinnan arvonen.

**

Tästä päivästä sitten muuten vähän.

Mutsilla on taas sen uusi mies kylässä. Heti aamusta alko ryyppääminen; ensin korkattiin viinipullo, sitten mentiin kapakkaan. Kapakasta tuli sitten ensin mutsi yksin. Kaikki oli vuoroin kamalaa, vuoroin kamalan ihanaa.

Ihan totta.
Se soitteli kavereilleen (tyypillistä sille kännissä) ja kertoili niille ihania juttuja sen elämästä. Puhelujen välissä paiskottiin ovia ja huudettiin kurkku suorana jostain aivan turhasta (ei huudettu mulle, kyseessä oli vaan mutsin omaa angstausta). Kotona olo oli siinä vaiheessa aika helvettiä, mä kun pelkään huutoja ja kovia ääniä muutenkin.
Sitten kun mies tuli, oli taas kaikki ihanaa. Mua vaadittiin tulemaan syömään niiden kanssa. En syöny ku ihan vähän, oli jotenkin niin hirveetä istua siinä ja kuunnella sitä kännistä ölinää. Toki sitä ohutseinäsessä asunnossa sai kuunnella sen jälkeenkin, siispä päätin lähteä ulos. Kävelin puolitoista tuntia vailla päämäärää, kunnes sain kuulla että ne oli lähtenyt kapakkaan. Siinä vaiheessa vasta viitsin tulla kotiin.

Mä en tiedä enää, mikä on normaalia juomista ja mikä ei. Mä muistan vielä ne ajat, kun mutsi saattoi juoda kaksikin viikkoa putkeen. Nyt se juo vain joka viikonloppu ja joskus viikolla. Se tuntuu musta tosi vähältä aiempaan verrattuna, mutta silti - onko vika vain mussa vai onko toi määrä oikeesti jotenkin epänormaali? Mä kun en osaa sulattaa edes sitä 2-3 krt viikossa, yhenkin päivän humala näiden seinien sisällä on mulle aivan helvettiä.

**

Huomenna meen taas isälle, oon siellä maanantaihin asti. Mä en tiedä miten mä kestän, mutta se jäänee nähtäväks.
Miksei mulla voi olla normaalia, yhessä asuvaa perhettä. Miksen mä voi olla terve. Miksi mä en saa itkeä kun itkettää, nukkua kun väsyttää tai olla vain ja levähtää, kun siltä tuntuu?
Mä melkein jo haluan sinne osastolle, että saisin olla ees hetken rauhassa.

Tekee taas mieli satuttaa itteään, että sais tän ahdistuksen ja palan kurkusta edes hetkeks pois. Mut loppujenlopuks mä tiedän, että siitä tulee vaan pahempi olo ja siitä jää jäljet joita täytyy sitten peitellä. Silti, näin kovaa mielitekoa mulla ei oo ollut sitten sen jälkeen, ku yli vuosi sitte lopetin viiltelyn kokonaan.
Tekee myös mieli kirjottaa, mutta tuntuu, että mä en sitäkään osaa enää, eikä siihen riitä voimia.

Tulipas pitkä ja turha postaus.

story too cruelsome for them this is

2009-04-09T10:15:00.006+03:00

Hei taas.

Tossa vähän päälle viikko sitte soitti mutsi koulutervedenhoitajalle, sano että "on huolissaan mun jaksamisesta" (= se ei jaksa kuunnella mun tiuskimista, ei se mitää muuta oo) jolloin terkkari kävi hakemassa tarkempii tutkimuksii. Kyseli vähän mun asioista, sai selville että tää tilanne on jatkunu jo parikin vuotta jne. Teetti mulla sitten jonku nuorten mielialakyselyn, jonka perusteella laittoi mulle lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja kuraattorille.
Kuraattori oli terkkarin kanssa samaa mieltä: selkeesti on masennusta ja psykiatriselle ois päästävä. Sanoi kuulleensa, että sinne on kolmen kuukauden jonot, mutta että ois syytä kiilata mut kokonaan jonon ohi.

Psykiatriselta tulikin sitten kirje, missä sanottiin, että jonotusaikaa on valitettavasti useampi kuukausi eikä he voi sitä aikaa nyt antaa. Mutsi kuitenki soitti sinne ite ja tappeli sen ajan seuraavaksi viikoksi. Mä olen kuulemma hänen terveydelleen vaarallinen ja käyn kimppuun ilman syytä. (Viimekskin kun tää oli repiny jostain raivoomisen aihetta mun ollessa omassa huoneessani, en ois puuttunu siihe huutoo ollenkaa, ellei se ois huutanu menevänsä tappamaa mun koiran. Että se siitä 'ilman syytä'-selittelystä.)

No, siellä psykiatrisella tehtiin sitte vähän lisää testejä, mm. lyhennetty Beckin testi, ja ne tyypit siellä sitte allekirjotti ihan täysin sen mitä terkkari ja kuraattoriki oli sanonu. Juteltiin myös itsemurha-ajatuksista, vaikutti vähän siltä että harkitsivat hetken päästävätkö mua pois sieltä vai ei, mut pääsin sitte kuitenkin. Niitten oli kuitenki pakko sanoa mutsille sitte, että piilottaa kaikki unilääkkeet mun ulottuvilta. (Hassua, että ne ei oo suinkaa piilossa, vaan siirtyny keittiön kaapista varsin näkyvälle paikalle tiskipöydälle. Kertoiskoha jotain siitä, että mun ehkä halutaan tappavan itteni.) Ne myös sano, että voi joutua harkitsemaa osastolle ottamista kans.

Psykiatrisen jälkimmäinen puol tuntia vietettiin siis niin, että mutsikin oli läsnä. Kyllähän sitä arvas, millasta paskaa sinne oli taas viljelty. Mua ei ole kuulemma ikinä lyöty. Mutsi juo pari kertaa kuussa jos sillonkaan. Mua ei oo koskaan kielletty tulemasta kotiin. Mä olen aina se joka alottaa riidat ja hyökkään päälle. Kun vähän oioin juttuja, esim. mutsin vedettyä juomisen kohalla esiin "kai sitä nyt aikunen ihminen saa pitää hauskaa eikä 16-vuotiaan pitäis tarvita lapsenvahtia" kysyin, että oliko se lääkkeet + viina = hallusinaatiot ja puolalasti keittiöön sammumine-juttukin "aikusten hauskanpitoa", tuli heti kuvioon toi klassinen "no yhen kerran meni vähä överiks". Ai yhen kerran, vähän överiks?

Kun myöhemmin iltapäivällä tulin koulusta kotiin, niin saihan tosta sitten kuulla. Olen kuulemma hullu, keksinyt syyt masennukseen, valehdellu vaan minkä ehtiny ja muuta semmosta. Aika selvästi sain sellasen kuvan, että "senku tapat ittes, sitähän me kaikki toivotaan". Että tämmöstä perhe-elämää.
Mä siis en koko tuona monen tunnin huudon aikana tehny muuta ku istuin yksin omassa huoneessani hiljaa, purin huulet rikki ja itkin ku vesiputous.
Ens viikolla on kuraattori ja sitä seuraavalla uus aika tonne, saa nähä pitäiskö perua se, kun ei noista näytä olevan muuta ku haittaa.

Ei tekis yhtää mieli mennä enää tallillekkaa. Lähtisin pois ja lopettaisin koko homman, ellei se hevonen ois mulle koko elämä ja käytännössä ainoo syy elämään. Mä en kuulu siihen paikkaan. Viimesin ahdistuksen syy tais olla se pieni paperi, johon tallilaiset oli listannu ystäväpiirinsä.
Mä en ollu siinä listassa. Enkä ees tajua miks, luulin aika sokeesti et täytin ystävän 'kriteerit' ja uskoin, et yhteiset tallimatkat ja ratsastusretket, vapaa-ajalla yhessä leffaan meno ym ois ystävyyttä, mut ei kai sitte.

those painful times so alone so ashamed

2009-03-28T12:45:00.003+02:00

Mä tuun saatana hulluksi täällä. Okei, mähän olen jo hullu, mut tiiätte kai mitä tarkotan.

Tarkotus oli herätä aamulla aikasin (ei, en laittanu kelloa soimaa - herään joka tapauksessa ihan tarpeeks aikasin) ja lähtee kuvailureissulle tollaselle pienelle luonnontilaiselle puistoalueelle. Aattelin, et aamun kirpeä pakkanen ja vielä nukkuva kaupunki sais mut paremmalle tuulelle.

Ois se varmaan saanu jos oisin päässy ylös. Heräilin taas useemman kerran yöllä (ei mitään uutta Vendettan auringon alla), aattelin et nousen 5-6 maissa ylös, mut päätinki nukkua vielä parinkymmenen minuutin jaksoissa torkahdellen. No, nukuin seittemään asti. Enkä saanu itteäni ulos vielä sillonkaan. En vaan jaksanu. Makasin sängyssä silmät auki, tuijotin kattoon, mietin sitä mitä olin eilen illalla (tai yöllä? En tiiä miten kauan taas meni nukahtamiseen) puolinukuksissa ajatellu. Oli jotenki tyhjä olo. Enkä mä lähteny mihinkään. Nyt on liian myöhästä mennä, ulkona on jo liikaa ihmisiä ja huono ilmaki vielä.

Tänään pitäis mennä isälle, mä en jaksais. Olis ihanaa saada olla kotona, vaikka toi yks nyt juoki koko viikonlopun, saada nukkua tai olla nukkumatta, maata valveilla sykkyrässä sängyn pohjalla jos haluaa, nousta aikasin ilman että kukaan ihmettelee jne. Mutta mä en saa. Noin puol tuntia sitte mutsi kävi kotona, kysyi että millon lähen. Ei millään erikoisella äänensävyllä, mutta silti mulle tuli se olo, että se ois kysyny "millon painut helvettiin, lähe jo, mitä sä tääl viel teet". Että näin.

Helpottas paljon, jos voisin mennä tallille, siellä kun saa aina muuta ajateltavaa - jos en muuten pääse liioista ajatuksista eroon, teen vaikka niitä töitä, mitä kukaan ei ikinä jaksa tehä, mieluiten useempaa kerralla niin etten yksinkertasesti ehdi ajatella mitään ja stressaan mielummin aiheesta "mä en ehi saamaan tätä kaikkea valmiiks siihen ja siihen mennessä". Mut mä en viitti mennä sinnekään, koska isän pitäis heittää mut sinne (mopollahan mä en saa ajaa talvella ja fillaria ei oo) ja mä tiedän, että mun pitäs heti sen jälkeen mennä isälle. Ja mä en tosiaan vielä halua mennä sinne. Mä haluan märistä kotona ja olla yksin, mä en kestä tavata muita ihmisiä nyt. (Hevoset on eri asia, ne ei kysele tyhmiä joka asiasta - "miks sä nukut taas, miksei sul oo nälkä" blaablaablaa YMMÄRTÄISIVÄT SAATANA ETTÄ MÄ EN HALUA PUHUA.)

Ai niin, ja mä en halua enää kouluun. Siksi mä mietin tänä aamuna ja eilen illalla asioita; mä mietin kuolemaa.
Mut mikäli joku tän sattui lukemaan, älköön kukaan nostako tästä meteliä, mä tuskin olen ihan heti lähdössä oman käden kautta. Saa nyt nähdä, mihin suuntaan asiat etenee, ja mitä psykiatri sanoo. Sillä jossain mun mielen perukoilla elää vielä toivonkipinä, vaikken mä kyllä oo vieläkään keksinyt, millä lailla mä pääsisin ulos tästä tilanteesta.

luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään

2009-03-25T18:05:00.002+02:00

Väsyttää.
Mä en taaskaan nukkunut yötä kunnolla. Oon alkanu heräämään pieninpäänkin ääneen mitä ulkoa tulee, plus heräämään usein tunteja ennenku herätyskello oikeesti sois. Tänäänki heräsin 05:40, nukuin viimesen tunnin 10-20 minuutin pätkissä sitte. Koulussa ei ees väsyttäny, mut heti ku pääsin kotiin olin ihan kuolemanväsyny. Mut ei tehny mieli nukkua. Fiksua?
Mä en näe edes unia kunnolla, jotain pieniä pätkiä sillon tällön, mut en kunnon unia. Haluisin nähä vaikka painajaista, mielummin ku olla näkemättä mitään. Jos näkisin painajaista ni tietäsin ainaki nukkuvani enkä olevani jossai koiranunen kaltasessa transsitilassa.

Mulla ei myöskään oo enää kauheesti ruokahalua. Kyllä mä edelleen syön jos on nälkä tms, mut ei mua varsinaisesti huvita syödä. Mikä on sinänsä hyvä asia, ainakin nyt vois olla hyvä sauma laihduttaa ittensä kesäkuntoon. Tosin tuskin mä kesällä missään käyn tallia lukuunottamatta. Sosiaalisten tilanteitten ja varsinkin ei-niin-kivojen tuttujen tapaamisen pelko hallitsee aika lailla mun elämää, jopa koiran viemine ulos siks aikaa että se saa tehä tarpeensa vaatii ponnisteluja. Itse asiassa ihan kohta pitäis taas lähteä sen kanssa ulos, toivoa että muut ihmiset on käpertyneinä omiin koloihinsa, eikä vaani mua missään lähikaupan nurkalla valmiina antamaan henkisesti turpiin. (Antaisivat ees fyysisesti, niin osaisin puolustautua, perkele. Sitä varten teräaseet on keksitty.)

Ei-niin-mukavista tutuista puheenollen; taitaa olla niin, että ne pääsee kiduttamaan mua aidoilla ja keksityillä (ja varsinkin niillä keksityillä) faktoilla, joita ne on jostain kaivanu, uusilla haukkumanimillä ja vaikka millä muulla myös ensi vuonna. Niin pieni paikkakunta, että kaikki täällä hakee samoihin kouluihin. Onneks olin kaukokatseinen ja laitoin yhdeksi yhteishaun toiveeksi myös kauempana sijaitsevan opiskelupaikan, saa nähdä hyväksytäänkö sinne. Jos ei, niin pitänee hankkia aselupa ja yksi (1) kappale luoteja.
Tosin en liiemmin usko, että asiat tästä muuttuis vaikka menisin maapallon toiselle puolelle opiskelemaan. Pitää vaan joko oppia kestämään tai olla kestämättä. Vaihtoehtoja tuskin on.

Musta olis kyllä toisaalta hiton mielenkiintoista tietää, miksi ne vihaa mua niin paljon. Mä kun en ole koskaan saanut tilaisuutta tutustua siihen porukkaan eikä sillä ollut mitään aikomustakaan tutustua muhun. Jonkun verran osaa ja arpaa lienee silloisella parhaalla kaverilla, joka löys tästä porukasta paremmat kaverit ja totes suoraan, ettei mua enää tarvita. Olen siis vain keskimääräistä huonompi ihminen? Joka tapauksessa, jotain sen verran pahaa lienen tehnyt, etten siitä koskaan eroon pääse. Haluisin tietää, mitä, mut se taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

Ich schrei in die Nacht für dich, lass mich nicht im Stich
Spring nicht
Die Lichter fangen dich nicht, sie betrügen dich
Spring nicht
Erinner dich an dich und mich
Die Welt da unten zählt nicht
Bitte spring nicht

Ei, mä en erityisemmin kuuntele Tokio Hotelia - tossa biisissä on vaan musta kauniit sanat.

this blood in my hands is something I can't forget

2009-03-24T17:49:00.002+02:00

monta kuukautta on kulunut edellisestä postauksesta. en vaan oo jaksanut kirjoittaa - en ees koe sitä lukijoiden kannalta mitenkään hyödylliseksi kun niitä ei niin suurta määrää ole, lähinnä vain tapan aikaa ja puran ajatuksia viattomiin sanoihin - mutta aattelin nyt jonkinlaisen elonmerkin itsestäni ilmoittaa ja kertoilla vähän uutisia.

juoppoa sikamiestä ei oo näkynyt. mutsi päätti ilmeisesti et elämä on paljon helpompaa ilman sitä. elää nyt yksin.

on sen juominen juu vähän vähentynyt. tosin se käy edelleen maistelemassa sillon ku oon koulussa ja sit kivenkovaa väittää ettei hän oo missään käynyt. siitäkös taas tappelu syntyy. yks päivä se oli ryypänny ihan kunnolla ja vetäny lääkkeitä päälle, näki ja kuuli harhoja ja konttas tossa lattialla sammuen millon mihinkin, mm. kerran jääkaappiin. ja mä siis todella tarkotan jääkaapPIIN, en sen ulkopuolelle.

me tapellaan muutenki vähä väliä, oli se selvinpäin tai ei. tän lisäks oon onnistunu rikkomaan välit pariin kaveriin ihan kunnolla. koulukiusaaminen ei oo pahentunu, joskin musta tuntuu etten kestä sitä yhtä hyvin ku ennen - se ei ees ollu kiusaamista, ku meiän luokkalainen ystävällisesti kahen kesken kysy et oliks se teiän mutsi eilen mäkkärissä vähän hiprakassa, mutten silti kestäny sitä. suunnittelin nyt keväällä jo et lopetan peruskoulun kesken (sitä on tosiaan jäljellä tää 10 viikkoa), kun en enää jaksa. ja mitä tapahtuu ku mutsi siitä kuulee? hirvee huuto ja raivoominen puolin ja toisin sekä ilmoitus, että sä et sitten enää asu täällä. yhteydenotto kouluun? ei. se tuli mukaan vasta sitten, kun isä sai ongittua tietoonsa etten nää enää unia, nukun tosi kevyttä unta ja näin ollen nukun hemmetin paljon. sit tuli soitto kouluun ja sitä kautta lähete avohoitoon. ja tää siis lähinnä isän alotteesta.

että tämmönen tilannepäivitys. en tiiä saako kukaan selvää tästä.

after all this time I'm coming home to you

2008-12-27T18:47:00.004+02:00

hyvää joulua ja silleen.

olin jo ehtiny toivoo et saan ehkä elämäni parhaan joululahjan tänä vuonna - mutsi ois kerranki selvänä eikä sen miesystävä sais sitä taas parkumaa ja vetämää päätää täytee menemällä lähikapakkaa naisiin. mut ei.

jouluaattona mutsilla oli shamppanjapullo jääkaapissa. ei se mitää, eihä nyt yks shamppanjapullo aaton kunniaks haittaa. mut ku käytiin veljen kanssa mummon luona ja oltii siellä pari tuntia, se oli ilmeisesti käyny vähä kapakas ottamas pohjia. oli aika huppelis nimittäi, mut koska se ei ollu nii kännis et ois käyttäytyny mitenkää ärsyttävästi, en aatellu mitää erikoist.
sit se lähti kävelylle. "kävelylle" siis. eikä tullu takas. muutaman tunnin pääst soitin isälle et tulee hakee (meil on ollu jo vuosia käytäntönä et vietän aatosta puolet kotona ja puolet sekä seuraavat pyhät isällä). oli mukavan yksinäinen aatto siis.

25. pv kävin himassa. siellähän se 200kg joulusika röhnötti sohvalla. sanoin sille ihan suoraa, et ois antanu parhaan joululahjan ikinä ku ois vaa jättäny ilmestymättä, ennenku lähin. illalla tuli sit mutsilta viestiä, et kyllä sen charitianin pitää nyt sopeutua elämää HÄNEN miehensä kanssa tai charitian muuttaa helvettiin HEIDÄN asunnostaan. sori vaan mutsi, mä en osaa sopeutua sellasen äijän kanssa, joka on jokasta vapaapäivää edeltävänä iltana kännissä ja ölisee meiän muutenki ohutseinäsen kerrostaloyksiön olohuoneessa, ihan mun huoneen vieressä ja laulaa unissaan öisin. mä en osaa sopeutua sellasen äijän kanssa, joka tuon tuosta huutaa, syöttää MUN koiralle MAKKARAA KÄDESTÄ ja sit huutaa sille kurkku suorana kun se kerjää, vittuilee mutsille ja saa sen joka toinen ilta vetämää päänsä täytee (mutsilla oli harvinaisen pitkiä selviä jaksoja sillon ku toi sika ei ollu meillä). ja sori vaan mutsi, mutta sä et saa mua ikinä ikinä IKINÄ sanomaan tota ihmistä mun isäpuoleks. sitä paitti sehän on ittekki sanonu olevansa onnellinen ku mä en oo sille mitään sukua.

ja nyt oon kotona. hra joulusika ja hänen naisystävänsä ovat saapuneet baarista. hra joulusika makaa sängyssä ja laulaa, kun naisystävä kuorsaa sammuneena teksti-tv:n edelliset keno-tulokset unohtuneena päälle puolialasti (= pelkät alushousut jalassa) sohvalla noin tunti sitten tapahtuneen riidan päätteeksi. riita sisälsi mm. hra joulusian mystisiä naisystäviä ja baarihuoria sekä hra joulusian ja hänen naisystävänsä (jota olen joskus sietämättömimmässä hyväksynnän puuskassa kutsunut äidiksi) AVIOLIITTOAIKEISTA.

voi vittu.

it tears me up inside to see you

2008-12-17T15:49:00.002+02:00

se ottaa sen takas.

sillä tarkotan mutsia.
sillä toisella sen kaljamahasta juoppomiestä, joka laulaa unissaan, painaa lähemmäs 200 kiloo ja vittuilee koko ajan sekä mutsille että mulle. ja huutaa.

taidan mennä ulos.

face down in the dirt she said ''this doesn't hurt''

2008-12-09T14:40:00.001+02:00

hetkeen en ole taas kirjoittanut, anteeksi siitä. en ole jaksanut, tai muistanut, tai viitsinyt.

tässä on vajaan kuukauden mittaan vähän tapahtunut asioita. päällimmäisenä ehkä se, että jätin ne nyt. ne pari kaveria, joista oon kai sivulauseessa joskus maininnut. kaks ihmistä (tai yks niitä alunperin oli), joitten kanssa oon koko yläasteen ajan pyörinyt, ja joitten seurassa musta silti aina tuntui, että niillä ois paljon hauskempaa ilman mua.

no, nyt mä olen varmistunut asiasta. ei ne edes vilkase muhun päin. juttelee yhessä, tekee kaikkea yhessä - nauraa yhessä. mä en muista koskaan nähneeni kummankaa naamalla niin aitoa naurua sillon ku mä olin vielä porukassa.
totta puhuen mä olen vähän katkera. ilman mua se ensimmäinen niistä, olkoon nyt vaik maija, ei ois koskaan tutustunu siihen toiseen, vaik mariin sitte. mä olin se joka raahas maijan väkisin mukaan, ku halusin mennä juttelemaa sille uudelle just meidän luokalle tulleelle tytölle, jonka kanssa kukaa ei välituntisin ollu.
siitä se alko. meitä ei ollu enää kaks, vaan kolme. taino en puhuis meistä, se välitunninvietto niitten kanssa oli lähinnä sitä et mä ja maija kuunnellaa musaa ja mari seisoo vieres eikä kukaa puhu toisillee mitää. hauskaa.
maija ei enää kysyny multa, missä mä olen, sillon ku en ollu koulussa. niin se aina ennen oli tehny. mut sillon ku mä olin koulussa mut mari ei, se kyllä soitteli sille ja laitto viestejä koko ajan. nii, ja sillon jos meil oli vaik valinnaisia niin, et mä ja maija oltii samas ryhmäs mut mari ei ja satuin olee pois, sillon se kyllä kyseli multaki et missä mä oon.
sit ku tuli esmes sellasia paritöitä joissa mä olin jonkun muun meidän luokkalaisen pari ja mari ja maija oli keskenään pari, niil oli tosi hauskaa yhes. mä aloin jo sillon miettiä, et oiskoha parempi jos lähtisin porukasta kokonaa.
sit tuli maijan synttärit viikonloppuna. mä en menny sinne. mut kyllä pyydettiin sivulauseessa samalla ku mariki, mut koska mulle ei kerrottu ees kellonaikaa millon tulla, aattelin etten mee. maijalta tuli kyllä viesti joskus iltapäivällä, et oonko tulossa. mä en edes vastannut, olin tallilla sillon jo.
en menny seuraavana päivänä kouluu. maija ei ollu kuullu musta mitään edellisperjantain jälkee. tiistaina tulin tunnin myöhässä.
maija ja mari jutteli siitä, mite kivaa niil oli ollu sunnuntaina ja maanantaina.
ja mä päätin etten enää ikinä häirittis niitten yhteistä aikaa. siitäkää päätöksestä en oo osannu pitää kiinni. piilovittuilen niille koulussa ja kaikkialla minkä kerkeen, haukun niitä ym. enkä ees haluis. tajuun vasta sitten, kun oon suuni jo avannut, että mitähän vittua mä taas tein.

oikeestaan siitä, että mä olen lähtenyt noitten kahen porukoista, on ollu ihan hyötyä. musta on tullu läheisempi parin muun meidän luokkalaisen ja parin rinnakkaisluokkalaisen kans, ja pystyn oikeestaa tunneillaki työskentelee melkein kaikkien meidänluokkalaisten kanssa. paitti niitten jotka haukkuu homoks, runkkariks, apinaks, ja vaikka mikskä. mut ei siitä sen enempää.

nyt lopettelen, mutsi kai heräilee. en ees tiiä onko se ollu kapakassa vai onks se vaa pillerihumalassa. vai molemmissa? just se epätietosuus on ehkä kaikkein pahin, ku näkee sen sammuneena sohvalle ja pöydällä unilääkkeitä, eikä tiiä miten paljo se on niitä taas ottanu.

onneks mulla on mun hoitohevonen. meen sitä taas kattoo jossai vaihees iltaa.

/ ainii! piti viel sanoo, et jotai hyvääki vaihteeks: mutsi pääs vihdoin eroon sen juoppomiehestä, eipä se oo ku viimeset 8 tai 9 vuotta hokenu joka toinen päivä, ettei se enää päästä sitä meille. nyt se on ollu jo pari viikkoo pois, enkä usko et se enää tulee tohon huutamaan, ölisemään kännissä ja raivoomaan. jes! :)

---

Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän minäkokemusta sävyttää voimakas häpeän tunne ja henkilö kokee itsensä vajavaiseksi, puutteelliseksi ja läpeensä hävettäväksi. Kokemukseen liittyy varsin tavallisesti itseä kohtaan tunnettua vihaa. Pettymysten sietokyky on alhainen. Käytännössä henkilön itsetunto on sairaalloisen alhainen, hän ei kestä konflikteja, kritiikkiä (tai pahimmillaan minkäänlaista keskustelua) tai hän mahdollisesti kieltää itsensä täysin ja toivoo jatkuvasti olevansa joku muu. Tilaan liittyy myös psyykkisten hallintakeinojen vaillinaisuus ja yksilön toiminnan impulsiivisuus ja joustamattomuus. Normaalisti ihminen hallitsee tunteitaan siinä määrin, että pärjää arkielämässä. Kiintymyssuhteita sävyttää useimmiten kaoottisuus.

Psyykkisten hallintakeinojen häiriön ilmeneminen

Ulospäinsuuntautuneesti: henkilö hermostuu helposti; tiuskii tai alkaa itkeä; hänen kanssaan on vaikea keskustella tai hän saattaa huomautella pitkään vanhoista, muiden jo unohtamista ikävistä tilanteista. Hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen.

Sisäänpäinkääntyneesti: kaikki vähäisimmätkin asiat jäävät vaivaamaan ja pelottamaan niin paljon, että se hallitsee jokapäiväistä elämää. Esim. lievät pettymykset tai jokin hieman epämiellyttävä kokemus, jollaisista muut pääsevät melko äkkiä yli, jäävätkin mieleen kuukausitolkulla ja tuntuvat ylivoimaisilta. Muiden voi olla vaikea huomata sisäänpäinkääntyneitä oireita, henkilö voi salata ne ja keskustella ihmisten kanssa normaalisti. Hänessä ei välttämättä ole näkyvää sekavuutta tai masennusta.

Miten henkilö ilmaiseekin oireitaan, hänellä on jatkuvia vaikeuksia tunteidensa kanssa. Hän kokee itsensä tai muut vääränlaiseksi, hän ei pysty nauttimaan elämästä.

I'm not coming back, there's nothing to gain

2008-11-12T17:20:00.000+02:00

onpa taas yks maailman mahtavimpia päiviä.

eilen illal tuli vähä riehuttua. mutsil oli ollu muutaman päivän putki pääl ja meilhä ei oo koskaa hyvät välit varsinkaa sen ryyppäysten jälkee. eilen se oli kyl selvinpäi, ei siin mitää. ongelma tuli siinä, ku se oli ostanu päivän lehden kotiin ja sit kadottanu sen. no mähän siinä toki olin syypää, tossa se huuteli jumalautaa ja perkelettä ja helvettiä ja tuli karjumaa et mua varten ei tässä taloudessa osteta yhtää mitää ja et jollei se lehti ilmesty kymmenessä minuutissa hänen miehellee nii mä lennän pihalle. (tosiasiassahan mä en edes tiennyt et meil oli sen päivän lehti jossain.)
no sit mutsi löys sen lehden jostai omilta jäljiltään ja kävi viemäs sen miehellee. menin sit kysymää siltä et oiskoha anteekspyyntö mitää. no tää siihe et "no en mä sulta mitää anteeks pyydä, et oo tehny mitää miks ansaitsisit sen". ja mä sanoin et "kuitataa se sun anteekspyyntö sit sillä etten mäkää pyydä anteeks ku teen näin".

ja pam.
siin mun ja mutsin (joka istu sohval ja katto telkkaa kaikes rauhas) välil oli sellane pieni olohuoneen pöytä, jonka mä heitin ympäri siihe. = mutsin joku random ruusumaljakko paskana, tupakanpuruja ja pelilappuja ympäriinsä, lääkkeitä vähä joka paikas, mutsin sellane lääkkeenottopilli paskana ja verenpainemittari paskana. tai no en tiiä menikö noi kaikki rikki vai liiotteliks mutsi vaa. mut kuitenki.

painuin siitä sit omaa huoneeseeni ja itkin ku vesiputous. mutsi huus varmaa jotai pari tuntia sitä perkelettä ja jumalautaa ja saatanaa ja vittua ja et mä en oo ihmine enää ja et en saa tulla enää kotii ja hän soittaa poliisit ja mun pitää pakkaa tavarani. sit ne haukku mua yhessä miehensä kans ja mutsi keksi viel soittaa kaikille kavereilleenki mite mä oon raivohullu. ja koko tän ajan mä istuin huoneessani ja itkin.

mun piti käydä nukkumaa 11 mais. eipä onnistunu, en saanu unta, itkin vaa. joskus yhen aikaa yöl sit nukahin, heräilin välil yöllä itkemää, ja ku herätyskello soi vähä ennen seittemää tänä aamuna itkin taas ja olin sairaan väsyny. en ees ymmärrä mite otin eilisiltasen nii raskaasti, tätä on tapahtunu niiiiin usein ennenki.
no sit aamul iha normaalisti laitoin vaatteet päälle ja kajaalia naamaa. mut sit en jaksanukkaa, menin takas nukkuu. isä oli meillä käymässä aamulla ja tuli siin pari minuuttia vaille kaheksan kysyy et eiks sun pitäny mennä kaheksaks kouluu. mä vaan sanoin et piti, muttei kiinnosta. ja isä anto mun nukkua, lähti sit himaa.

puol yhentoist mais mutsiki tajus et oon himas enkä koulus. ei se mulle tullu valittaa mitää ku nukuin, mut huus tuol olohuonees mite lintsaan taas (mitenniin taas? ehkä joo kasiluokalla [=viime vuonna] lintsailin, mut tänä vuonna en oo lintsannu viel kertaakaa, jos oon ollu poissa nii siihe on ollu selkeet syyt) ja syytti isää. sit ku se tuli herättää mut, käski syömää enkä syöny (ei ollu nälkä, olin koko sen aamun nukkunu puolen tunnin pätkis ja heränny välillä ulisemaa) ni siitähä se meteli nous. oon kuulemma sairas ja en oo normaali ja isä on opettanu mut vihaamaa (peeäs, en vihaa muita ku itteeni, vaik mutsille esitänki et vihaan sitä, niiku kyl joskus teenki) ja et mut pitää viedä hullulaa jnejne. välil se tuli iha ystävällisesti pyytämää et tulisin syömää, mut toivotin sen sitte melkein yhtä ystävällisesti alimpaa helvettii ja jatkoin nukkumist. tän jälkee se raivos taas, sit se yritti taas pyytää mua syömää, sit se raivos, sit se pyys, sit se raivos... jne. kunnes sit tos 3 mais se alko aattelee et oon varmaa kuumees ja rupes vikisemää et hän pyys miestää tuomaa jaffaa ja et tulisit nyt syömää ja hän osti mandariinejaki (no jee..) jne.

ja sit se lähti kapakkaa. joskus neljän aikaa. ja mä itken taas ku vesiputous. sängystä jaksoin sentää nousta joku 20 min sit, enhä mä siel ookkaa maannu ku jonku 18 h putkee, satunnaisia vesipullontäyttämisreissuja lukuunottamatta.

en sit tiiä miten tosissaa se oli ku se puhu et nuoriso-osastol ois yks paikka vapaana (se toinen äijä jota se nussii on kai joku psykiatrian erikoislääkäri ja tietää näist jutuist) ja et se kattoo viel tän päivän ja sit pitää alkaa tehä jotai. mulle se on enää yks paskan hailee. en oo jaksanu koko päivänä välittää mistää, oon vaa itkeny ja nukkunu ja datannu. on niin vitun yksinäine olo.
ja musta tuntuu oikeesti ihan hirveeltä, siltä etten oo ansainnu elää täällä, siltä et ois paljo parempi jos mua ei ois olemas. ois ihan saatanan paskan hailee jos joku ampuis tosta ikkunasta läpi mua päähän tai jos istuisin täs samal tuolil loppuelämäni tai jos meen huomen kouluu ja palautan ruotsinkokeen tyhjänä ruottinmaikalle ku en oo jaksanu lukee tänää. tai ihan yks hailee menisinkö nyt ulos kiertämää ympyrää kaupungille tai murtautuisinko viinakauppaa tai lähtisinkö kävelee sellaset 10 km tallille ja yöpysin siel.

en tiiä, kukaa tuskin ees tajus tästä mitää, en osaa aatella taas järkevästi.

taidan mennä nukkumaa. tai sit en. en tiiä.

in blood I sign my name and seal the midnight with a tear

2008-11-04T20:29:00.001+02:00

ahdistaa.
mutsi ei oo ees kännissä, kapakassa kylläki, mut ei kännis. silti on vaa nii paha olla. väsyny kaikkeen, itkettää.

tää on näitä päiviä ku tuntee, ei vaan tietää, ettei kukaan välitä. mä tiedän et tää kuulostaa aivan turhalta angstilta, mut luulenpa, et jos en enää huomenna heräiskää ni ei kovin moni välittäis.
oon yks niitä harvoja ihmisiä, joille ei oo kukaan koskaan sanonu "rakastan sua". tai ees "tykkään susta". tai mitään tollasta. ainii paitti kyl mutsi sano mun rippijuhlissa mua rakkaaks lapseks, kännissä siis. oisin varmaa pari viikkoo putkee tosi onnelline jos joku joskus sanois noin tosissaan.

joo ja koulu menee taas perseellee. oon varmaa joskus maininnu, et mul on koulus kaks kaverii joitten kans pyörin aina kolmisin välitunneil. nojoo se on osittai valetta, me ei olla kavereita, hyvänpäiväntuttuja vaa. meiän välitunninvietto on sitä et kaks lukee kirjaa ja yks (mä) kuuntelee musiikkia eikä kukaa sano mitää. joskus joku (yleensä mä) yrittää luoda jotai kontaktia mut kukaa ei ikinä vastaa siihe.
oisha mul tää yks kaveri joka väittää välittävänsä. en sit tiiä onko se niinkää tosissaa. maanantaina en menny koulus syömää mut nää kaks kaveria meni jollon tää kolmas kaveri oli mun kanssa, kunnes paikalle tuli pari hauskempaa tyyppiä. tiesin etten oo tervetullu siihe porukkaa ja lähin menee.

If you fall I'll catch
If you love I'll love, and so it goes, my dear
Don't be scared, you'll be safe
This I swear, if you only love me

I am the Playwriter and you are my Crown
make me cry for your love like you've done many times
so I know I can't write these storylines without you
Lady Pain, make me stronger
can't we be together without them forever?
© sonata arctica

and I'd wish the sun would never come

2008-10-31T16:12:00.001+02:00

ois kiva saada yks vapaapäivä.

oon ollu koko viikon liikkeel taas. koulua ma-pe, tallille kaikkina näinä päivinä, kuten myös huomenna ja ylihuomenna. koht pitäs lähtee ratsastaa, ei oikee inspirois lähtee ajaa sateessa vaan siks et sais istuu tunnin hevosen selässä ja leikkiä et osaa jotain. mut koska hoitohevone on pakko liikuttaa ni pakko mennä tunnillekki tänää.

tänää piti mennä isällekki, mut laitoin sille viestin et tuun huomenna. olkoon mutsi vaik kuin mones kapakas, mä haluun joskus viettää aikaa kotona. vaik tiiän kyl et tuun katumaa päätöstäni sit ku se tulee kännissä kotii ja alkaa tappelee miehensä kans.

en tiiä miks, mut jostain syystä väsyttää ja itkettää ihan hitosti. tekis vaa mieli mennä nukkuu, mut ei voi ku koht pakko lähtee. toivon mukaa en sit nukahda rattii, tai tankoo ku mopost on kyse, miten sen nyt kukin tahtoo ilmasta.
hitto et tekis mieli vetää kädet moottorisahal poikki taas. todennäkösesti ois taas ranteet auki (lol) ellei siitä jäis jälkiä. helvetti.
mullaki ongelmat. "yhyy en voi viillellä ku se näkyy." jes.

ainii! aloinki täs miettii et mitä hittoo tulin tänne selittää ku ei mul loppuelopuks oo mitää uutta ja järkevää sanottavaa.
ois ens vuonna lukion alotus, mut en tiiä mitä teen sen kans. haaveena ois joskus valmistuu eläinlääkäriks ja siihenhä tarvii lukiopohjan. ihan liiottelematta voin sanoo et mun todistuksel pääsisin ihan mihin kouluun haluaisin, ei se siitä ei oo kiinni. vaan rahasta. lukiokirjatha tunnetusti maksaa omaisuuksia vaikka osan saiski käytettynä. mulla vaan ei oo nii paljo rahaa. töitä mul ei oo oikee aikaa tehä (ja tuskin niitä mistää saisinkaa), opintotukia ei myönnetä ennenku täytän 17. ja tuskin mitää muitakaa tukia. luulen et jos sellasta hakisin ni sossun tädit ilmottas et mutsilla on nii isot tulot ettei me mitää tukia tarvita. harmi vaa et sil on muitaki kohteita mihi laittaa ne rahansa, niiku viina, pelit ja tupakka. mitä mä lukiolla teen ku vanhemmat sisaruksetkaa ei oo sitä käyny. eihä munkaa tarvi. vaikka mun unelmat onki jossai muualla ku rakennustyömaalla pätkätöissä.

... mutjoo eipä mul silti ollu mitää järkevää sanottavaa. todennäkösesti mun teksti on nii sekavaa ettei kukaa saa taas mitää selvää.

I'd do anything for a smile

2008-10-27T20:04:00.000+02:00

usein näkee tyyliin jollain nettifoorumeilla mite 12-13-vuotiaat lapsoset valittaa siitä ku niitten mutsi puuttuu liikaa lastensa elämään. ei saa mennä poikaystävän (lol) luo yöks. ei saa valvoo myöhään. pitää soittaa kotiin jos lähtee suoraan koulusta jonnekki. sit ku näille sanoo et se on vaa sitä et ne välittää nii ne sanoo et vois välittää vähemmän.

mä oon aina vihannu tämmösiä "älä valita et on pahaa ruokaa, oo onnelline et sul ees on sitä ku tuol afrikas ei oo"-tyyppisiä lausahduksia, mut jotenki tää on sellane asia mistä mä oon eri mieltä. olkaa ihmiset tyytyväisiä ku teil on mutsi joka välittää.

ihan oikeesti. antasin melkein mitä vaan jos mutsi joskus koulun jälkeen kysyis et millane sun päivä oli tai et mitä meinaat tehä koulun jälkee. jos se joskus sanois ku lähen tallille et älä oo liian myöhään tai aja varovasti. jos se joskus sanois jotain muuta ku vie koira ulos tai älä paisko niitä ovia tai mee isälle viikonlopuks tai siivoo suus tai et jääkaapis on ruokaa. muutama vuos sitte ku mun toinen kilpikonna katos mystisesti meiän asuntoon eikä sitä löydetty ja mä väänsin itkua sen takii, mutsi kyl etti sitä konnaa kans. mut se etti sitä siks ettei ruumis jäis haisemaa minnekkää. se teki aiva helvetin kipeetä ku ite kaivelee silmät sumeina sohvien alta et näkyykö sitä rakasta lemmikkiä siel vai ei ja toine raivoo vieressä mite hänen asunnossaa mätänee kilpikonna. (btw se kilpikonna kyl löyty sit loppujen lopuks, vielä on hengissä.)

joskus seiskal ku jouduin käymää koulukuraattoril se kysy kaikkee mun mutsista, tietenki annoin sille sen kuvan et meidän perhe on iha normaali kiiltokuvaperhe. sit tuliki miettimistä ku se kysy et mitäs kaikkee me tehää yhes. en muista millo tämmöst ois tapahtunu, meidän "perhe" ei ees syö yhessä. viimeks taidettii tehä jotai ku olin 5-6v ja se heitti mut päiväkotii/eskarii ja haki pois. eiku kyl me taidettii käydä yhes kirpparil joskus ku olin 8v mut meille tuli jotai riitaa siel ja sit ei tehtykkää mitää yhes. oon mä sen kaa pari kertaa kaupas käyny, ihan siks et se sais ostokset himaa asti, ei muuta. nyt alan olee jo vähä liian vanhaki tekee mutsin kaa mitää, kai. en tiiä. ois vaa kiva jos ois jotai mitä muistella.

mutsi ei ees allekirjota mun kokeita, mitää koulun lappuja tai mitää muutakaa. todistuksen se allekirjottaa, muita se ei ees nää. se on pari kertaa alkanu raivoomaa siitä ku aina pitää olla ettimäs kynää joittenki turhanpäivästen lappujen takii jote oon todennu et allekirjotan ne sit ite. ei oo ees mitää syytä miks näyttäsin sille mitää, vanhempainiltoihi se ei mee (koska ei jaksa, pari kertaa se on jopa luvannu mennä sellasee mut onki sit jääny kotii kattoo telkkaa) eikä kokeitten perää kysele. siinä se.

mutjoo. päivän angstit tais olla tässä. charitian menee kattoo simpsoneita, omasta telkastaan tietty. mutsi kattoo olohuoneessa omastaan rakkaan miehensä kanssa.

only in my dreams

2008-10-24T18:47:00.001+03:00

Mutsi tuli kotiin miehensä kanssa.
Ölisee jotain kännissä ja mies huutaa "THURPHA KHIINNI", "JHUUU-U", "ANNA OLLA NY JO". Ei noi muuten mut sillä on noissa aivan erityinen painotus, sen kuulemine alkaa itkettää vaikken se ookkaan mä jolle noita sanotaa. Sen äänessä on jotai sellasta mikä saa helposti itkemää.
Mutsi huutaa mua syömää ja käy ovella viiden minuutin välein. "ONKSH SHULLA NHÄLKHÄ?" Nii, tuu charitian syömään tuu. Tuu syömään niin maailma muuttuu paremmaks. Tuu syömään niin äiti muuttuu selväpäiseks. Tuu syömään ja tukehdu ruokaas.

Kohta lähen isälle, en vielä, munhan pitäs olla tunnilla. Ei mua muutenkaa kiinnostas lähtee isälle. Sillä on liian tarkka kuulo ja ohuet seinät eikä mulla oo omaa huonetta, se kuulee jos itken, toisin ku kotona. Kotona voin valua ku Niagaran putous eikä kukaa kuule. Isällä mun täytyy vaan niellä itkuni ja leikkiä ilosta, se sattuu.

Taas. "JUUU-U". Vihaan tota ääntä niin yli kaiken. "ANNA OLLA JO, EN TIIÄ, OLE HILJAA, ANNA OLLA JO PERKELE, JUU-U, ANNA OLLA JO. OLE HILJAA. OLEKSÄ HILJAA? OLEKSÄ HILJAA? MÄ EN KUUNTELE TOTA ENÄÄ. JUU-U!"

Tähän väliin vois sopii joku charitianin hengentuotos ja angstinen runo, mut en jaksa ajatella. En osaa ajatella, muutaku tota ölinää mikä kuuluu seinän takaa, viritettyjen mopojen ääntä ulkoa kadulta, fruittareille huutelevia humalaisia teinipissiksiä, mäkkärin luukulla horjuvia spurguja.

Jossain huutaa ambulanssi. Tulispa se hakemaa mut pois, vaikka oikeestaan mä tiedän ettei se tule. Sireeni huutaa ähäkuttia ja ajaa meidän ikkunan alta elvyttämää jotai sydänkohtaukseen kuolevaa mummoa. Sireeni oottaa kunnon syytä tulla hakemaa mut, oottaa et mut kannetaa ruumispussissa sisää ja viedää valot sammuksissa pois.

Mä yritän olla antamatta sille sitä iloa, toistaseks.

Toi kello muuten valehtelee. Se on nyt 19:02.

it's only over when we pull the trigger

2008-10-24T17:10:00.001+03:00

Tänään ois ollut ratsastustunti, en mennyt. Kävin kyllä tallilla, mut vitutti ja otti hattuun niin saatanasti, et loppujenlopuks lähin itkien pois. Nyt sit istun kotona yksin, märisen ja palelen ja kuuntelen musiikkia koneella. Illalla pitäis isällekin lähteä. (Käytäntö on meillä se, että pistetään kakara isälle viikonlopuksi jotta mutsi saa vetää päänsä täyteen viinaa vaikka joka päivä, riidellä oman miehensä kanssa ja sitten huoria kaikkien muitten kylän äijien kanssa. Vaikka eipä silti, jos satun kotona oleen viikonlopun niin ryyppää se silti, riitelee ja makaa kaikkien kanssa. Kahta ensimmäistä tekee myös viikolla. Niin myös tänään: kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä. Tai siis kun charitian on poissa mutsi hyppii kapakassa miehensä kanssa.)

Hitto, että ketuttaa. Tää on niitä päiviä taas kun tekis mieli kokeilla onko asvaltti kovaa jos hyppää viiskerroksisen talon katolta alas tai kestääkö pyykkinaru jos ripustautuu siihen kaulasta roikkumaa tai miltä tuntuu vetää purkillinen mutsin miehen verenpainelääkkeitä kerralla. Mut ei mulla oo rohkeutta siihenkään. Mä vaan olen, istun, märehdin ja oon säälittävä paska joka ei saa ees itteltää henkeä vietyä.
Lasinpaloja ois vielä tallessa, mut niihin en koske. Päätin joskus viime kesänä, etten enää ikinä viiltele, lähinnä siks et jo puol vuotta vanhoista haavoista jäi ihan kivat arvet jotka sitte herätti vähän huomiota kun pari ihmistä sattu ne rippileirillä näkemää. Jos joskus satun tarttumaa niihi uudestaa nii vetäisin kyl samantie valtimotki poikki, eipähä jäis arvet mietityttään.

Kouluki alkaa maanantaina, ei ihan tunnu siltä et jaksasin mennä sinne, mut pakko se kai on. Lintsasin muutenki liikaa viime vuonna eikä mul nyt oo ees angstin lisäks mitää kunnon syytä jäädä pois. Toisin ku edellisvuonna, pyrin lintsatessani välttämää mm. liikuntatunteja, musiikin tunteja, kuvistunteja ja fysiikan tunteja. Kolmessa jälkimmäisessä oon oikeestaan ihan hyvä, mut sanotaanko näin et huonon työskentely-ympäristön takia en halunnu mennä niille tunneille. Meidän luokka on niin mukava. ♥

Eiköhän tässä nyt kaikki tänää, en tiiä tuliko tästä nyt pitkä vai lyhyt ku kirjotin vähä mitä sattuu. Aivan sama. Nothing matters anymore.

teiniangstin ensimmäinen.

2008-10-23T08:47:00.001+03:00

keskiviikkoilta, syysloma eikä mitään tekemistä. illan ratoks päätin sit perustaa ihan ikioman blogin jonne voin kerätä anonyymina angstaustani. en oikeen tiedä mitä tarkotusta varten, ehkä siks et voisin kirjottaa jonnekin ihan mitä tykkään ilman et kukaan tietää kuka oikeesti oon, ehkä varottavana esimerkkinä munlaisista ihmisistä. en tiedä. voisinpa vaikka alottaa kertomalla vähän tilanteesta josta lähdetään. muutan vähän tarinaani, en merkittävissä määrin, vaan pieniä yksityiskohtia jottei mua tunnistettais.

asun siis keski-suomessa äitini ja hänen miesystävänsä kanssa. vanhemmat eronneet, miesystävä ei ole mulle mitään sukua. molemmat about viiskymppisiä, äiti työkyvytön (pilannut terveytensä tupakalla ja viinalla), mies käy töissä ja itse käyn peruskoulun päättöluokkaa.
mainitsinkin jo äidin pilanneen terveytensä tupakalla ja viinalla. kyllä se tupakoi ja juo vieläkin. toi tupakointi ei mua niinkään häiritse, mutta se määrä minkä se kittaa kurkusta alas häiritsee. aina ei silläkään rahat riitä juomiseen ja sillon se ottaa näitä tekstiviestilainoja (tiedättehän, "lainaa helposti 20€ ja maksa 200€ takaisin") josta johtuen se on aikamoisessa velkakierteessä ja melkeinpä täysin riippuvainen miehekkeestään, koska hän on ainoa, joka tuo sossun lisäks rahaa taloon.

kun äiti tulee kännissä kotiin, mä en aina kestä. kestän sillon kun se pysyy poissa mun huoneesta ja riehuu kännissä itekseen lähinnä itkemällä itteni kuiviin, mut jos se tulee mun lähelle saatan olla väkivaltanen. ja jos lyön sitä itken vaan lisää ja hakkaan samantien itteniki (mitä mutsi ei siis tiedä, luulee vaan et hakkaan sitä kun se on hauskaa). sanomattaki lienee siis selvää et mutsi aika pitkälle vihaa tytärtään.

mutsin miesystävä joo. se on vielä juopompi ku mutsi, ja jos se on ryyppäämässä nii aivan varmasti mutsi menee perässä. uskosin et jos sitä miestä ei ois olemas mutsi jois paljo vähemmä. ja ihan totta, vaikka se käy töissä, herää työpäivän aamuna 4-5 välillä, se saattaa juoda edellisenä iltana eikä se tee sille mitää. lähtee vaan töihin niiku kunnon kansalaiset ja kotimatkalla poikkee kuppilaan.

entäs mä itse? mä itken melkein joka ilta mutsin saapuessa kotiin humalassa, oikeestaan on aika harvinaista etten itkis. yleensä hukutan päivisin kaiken töihin (siinä syy miks käyn tallilla) mut iltasin ku käy nukkumaa on taas aikaa ajatella ja angstata. melkeen toivosin et oisin joka ilta niin väsyny et ku tuun kotiin vaan nukahdan, ilman et ehin ajattelemaa yhtää mitää.

ystäviä mulla ei oikeestaan oo, tarkkaan ottaen en tiiä miks. johtuisko siitä et oon aika ujo ja hiljanen, tykkään auttaa ihmisiä ja siitä syystä mulla on vähän perseennuolijan maine (vaikka mun tarkotus on tosiaan vaan auttaa), angstaan liikaa, tai ihan vaan siitä et oon liian huono ihminen saamaan ystäviä. en oo (enää varsinaisesti) koulukiusattu, mut yksinäinen kyl. koulusta löytyy pari kaveria joitten seurassa voin olla välituntisin mutten koulun jälkeen, ja koulussakin tuntuu et niillä ois paljon kivempi olla jos en roikkuis niitten perässä.
tallilla oon tuntenu olevani vähän syrjitty, hyväkskäytetty, alistettu, selkäänpuukotettu. sieltä en kumminkaan haluu lähtee koska tallilla on myös hoitohevonen, josta en haluu missään tapauksessa luopua.

mutta joo, tässä kaikki tänään. hyvää yötä vaan.