Standing here, that's all I can do

Palaveri meni suoraan sanottuna päin persettä. Tai ei nyt niinkään, se kyllä alkoi hyvin.

Aloitin siis menemällä sosiaalityöntekijää vastaan jotta saisin jutella sen kanssa kahdestaan. Sanoin, että mulla ei ole mitään syytä miksi mä haluaisin kotiin, kerroin kaikista viesteistä mitä oon saanu ja siitä, että ollaan lähinnä riidelty mutsin kanssa nyt. Se työntekijä onneksi ymmärsi ja sanoi, että mä olen jos sen verran vanha, että mun mielipidettä kyllä kuunnellaan tässä ja että melko varmasti mun ei tarvi kotiin mennä jos en sitä halua.

Sitten tuli se pahempi osuus, se, jossa oli myös vanhemmat ja omahoitaja. Ensin kyseltiin mitä kuuluu mulle ja vanhemmille. Mutsi ryhtyi taas marttyyriksi ja alkoi valittaa, ettei ole vieläkään tottunut siihen etten mä ole kotona. Annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Sosiaalityöntekijä kysyi tässä vaiheessa, mitä kuuluu mun kilpikonnalle, joka jäi kotiin hoidettavaksi. Sanoin suoraan, että se asuu nyt isällä, koska mutsi uhkasi tappaa sen.

Ei olisi pitänyt sanoa sitä.

Mutsi kielsi tietysti kaiken. Sanoi vain kehottaneensa mua tulemaan ruokkimaan konnan usean päivän ajan. Näinhän asia ei ollut, vaan mutsi sanoi ruokkivansa sen mielellään kun mä olen poissa, ja jos mutsi olisikin pyytänyt mua käymään ruokkimassa sitä, olisin mä sen tietenkin hoitanut! Sanoin sitten myös tämän, jolloin mutsi alkoi taas syyttää mummoa lauseella "sä et tiedä mitä kaikkea mummo on mulle tehnyt". Kertokaa joku mulle miten mummo liittyi tähän aiheeseen ollenkaan?! Kysyin sitä samaa mutsilta, joka ei vastannut muuta kuin "joo, kyllä mä tiesin että tää menee taas mun haukkumiseksi".
Tässä vaiheessa olin jo sen verran kypsä, että lähdin kyyneleet valuen pois palaverista. Muutaman minuutin päästä omahoitaja tuli mun huoneeseen ja istui viereen sängylle, kysyen pystynkö tulemaan vielä. Sanoin, etten halua tulla, ja hoitajalle se oli ookoo. Sovittiin, että en saa lukittautua omaan huoneeseeni (kai se pelkäsi että teen jotain itelleni?) vaan mun pitää odottaa olohuoneessa, kunnes palaveri päättyy ja omahoitaja tulee kertomaan mitä siellä päätettiin. (Eipä siellä sitten päätetty mitään ihmeellistä, edes seuraavaa palaveriaikaa ei sovittu. Mutsi vaan jatkoi paskanpuhumista palaverin loppuun saakka.)
Että sellainen palaveri. En ole nähnyt mutsia sen jälkeen, enkä haluakaan.

Hirveä nälkä. Kohta on ruokailu, toivottavasti siellä on jotain kevyttä.

Waiting

Yhdeltä on palaveri. Siis se palaveri, jossa on mun omahoitaja täältä lastenkodista, sosiaalityöntekijä ja vanhemmat.
Ajattelin pyytää, jos saisin ensin kymmenen minuuttia aikaa jutella sosiaalityöntekijän kanssa kahden. Aion ottaa esille viestit, joita äiti on mulle lähettänyt ("tapan mummon" jne idioottimaiset viestit) ja sen, etten mä ehkä halua enää kotiin. Äiti on mua sinne kyllä pyytänyt eikä mulla ole ollut sydäntä sanoa etten mä halua palata sinne, mutta eilen sen soittaessa totesin, että jossain vaiheessa se on sanottava. Sanoin sille suoraan, ettei meidän yhteiselo tule toimimaan niin kauan kun se omasta mielestään on täydellinen ja syyttää kaikkia muita omista virheistään (on väittänyt mm. että keuhkoahtauma ja Alzheimerin tauti, joista toinen aiheutuu tupakasta ja toinen liiallisesta alkoholinkäytöstä, ovat mun ja mun isoveljen käytöksen aiheuttamia sairauksia) eikä niin kauan kuin mä vaadin muutosta enkä pysty katselemaan sitä kaljankittausta, tupakanpolttoa sisällä, jatkuvia riitoja ym. Sanoin myös, että sen lähettämät viestit, mm. juurikin tuo mummoon liittyvä viesti ja ulkopuolisten haukkuminen muutenkin, on hyvä esimerkki siitä ettei mun kotiutuminen olis hyväksi kenellekään.

Mitä äiti tähän sanoi?
"Mä olen tehnyt virheitä ja yritän olla tekemättä niitä uudelleen"?
"Oot ihan oikeassa, ehkä näin on parempi"?

Ei.

"Sä et tiedä mitä kaikkea mummo on tehnyt, mä oon sanonut asioita kiukuspäissäni mutta mummo on tässä aiheuttanut kyllä paljon pahaa."

ANTEEKSI MITÄ?

Löin luurin korvaan ihan vaan välttyäkseni aiheuttamasta lisää riitaa. Mä en voi edelleenkään uskoa että se tosiaan sanoi noin, vaikka mä just äsken olin huomauttanut siitä miten se syyttää kaikkia muita kaikesta pahasta.
Tän jälkeen alkoi tulemaan taas viestejä. "Kun sinä et tiedä mitä se mummo on tehnyt". Tähän vastasin, että "nyt ei ole mummosta kyse yhtään, käännät taas kaiken muitten syyksi, vai yritätkö väittää että yritin tappaa itteni koska mummo käski". (Aiemmin tehdyn itsemurhayrityksenhän lopullisesti laukaisi äidin kehotus tappaa itseni, eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta.)
Tähän tuli vastaus: "Mut kuitenkin yritti, sen kertoi pappa. Tää on vaan mun haukkumista taas." En edes yritä ymmärtää mitä tuolla viestillä tarkoitettiin, pappakin on kuollut jo kymmenen vuotta sitten.
Seuraavaksi totesin, että tää lapsellinen viestittely loppuu nyt mun osalta, sen verran pitää ihmisessä olla selkärankaa että nää asiat selvitellään naamatusten, turha lähettää viestiä kun en vastaa kuitenkaan. Tän jälkeen tuli sitten muutama viesti, joissa uhkailtiin ettei mulla ehkä ole kohta kotia ja haukuttiin taas mummoa ja isää kaikesta. En vastannut niihin.

Että tämmöistä tänään ja eilen. Tuun jossain vaiheessa tänne kertomaan, miten palaveri meni. Peukut pystyyn, toivottavasti se sosiaalityöntekijä ymmärtää!

Where did you lose your decisions?

Tässä päivänä eräänä söin pari palaa suklaata. En siis paljoa, mutta kuitenkin. Se oli seurausta pari päivää kestäneestä "screw the diet"-kaudesta, mutta tuon jälkeen en ole ylimääräisiä syönyt. Yhtenä päivänä olin tosi ylpeä itestäni, kun söin koko päivänä vain 2 dl riisimuroja ja omenan!
Eilen oli töistä vapaata ja olin puoli päivää täällä lastenkodissa -> söin molemmat lämpimät ruoat sekä aamu- ja iltapalan. Kun lappaa lautaselle reilusti salaattia, ei hoitajat kiinnitä huomiota siihen, miten paljon tai vähän syö varsinaista ruokaa. Tällä periaatteella siis selvisin.
Ai niin, ja en ole oksentanut muutamaan iltaan, viimeksi muistaakseni maanantaina. Tuolloin oksensinkin sitten sen verran, että meinasin pyörtyä suihkuun.. Mutta nyt ei ole tosiaan ollut tyhjennysoperaatioille tarvetta, ei edes tuona iltana, jolloin söin ne pari suklaapalaa.

Riita mutsin kanssa on ohi. Ei se anteeksi pyytänyt, mutta yhtenä päivänä se oli isän kanssa mustikkametsässä (isä kuljettaa sitä aina metsäreissuilleen) ja oli kuulemma ollut tosi hyvällä päällä ja ystävällinen. Laittoi mulle vielä samana iltana viestin, jossa kyseli milloin tulen käymään. Kun ei mitään haukkumaviestejä ollut kellekään pariin päivään tullut, vastasin että tulen kun töiltä ehdin. Kävin siellä tällä viikolla, en koko aikana sanonut mitään aiempaan riitaan viittaavaa, vaikka oikeastaan mua ärsytti ettei mutsi voinut edes anteeksi pyytää. Sen verran pahoja viestejä oli joillekin kuitenkin laittanut (mm. mummolle tappouhkauksia), että anteeksipyyntö ois ollut paikallaan.

Kaiken kaikkiaan nyt on mennyt aika hyvin, oon ollut hyvällä tuulella ja sitä rataa. Välillä tulee hetkiä, jolloin ilman mitään erityistä syytä tulee vain niin turha olo, että haluaisi kadota maailmasta kokonaan - mutta eivätkö ne ole normaaleja tuntemuksia kaikille? Niin ainakin haluaisin uskoa. Sitäpaitsi, en ole edes tuollaisina hetkinä sortunut itseni vahingoittamiseen millään tavalla, oon vain yrittänyt keksiä sellaista tekemistä joka vie ajatukset muualle. Pienten lasten kanssa touhuaminen on yksi hyvä tapa, ne kun tykkää muutenkin leikkiä isompien kanssa!

Tässäpä tämä tältä erää, toivottavasti homma jatkuu nyt samanlaisena kuin se on jo ollut.

you hopeless loser

Tästä tulee taas tylsä blogimerkintä, en yksinkertaisesti jaksa etsiä tekstiä piristäviä kuvia.

Joku epätoivoisin kausi nyt menossa. Töitä olisi taas huomenna (mulle soitettiin viime viikolla ja kysyttiin vieläkö kiinnostaa kesätyöt, otin paikan vastaan) enkä jaksaisi mennä. Mielessä kangastelee taas vain ajatus kaiken päättymisestä, hyppään jostain korkealta, kipu kestää vain hetken ja sitten se on ohi. Mutta en pysty tekemään sitä.

Olen läski, läskiläskiläskiLÄSKI. Kaikki väittää että "sä olet ihan tarpeeks hoikka" ja "tollasen riu'un mitään tarvi laihduttaa" mutta ne tekee sen vain koska niin vaan kuuluu sanoa! Ne tekee sen vain koska ite ovat niin läskejä eikä ne halua että musta tulee laihempi kuin niistä, tai koska niillä on kieroutunut näkö ja ne kuvittelee mun olevan laiha, tai koska... juuri niin. Viikonloppuna paras kaveri oli meillä ja mulle lähestulkoon pakkosyötettiin sipsejä ja TAVALLISTA limua, vaikka melkein polvillani anelin että ostetaan light-limua. Ja ensi viikonloppuna sama juttu, kun menen vuorostani kaverille.
Töissä on kyllä muuten se hyvä puoli, että voi hyvin lintsata syömisestä. Ei tarvitse ahtaa kaloreita suuhunsa ihan niin paljoa. Tänään oli vapaapäivä ja tulihan sitä taas syötyä, mutta yritän selviytyä oksentamatta.

Tästä tuli lyhyt merkintä, ilmoitan vain olevani elossa. Olen kyllä jotenkin niin sekavalla päällä ettei ehkä ole muutenkaan järkeä kirjoittaa enempää.

Vastaan kommentteihin ensi kerralla.