I'm the nightmare coming true

Mun painajaiset on jotenki lisääntyny viime aikoina. Taisin jokin aika sitten kertoa siitä unesta, jossa sain nelosen äidinkielestä, koska kurssi meni yhden työn takia niin huonosti? Se toistui vielä, hiukan eri tavalla, mutta samalla sisällöllä.

Tänä yönä mä näin taas painajaista. Mun piti sen jälkeen laittaa valot päälle, varmistaa, että mun ääni toimii ja tsekata, että mutsi oli vielä viereisessä huoneessa. Sen jälkeen yritin lukea ja järsiä korppuja, että saisin sen unen mielestä. Mutta mä en onnistunut siinä, joten tulin tänne purkamaan sitä. Mun on saatava vuodattaa tää jonnekin.

Se uni oli aika todentuntunen, koska se alkoi siitä paikasta, missä nukahdettuani olin ollut - omasta sängystäni. Mä istuin sängyllä ja mulla oli edessä tietokone (läppäri siis). Huoneessa oli ihan pimeetä, ja musta tuntui, että mä en ollut huoneessa yksin, vaan joku tosi paha oli mun seurana. Kurkin läppärin taakse ja ympärilleni, mutta musta tuntui, että se joku paha ja ahdistava osasi väistää mun katsetta. Mä päätin sytyttää valot, jotta se paha menisi pois, ja naksautin yövalon päälle.
Sitä mä en muista, toimiko se katkaisija yksinkertaisesti ollenkaan vai eikö se valo vaan jotenkin valaissut, mutta pimeää oli joka tapauksessa. Ja se pimeys vaan syveni, tuntui etten näe mitään, ja korvissa jotenkin kohisi.
Mä nousin ylös ja lähdin vaeltamaan ovelle, huutaen samalla äitiä, joka nukkuu viereisessä huoneessa ihan oikeastikin. (Käytin siis tosiaan nimitystä "äiti", mikä on vähän hassua, koska en muista vuosiin käyttäneeni muuta sanaa kuin "mutsi".) Mun ääni oli kuitenkin jollain tapaa kateissa, en saanut aikaan kovaa ääntä. Kännykkä mulla oli kädessä, joten soitin mutsille edelleen yrittäen huutaa.
Mutsi sitten kuuli mun äänen ja sanoi mulle mun huoneen suljetun oven läpi jotain. Mä en muista mitä se oli, ei mitään tärkeetä millään erikoisella äänensävyllä. Se kuitenkin osoitti mulle, että mutsi kuuli mun huudot, mutta se ei tullut. Ei edes avannut ovea. Mä yritin jatkaa sen huutamista, mutta se ei tehonnut.

Siinä vaiheessa mä onneksi heräsin. Enkä mä voinut muutaku itkeä. Tarkastin, että valot toimii, että ääni on tallessa ja että mutsi on edelleen kotona, mutta en mä siitä rauhoittunut. Enkä mä oo rauhottunu vieläkään, en haluais nukkua koko yönä. Aamulla tosin pitäisi olla kahdeksalta koulussa, mutta mielummin nukahdan sinne ku näen samaa painajaista uudestaan.

P.S. Vappuna oli muuten ihan kivaa, olin siis tosiaan mun kaverin luona yötä. Välillä tuli aika ahdistaviakin hetkiä, kun musta tuntui, että olin ylimääräinen.. Mutta siis pääosin kiva viikonloppu, voisin haluta sinne uudestaankin. :)

as the seasons change remember how I used to be

Psykiatri sanoi eilen, että jos tulee itsemurha-ajatuksia, jätä soittopyyntö hänelle tai jos on viikonloppu niin mene terveyskeskukseen. Mutta musta tuntuu niin hirveän tyhmältä marssia arvauskeskuksen päivystykseen sanomaan, että "mä haluan tappaa itteni". Ei kai ne voi oikeen muuta sanoa, kuin että "voi voi, täällä me ei voida sitä tehdä" ja ehkä paiskata johonkin ulkoa ja sisältä lukittuun huoneeseen märehtimään? Ja mitä ne ihmiset ajattelisi sitä päivystäjää nyt ajattelemattakaan, mitä mä itse ajattelisin, mitä mutsi ja isä ajattelisi. Mitä kaikki ajattelisi, "hullu se on". Mä en siis mene sinne.

On niin hemmetin sekava ja ahdistunut olo, joku ääni päässä huutaa "tapa ittes, sitä ne kaikki haluaa, ei susta ole mitään hyötyä, sulla on parempi olla jossain muualla". Ei tietenkään fyysisesti huuda, en mä vielä niin hullu ole että kuulisin ääniä päästäni, mutta siis sellainen huutava ajatus on olemassa koko ajan enkä mä pääse siitä eroon. Tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta kun ei se auta mitään enkä mä saa kuitenkaan edes unta. Tai sitten näen painajaisia siitä, että saan äikästä nelosen, koska tää kurssi meni niin huonosti. (Sellaista painajaista näin viime yönä, oli niin todentuntuinen, että itkin herätessäni. Ja mulla siis on ollut viidenneltä luokalta asti 10 äidinkielessä, eli periaatteessa nelosen saaminen tänä keväänä tuskin on kovin todennäköistä. Mutta silti..)

Mua niin ahdistaa, on koko ajan pala kurkussa, itkettää ja tekee mieli hypätä ikkunasta. Yritän juoda vettä pullosta ja rauhoittua, mutta kun ei se onnistu. Mä haluaisin vaan käpertyä jonkun toisen syliin, itkeä sen olkapäätä vasten ja vuodattaa sille kaiken viimeaikaisen paskan, stressin ja ahdistuksen, kuulla jonkun toisen ihmisen äänen merkiksi siitä, että se ymmärtää ja se välittää. Mutta ei mulla ole sellasta ihmistä, jonka kanssa voisin tehdä noin. Ja vaikka olisikin - niin, mä en tosiaan osaa puhua mun ajatuksista. Oon menettänyt liian monta ihmistä siksi, että oon kertonut liikaa ja rasittanut muita purkamalla omaa ahdistustani täysin viattomalle ihmiselle.

Ylihuominen soveltuvuuskoe pelottaa aivan saakelisti. Saa nähdä meinaanko selvitä siellä. Yritän nyt ensi alkuun selvitä tästä päivästä ja siitä, että kohta on pakko mennä isälle.