not getting any inspiration

Yli viikkoon en oo taas kirjoittanut, anteeksi siitä. Olen ollut laiska.

Tässä viikon aikana on nyt jonkin verran tapahtunut, päällimmäisenä asiana nyt mielessä on eilinen riita äidin kanssa. Mulla meni aivan lopullisesti hermot siihen ihmiseen. Sanoin sille suoraan, että koska sen elämän ykkönen on kuningas alkoholi ja se haluaa mut kotiin vain lapsilisien (kaljarahan) takia, on sen turha odottaa että mä tulisin takaisin. Mutsi taas väitti, että mä olen lapsellinen ja suutun turhasta, ryyppääminen kolmesta viiteen kertaan viikossa on sen mielestä ihan normaalia. Jossain vaiheessa kun huomautin sairauksista, jotka se on itse itselleen aiheuttanut juomalla ja tupakkaa kiskomalla (Alzheimerin tauti, vasemman käden hermoratahäiriö, COPD eli keuhkoahtauma, astma), syyti mutsi syyn mun ja isoveljeni niskoille. "Teidän käytös on aiheuttanut."
Viimeisessä viestissä, jonka äidille laitoin, teen täysin selväksi etten mä tule kotiin, en halua nähdä äitiä enää ikinä kunhan mun muutto tänne lastenkotiin on saatu selväksi ja että mulla ei tästä lähtien ole äitiä.
Hassua kyllä, mua ei edes sureta yhtään. Oon oikeestaan aika helpottunut.

Sitten laihdutus. En tiedä paljonko olen laihtunut vai olenko ollenkaan, täällä ei ole vaakaa ainakaan näkyvillä. Oon liikkunut aika paljon, mm. viime lauantaina kävelin ja hölkkäsin 15 km (tallille ja takaisin) ja ratsastin tunnin, sunnuntaina oli pakko ottaa rennommin kun loukkasin jalan, maanantaina kävelin ehkä viitisen kilometriä ja jumppasin jonkun verran sisällä. Tänään olen kävellyt ja hölkännyt varmaan suunnilleen 10 km. Aion illalla vielä jumpata.
Syömisten kanssa on ollut vähän niin ja näin. Syön kyllä vähemmän kuin normaalisti, mutta esim. aterioiden väliin jättäminen on aika lailla mahdotonta täällä. Jos saisin syödä miten haluan,en todellakaan söisi neljästi päivässä.
Tosta syömisestä on tullut mulle jonkinlainen ongelma (ei, edelleenkään ei syömishäiriö!): syömisestä tulee toisinaan tosi paha mieli ja syödyt kalorit kummittelee päässä. Ja tunnustetaan saman tien - olen oksentanut. Viimeksi eilen illalla. Myönnän, että se on typerää, mutta yritän päästä siitä eroon.

Pakko lopetella taas, koneaika loppuu pian.

Ps. Tottelin lääkärin suositusta ja vähensin tallilla käymistä. Käyn ainakin nyt kesällä neljästi viikossa, saa nähdä vähennänkö vielä syksyllä.

Fuck the fitness - feel the fatness!

Otsikko puhuu puolestaan. Laihdutus on tähän mennessä sujunut ihan hyvin, oonhan ollut jo ennen tätä laihtumispäätöstä kolme viikkoa karkki/roskaruokalakossa, mutta tänään kun vanhemmat kävivät täällä lastenkodissa moikkaamassa toivat he mukanaan Pepsi Maxia (sitä voin juoda, koska 100 ml sisältää vain 0,4 kaloria - en muutenkaan juo koskaan muita kuin sokerittomia ja light-limuja) ja SIPSIPUSSI. Eikä edes mikään "-30% rasvaa"-sipsipussi, vaan kunnon rasvassa ja suolassa uitettu kaloripommi, joka yhteistyössä peilin kanssa lisää vyötärölle ainakin kymmenen senttiä ihraa. Erehdyksessä menin vielä syömään siitä pussista, ja myöhemmin heittäydyin vielä idiootimmaksi ja oksensin nuo syödyt rasvalastut ulos. (Ja ei, tämä ei edelleenkään ole syömishäiriöblogi, yksi oksentamiskerta tuskin tekee musta bulimikkoa.)

Mulla on edelleen aika loistava olo! Ehkä lääkkeiden, ehkä muuttuneen elämäntilanteen takia, en tiedä. Vielä eilen olin aika maassa, kun "heräsin todellisuuteen" kuten päiväkirjassa asian ilmaisin ja se sama vanha masennus-niminen rautavanne palasi kiristämään rintakehää, mutta nyt fiilis on kutakuinkin normaali. Välillä tuntuu, että nuo lääkkeet estää mua näkemästä todellisuutta ja oon harkinnut että jättäisin niitä ottamatta, täällä kun hoitajat eivät vahdi että ne otetaan. Olen kuitenkin joka aamu tuon lääkkeen ottanut.

Vankila-aikani päättyy keskiviikkona. Nimitän vankila-ajaksi sitä yhden viikon mittaista jaksoa, jonka aikana en saa poistua portin ulkopuolelle. En malttais odottaa keskiviikkoon, siihen, että pääsen liikkumaan ja saan laihdutuksen kunnolla käyntiin, mutta ehkä tästä selvitään!

Nyt ne syödyt sipsit vainoaa mua.

Hey, hey, it's me again

Bloggaaminen on nyt vähän jäänyt osastojakson ja lyhyiden lomien vuoksi, anteeksi siitä. Yritän korjata asian kirjoittelemalla kuulumisia nyt ainakin sen verran, etteivät rakkaat lukijat (joita onkin ilmestynyt pari lisää, huomaan!) tipu jatkossa heti kärryiltä.

Kuuluminen numero yksi. Osastojakso päättyi ja pääsin keskiviikkona pois sairaalasta, mukanani epikriisin (lienee jonkinlainen jälkilausunto, kirjoitinkohan tuon edes oikein?) lisäksi masennus-, nukahtamis- ja rautalääkkeet. Seronil 20mg ja Ketipinor 100mg, anyone? Viimeiseksi mainittu rautalääkekuuri, joka määrättiin itsemurhayrityksen jälkeen sairaalassa todetun anemian vuoksi, päättyi juuri.
Epikriisissä mainitut diagnoosit olivat sekamuotoinen masennus- ja ahdistustila, nuoruusiän kehitykselliset vaikeudet (itsetuntoni ei ole lääkärin mukaan kehittynyt niinkuin pitäisi enkä hyväksy itseäni tai omia tekemisiäni kunnolla) sekä muu primäärisen tukiryhmän ongelma, jolla viitataan kotiongelmiin.
Jos katoan jossain vaiheessa taas useiksi viikoiksi, olen luultavasti jälleen sairaalassa. Lääkäri kun sanoi, että jos asiat menevät taas huonompaan suuntaan, täytyy mennä takaisin.

Kuuluminen numero kaksi. Asun nyt lastenkodissa. Osastolla oltiin sitä mieltä, että jos kotitilanne on niin huono että se ajaa yrittämään itsemurhaa, ei kannata asua enää kotona. Asumissopimus tehdään aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, joten saattaa olla, että jossain vaiheessa menen takaisin kotiin.
Koneenkäyttöni on myös vähentynyt jonkin verran, täällä kun on ehdoton raja 1h koneenkäyttöä päivässä, joten tuskin bloggaan ihan joka päivä. Joka viikko, sen luulisin onnistuvan.

Kuuluminen numero kolme. Mietin vakavissani, mitä aion tehdä jatkossa ratsastusharrastukseni suhteen. Tämä kevät on ollut yhtä stressiä ja harmaita hiuksia, kun tallilla on pitänyt olla lähes joka päivä, kantaa lähes täysi vastuu hevosesta, joka ei ole omani ja työskennellä maksaakseen hoitohevosella ratsastus, joka liikutuksen osa-alueena kuuluu kyseisen hevosen hoitoon. Lääkäri (joka ei päätä elämästäni, huolimatta siitä että tämäkin lause alkaa näin) sanoi, että jos harrastus on enemmän taakka kuin ilo, tulee miettiä onko se sittenkään niin hyvä harrastus. Hän ei kehottanut lopettamaan, päinvastoin kehui ratsastuksen toimivan hyvänä terapiana, mutta sanoi, että kannattaa harkita vähentämistä - kuusi kertaa viikossa sekä suuri vastuu rakkaasta, isosta ystävästä aiheuttaa kuulemma mulle vain lisää masennusta ja jaksamattomuutta. Lääkäri kysyi myös, voisinko harkita käyväni tallilla parina päivänä viikossa ja ottaa yhdelle päivälle jonkin sellaisen harrastuksen, jossa tapaisin ihmisiä ja saisin itsetuntoa kohotettua. Siksi harkitsenkin nyt nuorisoteatteriin osallistumista, mikäli saan tallihommat selviksi...

Kuuluminen numero neljä. Minä laihdutan. Ei, tästä EI tule syömishäiriöblogia - eikö nuori voi laihduttaa ilman että hänellä on syömishäiriö? Olen 167 senttiä pitkä ja painan 63 kiloa, eivätkä nuo kilot ole todellakaan lihasmassaa. Tavoitepaino on nyt 55 kg. Mihin mennessä, sitä en tiedä, lastenkodissa kun on hyvin hankala vähentää syömistä kauhean rajusti ja olen ensimmäisen viikon vankina pihapiirin sisäpuolella, joten tänä aikana liikkumismahdollisuudet ovat rajalliset. Viiteenviiteen aion kuitenkin päästä, se on selvää!

Ja kuuluminen numero viisi: MUT HYVÄKSYTTIIN! Hyväksyttiin kaikkiin kouluihin, joihin hain, joten valinta oli selvä: minusta tulee lähihoitaja. Terveydenhuolto-ala, here I come!

Kerrankin hyvissä merkeissä, hyvällä mielellä juhannusta toivottelee vendetta. :)

I've made it through the day

Hei vain taas.

Oon nyt siis ollut 16.5. alkaen psykiatrisella osastolla, ensin aikuisten kriisiosastolla ja nyt nuoriso-osastolla. Oon saanut nyt kaksi yhden yön kotilomaa, lääkitys on aloitettu ja sossuntätien kanssa keskusteltu. Meillä on joka viikko perhepalaveri, johon osallistuu sossun porukka, vanhemmat ja lääkäri, ja siellä on päätetty että todennäköisesti muutan kotikaupunkini perhekotiin ainaki joksikin aikaa.

Oon pitänyt sairaalassa päiväkirjaa melkein jokaisesta päivästä. Varmaan poimin niistä merkinnöistä jotain ja kirjoittelen tänne, kun ensi viikonloppuna (toivottavasti) saan vähän pidemmän loman.

Pääosin on mennyt nyt hyvin. Kerran oon epätoivossa nirhannut nastalla rannetta jotta saisin valtimon auki, mikä ei jälkeenpäin ajateltuna ehkä ollut kauhean viisasta. Parina iltana piilotin nukahtamislääkkeet hoitajan silmän välttäessä taskuun säästääkseni niitä, jotta voin ottaa kaikki kerralla, mutta siitäkin ajatuksesta luovuin ja vedin ylimääräiset pillerit vessasta alas. Jälkeenpäin se on epätoivoisimpina hetkinä kaduttanut, mutta en ole tehnyt samaa toiste.

Sitä, miten yritin itseni tappaa ja mikä siinä meni pieleen, en aio tässä kertoa. Tarkoitukseni ei ole inspiroida ketään.

En kirjoittele tämän pitempiä, kohta täytyy lähteä takaisin sairaalaan. Ensi viikonloppuna toivottavasti lisää.