I'm the guy who lived next door long ago

Hassu olo. En tiedä miksi sitä kutsuisi, tää on jotain alakulon, ilon, pelon ja toiveikkuuden sekoitusta, mille ei ainakaan suomen kielestä löydy nimeä. Hmm.

Olin tänään siellä polilla (= psykiatrisella) taas juttelemassa asioistani. Kysyttiin miten on mennyt ja keskusteltiin sellaisesta oirekäyrästä, minkä se hoitaja oli mulle piirtänyt mun yhteen kaavakkeeseen vastaamien asioiden perusteella. Oirehdin kuulemma eniten alakuloisuudella ja epäluulolla, sitten tulevat melko tasaväkisinä fobiat, viha ja masennus. On myös joitain fyysisiä oireita.

Juteltiin myös yhdestä toisesta kaavakkeesta, jossa oli mm. kysytty, miten hyvä olen omasta mielestäni eri kouluaineissa. En ollut vastannut mihinkään olevani keskimääräistä parempi, vaan lähinnä keskitasoa. Tästä tuli sitten puhetta, kun olin aiemmin kertonut keskiarvoni olevan yli yhdeksän. Se hoitaja yritti vakuuttaa mulle, että yli ysin on tosi hyvä keskiarvo ja että kaikki ihmiset saavat tehdä virheitä. Mutta kun musta tuntuu, että en ole hyvä jos en ole täydellinen!
Hoitaja kysyi, että jos hän menisi kysymään luokkakavereiltani, miten hyvä olen koulussa, mitä luulisin että vastattaisiin. Sanoin olettavani vastauksen olevan "oli se joskus hyvä" ja aloin itkeä. Mulle sitten sanottiin, että pienet numeroiden heilahtelut eivät ole huono juttu, mutta mulle ne on. Opolla (= opinto-ohjaaja, jos joku ei tiedä) käydessäni mulle näytettiin mun edellistä todistusta, mutta mä en pystynyt katsomaan niitä numeroita, tuijotin vain näytön keskelle ja yritin sulkea mielestäni ne ysit, mitä ruudulla pyöri. Hirveää nähdä oma epäonnistumisensa, ja vielä niin että vieressä on toinen ihminen näkemässä.
Mun pitäisi kuulemma oppia "hyväksymään itseni" ja "ajattelemaan missä olen hyvä", mutta miten mä voin ajatella missä olen hyvä, kun en ole sitä missään?

Multa myös suoraan kysyttiin, rankaisenko mä itseäni epäonnistumisista, ja niin siinä kävi että tunnustin sen viiltelyn. Hävettää aivan helvetisti, olisinpa ollut vaan hiljaa! Ei voi enää mitään, sanottu mikä sanottu.

Mulle on tullut yhtäkkiä hirveä hinku kirjoittaa mun lapsuudesta ihan purkamisen merkeissä, en tiedä tulenko julkaisemaan kirjoituksiani täällä (olettaen että yleensä onnistun tarttumaan toimeen), se jää nähtäväksi. On aika moniakin traumoja ja selvittämättömiä asioita, jotka on nyt alkaneet vaivaamaan. Esimerkkinä varmaan ne lukuisat juoksut talvipakkasissakin äidin ensimmäistä avioeron jälkeistä miestä paetessa, koulukiusaaminen ja (perhe)väkivalta.

Tässä tämmönen lyhyt olemassaolon ilmoitus, viettäkäähän iloiset pyhät, älkää ryypätkö itseänne konttaus- ja/tai sairaalakuntoon. Luultavasti toi yksi ihminen tossa seinän takana aikoo sen tehdä, onneksi en ole kotona. Tänään menen sille kaverille josta aiemmin kerroin, saa nähdä mitä vapusta tulee.

Huomenna siis tuskin bloggaan.

you know I can't repent for all

Se meni tänäänkin juomaan.
Oli tosi hauskaa tulla koulusta tyhjään kotiin ja tietää, että siellähän se, kapakassa. Varsinkin kun koulupäivä nyt meni miten meni - kun kerroin kaverille etten uskalla mennä yhteen koulun jälkeiseen mulle pakolliseen juttuun ilman sitä, vastaus oli kylmä "no ei vittu ole mun ongelma". Ahdisti koko päivän. Kotiin kävellessä sai kuunnella seiskaluokkalaisilta jotain kuittia täysin turhista ja paikkansapitämättömistä asioista (kys. herrat eivät edes tunteneet mua), harmi etten saanut sanotuksi mitään, vaikka mielessä oli noin sata erilaista vastausta.

No mutta kuitenkin. Tuli se sieltä kapakasta kotiin vähän sen jälkeen kun mä olin kotiutunut. Totesin vaan kylmästi haistettuani viinan ja kuultuani sen sammaltavan änkytyksen, että "olit sitten juomassa", ja menin omaan huoneeseeni. Ei muuta. Tästä kostoksi sain seinän takaa kuulla, miten hän "juo kyllä satojen eurojenkin edestä, jos häntä huvittaa". Että näin, en tiedä sitten paljonko oli juonut, mutta ainakin ne mun kenkärahat meni. (Lupasi muutama päivä sitten että maksaa mulle kunnon tallikengät kesäksi, ilman että edes pyysin. Tarkoitus oli tänään mun mennä ne ostamaan, mutta ilmeisesti oli asiat suunniteltu niin että käydään ryyppäämässä ne rahat, jotta aiheutetaan varmasti tarpeeksi pettymystä...)

Nyt se on vähän selvempi, mutta huutoa saa kuulla. Ei siis mulle suunnattua, kunhan haluaa valittaa kaikesta. Kuulemma "hän tekee kaiken täällä" ja "on se perkele kun ei lehti tule ajoissa" (puhuu huomisen lehdestä joka tulee meille toisinaan tiistai-iltaisin..) plus "vittu faskfjåa saatana wiurawfna perkele apo9figafoivn helvetti spofgiasjf jumalauta apogfia perkele jnejnejne".

Tämmöinen ilta siis. Ahdistaa ihan mielettömästi (mulle on vuosien varrella kehittynyt jonkinlainen fobia kovia ääniä ja huutoja kohtaan), yritän hukuttaa ympäröivää maailmaa musiikkiin huonolla menestyksellä. Ulkonakin kävin jo sekä tallilla, ei oo oikeen paikkaa minne mennä. Enkä toisaalta edes haluaisi täältä minnekään, kun en pysty olemaan siedettävän pirteä tai mukavaa seuraa kenellekään.
Ylihuomenna on onneksi polilla käynti, jospa se edes vähän, edes tällä kertaa helpottaisi.

Ps. Soveltuvuuskoe meni sitten perseelleen. Oon aika varma etteivät ne ota mua sinne. Ja jos testi on yhtään samanlainen lähihoitajalinjalla niin en taida päästä sinnekään.

palavana paperina sataa maahan tarina

Ihmettelin jo vähän, kun oli parin päivän aikana tullut niin paljon kommentteja, mutta taisinkin löytää jo syyn eräältä keskustelufoorumilta. Ei se siis huono juttu ollenkaan ollut, on omalla tavallaan piristävää saada kommentteja, jotain vastakaikua asioille, joita kerron.
Voisin tässä kopioida kyseiselle keskustelufoorumille laittamani viestin, jossa vastaan muutamaan kysymykseen.

Lähettäjä: vendetta
Päivämäärä: 26.4.09 16:36:18

Miksi ei muuta isälleen ja ottaa koiran mukaansa?????

Kerron tänä iltana blogissa lisää siitä, miksi en osaa olla isällä. Sanottakoon tässä nyt, että oon "tottunut" asumaan kotona. Isällä en osaisi asua.

Mutta miksei aikaisemmin jo muuttanut isälleen, sitä ihmettelen?

Joskus vähän pienempänä halusinkin muuttaa isälle ja vielä 11-12-vuotiaana karkailin kotoa yöksi sinne, mut siitä tuli aina riitaa ja tappelua. Ei annettu muuttaa. Äidin puolesta siis.

Miksi topicin aiheena oleva nuori ei kirjoita sosiaaliviranomaisille kun osaa blogoakin vääntää?

Mä en itse osannut alunperinkään hakeutua psykiatrille tai minnekään, koska musta tuntui (ja tuntuu edelleen), että sinne on menossa niin paljon muita ihmisiä joilla on isompiakin ongelmia, ja että mua ei voida millään lailla auttaa. Sama sosiaaliviranomaisten kanssa, paitsi että tässä oli mukana myös se pelko, miten paljon riitaa siitä tulisi kotona. Enkä uskonut että se auttaisi. Kotona kävi isän hälyttämänä useamman kerran poliisit vielä muutama vuosi sitten kun oli pahin juopottelu- ja tappelukausi (äiti tappeli silloisen miehensä ja mun kanssa), mutta ei nekään oikeen muuta sanonut kuin että "voi voi". Kai ne uskoivat äitiä, joka vakuutti että kaikki on hyvin ja isä on vähän päästään sekaisin.

Miksi tässä selitellään sitä että tuo nuori ei ole hakenut lastensuojelun apua, kun psykiatrin lainmukainen velvollisuus olisi ollut hoitaa asia?

Psykiatri teki lastensuojeluilmoituksen, mutta siltä taholta ei ole mitään kuulunut.
Jos olisin voinut, niin olisin estänyt lastensuojeluilmoituksen teon. Kuraattori ehdotti sitä jo aiemmin mutta ei omasta toiveestani tehnyt.

*
Tuossa siis vastaukset muutamaan kysymykseen.
Niin, ja se isäkysymys. Muutama on jo kommenttienkin kautta kysellyt, miksi en tykkää mennä isälle viikonloppuna.

En tosiaan osaa olla isän luona, en tiedä ihan tarkkaan miksi, kai olen niin tottunut asumaan äidillä. Isälle meno aina ahdistaa, koska siellä mun täytyy olla niin hirveän sosiaalinen ja pirteä silloinkin, kun haluaisi vaan mennä nukkumaan ja itkeä. Mulla ei varsinaisesti ole isän luona mitään omaa tilaa missä saisi olla rauhassa, on siis oma makuuhuone toki, mutta isä huolestuu jo siitäkin jos olen omissa oloissani ja sitä en halua. (Sitä paitsi huoneesta kyllä kuuluu äänet sen verran hyvin, että kuulee jos siellä joku esim. juurikin itkee.) Isä huolestuu muistakin asioista helposti: en saa syödä tavallista vähempää, en saa herätä tavallista aikaisemmin, en saa mennä nukkumaan tavallista aikaisemmin, en saa nukkua päivällä, en saa olla hiljainen, en saa olla äreä. Tai saan, mutta kaikista näistä seuraa heti kauhea kysymysten tulva ja se jos mikä ahdistaa.

Isä on kyllä mukava ihminen ja tarkoittaa luultavasti vain hyvää, eikä mulla ole mitään häntä vastaan, mä vaan olen jotenkin niin vieraantunut siitä. Me kuitenkin nähdään aika usein ja voin käydä isällä kylässä, mutta pitemmäksi aikaa jääminen ei oikein huvita. En kuitenkaan halua loukata isää (syytön hän mun vieraantumiseen on), joten en ole voinut sitä isälle sanoa.

Mutta ei tässä varmaan tänä iltana mitään kummempia, fiilikset on aika lailla samanlaiset kuin eilenkin, koitan rauhoittua huomiseen mennessä jotta sinne soveltuvuustestiin pystyn menemään. Äiti vaan teki kivasti ja päätti mennä tänä iltana juomaan, en ihmettelisi vaikka olisi tehnyt sen siksi, että mulla tosiaan on se testi huomenna.

as the seasons change remember how I used to be

Psykiatri sanoi eilen, että jos tulee itsemurha-ajatuksia, jätä soittopyyntö hänelle tai jos on viikonloppu niin mene terveyskeskukseen. Mutta musta tuntuu niin hirveän tyhmältä marssia arvauskeskuksen päivystykseen sanomaan, että "mä haluan tappaa itteni". Ei kai ne voi oikeen muuta sanoa, kuin että "voi voi, täällä me ei voida sitä tehdä" ja ehkä paiskata johonkin ulkoa ja sisältä lukittuun huoneeseen märehtimään? Ja mitä ne ihmiset ajattelisi sitä päivystäjää nyt ajattelemattakaan, mitä mä itse ajattelisin, mitä mutsi ja isä ajattelisi. Mitä kaikki ajattelisi, "hullu se on". Mä en siis mene sinne.

On niin hemmetin sekava ja ahdistunut olo, joku ääni päässä huutaa "tapa ittes, sitä ne kaikki haluaa, ei susta ole mitään hyötyä, sulla on parempi olla jossain muualla". Ei tietenkään fyysisesti huuda, en mä vielä niin hullu ole että kuulisin ääniä päästäni, mutta siis sellainen huutava ajatus on olemassa koko ajan enkä mä pääse siitä eroon. Tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta kun ei se auta mitään enkä mä saa kuitenkaan edes unta. Tai sitten näen painajaisia siitä, että saan äikästä nelosen, koska tää kurssi meni niin huonosti. (Sellaista painajaista näin viime yönä, oli niin todentuntuinen, että itkin herätessäni. Ja mulla siis on ollut viidenneltä luokalta asti 10 äidinkielessä, eli periaatteessa nelosen saaminen tänä keväänä tuskin on kovin todennäköistä. Mutta silti..)

Mua niin ahdistaa, on koko ajan pala kurkussa, itkettää ja tekee mieli hypätä ikkunasta. Yritän juoda vettä pullosta ja rauhoittua, mutta kun ei se onnistu. Mä haluaisin vaan käpertyä jonkun toisen syliin, itkeä sen olkapäätä vasten ja vuodattaa sille kaiken viimeaikaisen paskan, stressin ja ahdistuksen, kuulla jonkun toisen ihmisen äänen merkiksi siitä, että se ymmärtää ja se välittää. Mutta ei mulla ole sellasta ihmistä, jonka kanssa voisin tehdä noin. Ja vaikka olisikin - niin, mä en tosiaan osaa puhua mun ajatuksista. Oon menettänyt liian monta ihmistä siksi, että oon kertonut liikaa ja rasittanut muita purkamalla omaa ahdistustani täysin viattomalle ihmiselle.

Ylihuominen soveltuvuuskoe pelottaa aivan saakelisti. Saa nähdä meinaanko selvitä siellä. Yritän nyt ensi alkuun selvitä tästä päivästä ja siitä, että kohta on pakko mennä isälle.

I am myself's worst enemy

Mä sorruin. Mä jumalauta sorruin taas. Ja mä olen sinnitellyt vuoden tekemättä sitä, jos ei nyt lasketa satunnaista hakkaamista ja nipistelyä. Voitte varmaan arvata mistä on kyse, jos kerron että säärtä vähän kirvelee ja siihen on kuivunut verta. Se kaikki ahdistus oli vaan liikaa, koko viikon aikana kuultu vittuilu koulussa, epäonnistumiset, se, että tänäänkin sai kuulla ettei kotiin kaivata eikä tarvitse tulla. Se, että tänään oli psykiatri enkä osannut taaskaan sanoa läheskään kaikkea mitä halusin eikä mikään etene eteenpäin. Se, että 'ystävä' kehotti tappamaan itseni. Tai no, en tiedä oliko se osoitettu mulle, mutta siltä vaikutti.

Mulla ei oikeastaan ollut mitään asiaa, tulin vaan jauhamaan sontaa ja kertomaan olevani säälittävä teiniangsti (kuten blogin url-osoitekin antaa kyllä jo valmiiksi ymmärtää), joka ei osaa käsitellä asioita vaan repii lasinpaloilla sääret auki. Sääret siksi, että sieltä sitä ei huomata. Nyt vaan ahdistaa kahta kauheammin, jos tästä tuleekin taas tapa, sitäpaitsi psykiatri vannotti pari viikkoa sitten, etten lähde itsetuhon tielle. (En kertonut, että ennen kyllä viiltelin ja että edelleen hakkaan ja nipistän itseäni.)

Maanantaina olisi soveltuvuustesti eräässä oppilaitoksessa, hain nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi. Miten mun kaltaisesta ihmisestä voi tulla nuoriso-ohjaaja, kysyn vaan? Miten mut voidaan päästää mistään psykologisista testeistä läpi? Ja miten mä voin selvitä monen sadan hakijan joukossa koko päivän yksin, kun pelkään muutenkin isoja ihmisjoukkoja - miten mä voin saada ryhmätyötestistä minkäänlaisia pisteitä - miten mä jaksan lähteä sinne aamulla - MITEN MÄ JAKSAN ENÄÄ MITÄÄN. En tiedä.

Tästä tuli suht lyhyt turinatuokio, nauttikaa siitä (sen lyhyydestä) kun vielä voitte.

jonkun toisen näkemysten muotoon tehdyt linjat ja loputon rakkaus

Ikkunasta tytär näkee, miten äiti hoippuu pitkin pihatietä. Ottaa matkalla tukea autosta ja nappaa talven tappaman syreeninoksan matkan varrelta mukaansa. Pian se olisi ovella.
Isoveli kolistelee keittiössä, etsii käsiinsä kaiken terävän. Veitset ja haarukat katoilevat pareittain ja pienissä ryhmissä kilisten teini-ikäisen pojan kirjoituspöydästään irrottamaan pöytälaatikkoon.

Veli saa urakkansa loppuun ja kiikuttaa laatikon huoneeseensa juuri, kun hapuileva käsi alkaa etsiä avaimenreikää. Lukko kiertyy ovessa, kuuluu kolaus, tömäys ja "ups". Välioven auetessa viinanlöyhkän mukana sisään tulvahtaa kirpeää pakkasilmaa. Hädin tuskin viisivuotias tytär värisee.

Isä kuulee äidin huhuilut eteisestä, tietää tämän tuoneen kotiin enemmän kuin tarvitsisi, sen kutsumattoman vieraan jota kukaan ei perheeseen halunnut. Isä käskee tyttärensä nukkumaan, mutta tytär ei halua mennä. Sen sijaan hän näkee äidin kompuroivan keittiöön ja seuraa tätä.

Hyvä tyttö, äiti sössöttää kuin koiranpennulle, pörröttää tyttären enkelinkiharoita ja istuu pöydän ääreen sytyttäen tupakan. Tytär istuu äitiä vastapäätä, ei välitä myrkyllisistä savuista, joita joutuu hengittämään. Ei välitä äitikään, ei avaa edes ikkunaa.

Tytär kuulee isän niiskaisevan olohuoneessa ja häntä itseäänkin itkettää. Miksi taas, miksi äidin piti tuoda humala taas kotiin vieraaksi, miksei voitu elää niinkuin naapurissa. Miksi heillä piiloteltiin iltaisin veitsiä ja itkettiin veljen kanssa, kun vanhemmat riitelevät.
Äiti puhuu jotain, mistä tytär ei saa selvää. Laulelee kenties itsekseen jotain tuttua lastenlaulua, varma ei voi olla. Äiti katsoo ulos ikkunasta, näkee verhotangosta roikkumassa tyttären viime viikolla tekemän hienon askartelun, jossa riippuu sadepisaroita paksua villalankaa pitkin. Ne näyttävät ihan kyyneliltä. Äiti ottaa pöydälle heittämänsä sytkärin, napsauttaa siihen liekin ja ohjaa sen alimpaan pisaraan.

Tytär huutaa ja itkee järkyttyneenä, kun liekki tarttuu hänen rakkaudella tekemäänsä työhön äidin katsellessa vaitonaisena tulta. Lieskat kohoavat ja polttavat sinisiä sadepisarakyyneliä poroksi, tuhoavat hänen antamaa lahjaansa, jonka isä oli ylpeänä ripustanut keittiön ikkunaan, jotta kaikki näkisivät miten taitava hän on. Isä kuulee onneksi tyttären hädän, näkee alkavan tulipalon, nappaa äkkiä tiskipöydältä sakset ja katkaisee narun. Palava työ putoaa keittiön pöydälle yhä reagoimattoman äidin eteen. Isä kerää pöytäliinan työn ympärille, heittää sen tiskialtaaseen ja laskee hanan valumaan. Saatanan hullu, hän toteaa raivon ja järkytyksen sekaisella äänellä, samalla kun äiti imaisee tupakkaansa ja karistaa tuhkat ikkunalaudalle. Tytär itkee yhä, kun isoveli tulee ja tarttuu häntä kädestä. Veli taluttaa nuoren sisarensa huoneeseensa peittäen vapaalla kädellään tytön toisen korvan, kun huuto keittiössä alkaa.

Yöllä, kun tytär on jo huudosta huolimatta itkenyt itsensä uneen veljen sängyllä, hän herää kovaan kolaukseen. Veljen huoneen ovi pamahtaa rytinällä seinää vasten ja äiti tulee hänen luokseen, repien hänet sängystä. Nyt lähdetään, äiti sanoo, mutta tytär pitää kiinni seisomaan nousseen veljensä paidanhelmasta ja veli tyttärestä. Veli ei halua päästää siskoa noin vain, ei yöpukusillaan pakkaseen. Mutta tälläkin kertaa veli häviää kamppailun, eikä isä ehdi tehdä mitään, kun äiti ja parkuva tytär ovat kadonneet yön syleilyyn.

---

Kirjoitin yhdestä lapsuuden muistosta (kai sitä traumaksi voi sanoa), joka on jo jonkin aikaa kummitellut mun päässä. On siis sanasta sanaan totta, vaikka kaikkea en aivan tarkkaan muistakaan. Ehkä tää vähän helpottaa ton muiston käsittelyä, ehkei se enää pyöri mun päässä niin usein.
Itkin tätä kirjoittaessani ja ajatukset oli muutenkin sekaisin, joten teksti saattaa olla vähän sekavaa. En edes tarkistanut sitä. En pystynyt, kirjoitin vain.

sumussa

En oo taas pariin päivään (okei, melkein viikkoon) kirjoitellut, anteeksi siitä. En ole vain jaksanut. Viikonloppukin tuli vietettyä lähinnä sängyn pohjalla, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa äidinkielen esseetä ja tehdä vähän etiikan työtä. Saamaton paska siis.
Ilokseni tänään huomasin, että pari uutta lukijaa on ilmoittautunut, tervetuloa!

Perjantaina on taas aika sinne nuorisopsykiatriselle. Varmaan ne siellä kysyy millaista kotona on nyt ollut, tiedä häntä miten vastaisin - uskallanko kertoa itkeneeni itseni viikonloppuna uneen keskellä päivää ja heränneeni pilleriliuska kädessä? Ehdin sen käydä onneksi palauttamassa mutsin lääkkeitten sekaan ennenkuin se ehtisi huomata.
Koko episodi lähti siitä, kun ilmoitin isälle haluavani olla viikonlopun kotona. Isä sitten soitti meille kotiin ilmoittaakseen asiasta, ja mä satuin olemaan vieressä. Satuin kuulemaan, miten "se kakara ei kyllä tänne tule mun viikonloppua pilaamaan". Se oli tarpeeksi. Mä jäin rappukäytävään tärisemään ja itkemään, ja jatkoin sieltä tyhjään kotiin napaten ne lääkkeet mukaan ja piiloutuen peiton alle. Isäkään ei saanut mua enää sinä päivänä puhumaan mitään kenellekään, en edes liikkunut sängystä moneen tuntiin, sen verran järkyttynyt olin. Tuijotin vaan seinää samein silmin, annoin ajatusten harhailla, kidutin itteäni ajattelemalla liikaa.
Viikonlopun vietin sitten kuitenkin kotona mutsin sanottua, että saan jäädä. Vaikka tuskin se sitä olis sanonut, ellei sen miesystävä olis sattunut olemaan vieressä. Eikä se siitäkään huolimatta malttanut olla lisäämättä, että "viikonloppu on hänellä vain kerran viikossa". Niin se on mullakin, yllättävää, mutta eihän se häntä kosketa.

Koulusta ei muuten tullut sitten jälkeenpäin mitään. Luokanvalvoja kyllä kysyi perjantaina, että missäs tuli oltua. Mutta vastattuani rehellisesti että kotona, reaktio oli yksinkertainen "jaahas". Ei puhutteluja. Ei soittoa kotiin. Ei mitään. Tottakai mä olen helvetin onnellinen tosta kaikesta (kyllähän mä tiedän mitkä huudot kotona saisi jos paljastuisi että on tullut lintsattua) mutta sairas mieli kehittää silti ajatuksen, että näinkö vähän sitä välitetään. Aivan sama.
Kouluun meno on muutenkin ollut yhtä helvettiä viime aikoina, aamulla pelottaa, hermostuttaa, ärsyttää ja itkettää, kun sinne on pakko lähteä. Maanantaina meinasin huutaa turhautuneisuutta, kun totesin, että koulua on peräti seitsemän tuntia. Olin varma etten kestäisi, mutta kestin sittenkin. Jee.
Koulusta puheenollen, viime aikoina on postin mukana tullut mulle kutsuja soveltuvuustesteihin, saa nähdä miten niissä käy.

Toivottavasti saitte selvää, mun aivot on tällä hetkellä niin turtuneet että asiat taitaa hyppiä enemmän tai vähemmän liikaa. Että sekavia, sumuisia terveisiä vaan. Sillä siellä mä olen ollut jo jonkin aikaa, mitäännäkemättömässä, kylmässä sumussa.

PS. Koulukuraattori meinasi tehdä musta lastensuojeluilmoituksen henkisen väkivallan perusteella. Kielsin, koska koen, että mä olen tehnyt sellaisia asioita, joista mua on syytäkin vihata. Miksi isoveli olisi muuten mutsille niin helvetin rakas? Eikä lastenkoti ole mulle oikea paikka.
Puhumattakaan siitä riidasta ja tappelusta, mitä tosta meillä aiheutuisi.

it's better to burn out than to fade away

|| MITEN VOI OLLA että kun nimenomaan TÄSTÄ tekstistä muokkaan jotain, aina sama kohta katoaa?!???! Ei edes vähän turhauta, no nyt saatte lukea vajaata tekstiä ja angstaamiseni epäonnistumisesta ja yseistä jää lukematta jos ette ehtineet sitä lukea. :( ||

Voisin vaikka päästää tähän muutaman rivin kirosanoja ja manata itteni alimpaan helvettiin siinä sivussa, mutta aattelin säästää niitä paria lukijaa, jotka tätäkin angstia jaksavat seurata.

Mä tosiaan tänään lintsasin koulusta neljä tuntia. Kaiken lisäksi nää vikat neljä tuntia oli mun lempiaineita ja sellaisia, joilta en haluais olla poissa, kun niissä jää niin helposti jälkeen.
Se syykin miksi lähdin koulusta kesken oli niin mitättömän ja naurettavan pieni, ettei mitään rajaa, inhoan itteäni joka kerta kun ajattelen sitä. Mulla oli tänään tosiaan koulukuraattorille aika, menin sinne ihan normaalisti. Olin vakaasti päättäny että sillä kertaa en itke, kyselipä se miten vaikeista asioista tahansa kotona tai koulussa. Mä en kuitenkaan pystyny pitämään siitä päätöksestä kiinni, niin että tunteet oli aika pinnassa kun sieltä tulin.

Katselin siinä sitten kelloa ja totesin, että ehdin vielä vartiksi kemiantunnille. Meninkin sinne ja koputin luokan oveen. Ei vastausta. Kurkkasin siinä oven vieressä olevasta pienestä lasista ja huomasin ettei maikka ollut kai ollenkaan luokassa, mutta muu luokka oli. Ne ei vaan viitsineet avata mulle ovea. Ei sun tarvi tulla tänne. Painu helvettiin. Hirtä ittes. Pari sekuntia mä mietin mitä teen, sitten oli pakko mennä vessaan ja vaan itkeä. Ja sieltä lähdin suoraan ulos, ulkoa tulin kotiin heti kun kello oli sen verran että koulun päättyminen ois jotenkin uskottavaa.

Mä en voi selvitä tästä ihan helpolla, molemmat maikat joiden tunteja mulla olisi tänään ollut, on jo aiemmin kyselleet mun poissaoloista, samoin luokanvalvoja. Huomenna onkin mukavasti luokanvalvojan tunti joten siellähän mua päästään hiillostamaan. <3 m =" 200"> Joskus aion vielä kääntää
Kelkkani ja tehdä korjausliikkeen
Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot
Melkein uskon itsekin

Minussa on ongelma
Jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
Korvaan piittaamattomuudella (apulanta)

she wants to fly away

Only a child, reckless and wild, needs to come home again
He promised the moon but won't marry you
Nothing to do, eating for two
he's goin' out with someone new
Sunshine or rain, it's all the same,
life isn't gray oh Mary-Lou - sonata arctica

Olin tänään pois koulusta, ihan oikeasti kipeenä. Jäin siis kotiin aamuks ja myös tallille jätin menemättä, kun arvasin että siitä tulee meteliä jos menen tallille mutten kouluun.

No, se meni juomaan.
Ihan vaan siks että tiesi, et mä olen kotona koko päivän ja joudun kuuntelemaan sitä. Ja kun se tuli kotiin, alkoi huutaminen, raivoominen ja tavaroiden heittely. Välillä kuului aivan jumalattoman kovia karjaisuja ("MULLA EI SAA OLLA ELÄMÄÄ, JOS MÄ EN SAA ELÄÄ NIIN VENDETTA EI KYLLÄ MENE TALLEILLE ENÄÄ" - isä oli soittanu sille ja valittanu taas sen juomisesta, osaispa seki olla puuttumatta tohon. se tietää ettei tolle mitään voi ja silti se aina saa sen huutamaa, ehkä se tekeeki sen siks että mulla ois huono olla täällä.) ja kolauksia kun jotain kaatui/putosi/lensi. Kävin pelastamassa koiran yhdessä välissä sängyn alta, ettei sen raukan tarvitsisi kuunnella ja pelätä. Siinä olikin houkuttelemista, mutta kyllä se makupalojen voimalla sieltä tuli, mun kanssa omaan huoneeseen. Yhdessä maattiin sitten sängyssä ja mä itkin sen turkkia vasten samalla kun rapsutin sitä. Pienellä oli tän jälkeisestä ruuan etsimisestä päätellen hirvee nälkäkin, tuskin oli saanu ees ruokaa (meillä mutsin pitäisi ruokkia koira), joten kävin vielä äkkiä hakemassa sille leivänpalan ensi hätään.

Mun piti taas miettiä pitkään, onko mulla oikeasti yhtään syytä, mikä estäisi mua hakemasta niitä mutsin lääkkeitä ja vetämästä niitä naamaan. En mä niitä syitä löytänyt, mutta silti jänistin eikä ollut kanttia tehä mitään. Niinkuin ei koskaan aiemminkaan oo ollut..

Haluaisin vaan pois täältä, jonnekin missä sais olla rauhassa. Vaikka sitten sinne saatanan osastolle sitten, kunhan ees jonnekin. Mutta kun on peruskoulun viimestä luokkaa enää 7 viikkoa jäljellä ja siellä on paljon ihmisiä jotka tarvii sitä paikkaa kipeemmin kuin minä, niin tuskin mä "pääsen" (väärä sana?) täältä mihinkään. Ei mulle kohta jää mitään vaihtoehtoja.

Pakko kai tässä on kävelylle mennä että pysyy ees jotenkuten kasassa.

Toi biisi ei muuten liity mihinkään mitenkään, se vaan sattuu olemaa mun lempibiisi tällä hetkellä.

this makes no sense to me anymore

Huokaus.
On olemassa kahdenlaisia päätöksiä: niitä, joita tulee katumaan jälkikäteen ja niitä, jotka osoittautuu pitkänkin ajan kuluttua oikeiksi. Mä toivon, että tänään tekemäni päätös kuuluu niihin jälkimmäisiin.

**

Mä kun en osaa ratsastaa. En osaa enkä opi. En muista, oonko joskus jutellu mun hoitohevosesta paljonkin, mutta hoidan sitä siis melkein joka päivä ja saan myös ratsastaa sillä, yleensä omissa oloissani. Se hevonen ei ole 'ongelmahevonen', vaan vain vaativa. Sellainen, mikä on tosi taitava ja osaava, mutta panttaa taitojaan kunnes saa selkäänsä ratsastajan, joka osaa niitä taitoja myös hyödyntää.
Mulla oli alunperinkin ongelmia tän hevosen menohalujen kanssa. Oon käytännössä päässyt niistä nyt kokonaan eroon, eli se suurin ongelma on voitettu. Vain nää pienet ongelmat, esim. se, etten saa sitä taipumaan (hevosihmiset tietävät, mitä tarkoitan, kun sanon että ympyrällä puskee ulkolapa edellä karkuun vaikka yrittäisin miten pitää ulkoa vastaan, ei tukeudu ulko-ohjalle sitten yhtään) on jäljellä, mutta mulle ne tuntuu tosi suurilta. On mennyt pari viikkoa niin, että oon saattanu kiivetä selkään ja tulla viiden minuutin kuluttua itku kurkussa alas, kun en ole osannut. Tai sitten siksi, että oon taas menettänyt hermot ja alkanut ratsastaa liian kovin ottein. (Hevosta en lyö, mutta aggressiiviset [äkkinäiset, liian nopeat] avut ja omista virheistä ärjyminen käyköön tietynlaisesta eläinrääkkäyksestä..)

Tänään menin melko aikaisin aamulla tallille, että saisin olla omassa rauhassani. Ajattelin, että vienpä pollen maastoon, mutta siellä sai sitten taas vuodattaa turhautumisen ja epätoivon kyyneleitä, kun mikään ei taas sujunut. Mietin, että tätäkö mä haluan, tulla tallille vain kiivetäkseni hevosen selkään itkemään monta kertaa viikossa. Oon jo muutaman tunninkin perunut siksi, etten ole jaksanut mennä arvostelevien silmien alle tunniksi epäonnistumaan. Ja ajattelin, että mitäs jos laittaisi omistajalle viestiä, etten pysty ratsastamaan hetkeen ja että kaikkea muuta voin kyllä tehdä. Siinä tosin aina on se uhka, etten kelpaa enää hoitajaksi sen jälkeen. En tiedä kestäisinkö sitä enää kaiken muun paskan päälle.

Päätös on vaikea, mutta varmasti harkinnan arvonen.

**

Tästä päivästä sitten muuten vähän.

Mutsilla on taas sen uusi mies kylässä. Heti aamusta alko ryyppääminen; ensin korkattiin viinipullo, sitten mentiin kapakkaan. Kapakasta tuli sitten ensin mutsi yksin. Kaikki oli vuoroin kamalaa, vuoroin kamalan ihanaa.

Ihan totta.
Se soitteli kavereilleen (tyypillistä sille kännissä) ja kertoili niille ihania juttuja sen elämästä. Puhelujen välissä paiskottiin ovia ja huudettiin kurkku suorana jostain aivan turhasta (ei huudettu mulle, kyseessä oli vaan mutsin omaa angstausta). Kotona olo oli siinä vaiheessa aika helvettiä, mä kun pelkään huutoja ja kovia ääniä muutenkin.
Sitten kun mies tuli, oli taas kaikki ihanaa. Mua vaadittiin tulemaan syömään niiden kanssa. En syöny ku ihan vähän, oli jotenkin niin hirveetä istua siinä ja kuunnella sitä kännistä ölinää. Toki sitä ohutseinäsessä asunnossa sai kuunnella sen jälkeenkin, siispä päätin lähteä ulos. Kävelin puolitoista tuntia vailla päämäärää, kunnes sain kuulla että ne oli lähtenyt kapakkaan. Siinä vaiheessa vasta viitsin tulla kotiin.

Mä en tiedä enää, mikä on normaalia juomista ja mikä ei. Mä muistan vielä ne ajat, kun mutsi saattoi juoda kaksikin viikkoa putkeen. Nyt se juo vain joka viikonloppu ja joskus viikolla. Se tuntuu musta tosi vähältä aiempaan verrattuna, mutta silti - onko vika vain mussa vai onko toi määrä oikeesti jotenkin epänormaali? Mä kun en osaa sulattaa edes sitä 2-3 krt viikossa, yhenkin päivän humala näiden seinien sisällä on mulle aivan helvettiä.

**

Huomenna meen taas isälle, oon siellä maanantaihin asti. Mä en tiedä miten mä kestän, mutta se jäänee nähtäväks.
Miksei mulla voi olla normaalia, yhessä asuvaa perhettä. Miksen mä voi olla terve. Miksi mä en saa itkeä kun itkettää, nukkua kun väsyttää tai olla vain ja levähtää, kun siltä tuntuu?
Mä melkein jo haluan sinne osastolle, että saisin olla ees hetken rauhassa.

Tekee taas mieli satuttaa itteään, että sais tän ahdistuksen ja palan kurkusta edes hetkeks pois. Mut loppujenlopuks mä tiedän, että siitä tulee vaan pahempi olo ja siitä jää jäljet joita täytyy sitten peitellä. Silti, näin kovaa mielitekoa mulla ei oo ollut sitten sen jälkeen, ku yli vuosi sitte lopetin viiltelyn kokonaan.
Tekee myös mieli kirjottaa, mutta tuntuu, että mä en sitäkään osaa enää, eikä siihen riitä voimia.

Tulipas pitkä ja turha postaus.

story too cruelsome for them this is

Hei taas.

Tossa vähän päälle viikko sitte soitti mutsi koulutervedenhoitajalle, sano että "on huolissaan mun jaksamisesta" (= se ei jaksa kuunnella mun tiuskimista, ei se mitää muuta oo) jolloin terkkari kävi hakemassa tarkempii tutkimuksii. Kyseli vähän mun asioista, sai selville että tää tilanne on jatkunu jo parikin vuotta jne. Teetti mulla sitten jonku nuorten mielialakyselyn, jonka perusteella laittoi mulle lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja kuraattorille.
Kuraattori oli terkkarin kanssa samaa mieltä: selkeesti on masennusta ja psykiatriselle ois päästävä. Sanoi kuulleensa, että sinne on kolmen kuukauden jonot, mutta että ois syytä kiilata mut kokonaan jonon ohi.

Psykiatriselta tulikin sitten kirje, missä sanottiin, että jonotusaikaa on valitettavasti useampi kuukausi eikä he voi sitä aikaa nyt antaa. Mutsi kuitenki soitti sinne ite ja tappeli sen ajan seuraavaksi viikoksi. Mä olen kuulemma hänen terveydelleen vaarallinen ja käyn kimppuun ilman syytä. (Viimekskin kun tää oli repiny jostain raivoomisen aihetta mun ollessa omassa huoneessani, en ois puuttunu siihe huutoo ollenkaa, ellei se ois huutanu menevänsä tappamaa mun koiran. Että se siitä 'ilman syytä'-selittelystä.)

No, siellä psykiatrisella tehtiin sitte vähän lisää testejä, mm. lyhennetty Beckin testi, ja ne tyypit siellä sitte allekirjotti ihan täysin sen mitä terkkari ja kuraattoriki oli sanonu. Juteltiin myös itsemurha-ajatuksista, vaikutti vähän siltä että harkitsivat hetken päästävätkö mua pois sieltä vai ei, mut pääsin sitte kuitenkin. Niitten oli kuitenki pakko sanoa mutsille sitte, että piilottaa kaikki unilääkkeet mun ulottuvilta. (Hassua, että ne ei oo suinkaa piilossa, vaan siirtyny keittiön kaapista varsin näkyvälle paikalle tiskipöydälle. Kertoiskoha jotain siitä, että mun ehkä halutaan tappavan itteni.) Ne myös sano, että voi joutua harkitsemaa osastolle ottamista kans.

Psykiatrisen jälkimmäinen puol tuntia vietettiin siis niin, että mutsikin oli läsnä. Kyllähän sitä arvas, millasta paskaa sinne oli taas viljelty. Mua ei ole kuulemma ikinä lyöty. Mutsi juo pari kertaa kuussa jos sillonkaan. Mua ei oo koskaan kielletty tulemasta kotiin. Mä olen aina se joka alottaa riidat ja hyökkään päälle. Kun vähän oioin juttuja, esim. mutsin vedettyä juomisen kohalla esiin "kai sitä nyt aikunen ihminen saa pitää hauskaa eikä 16-vuotiaan pitäis tarvita lapsenvahtia" kysyin, että oliko se lääkkeet + viina = hallusinaatiot ja puolalasti keittiöön sammumine-juttukin "aikusten hauskanpitoa", tuli heti kuvioon toi klassinen "no yhen kerran meni vähä överiks". Ai yhen kerran, vähän överiks?

Kun myöhemmin iltapäivällä tulin koulusta kotiin, niin saihan tosta sitten kuulla. Olen kuulemma hullu, keksinyt syyt masennukseen, valehdellu vaan minkä ehtiny ja muuta semmosta. Aika selvästi sain sellasen kuvan, että "senku tapat ittes, sitähän me kaikki toivotaan". Että tämmöstä perhe-elämää.
Mä siis en koko tuona monen tunnin huudon aikana tehny muuta ku istuin yksin omassa huoneessani hiljaa, purin huulet rikki ja itkin ku vesiputous.
Ens viikolla on kuraattori ja sitä seuraavalla uus aika tonne, saa nähä pitäiskö perua se, kun ei noista näytä olevan muuta ku haittaa.

Ei tekis yhtää mieli mennä enää tallillekkaa. Lähtisin pois ja lopettaisin koko homman, ellei se hevonen ois mulle koko elämä ja käytännössä ainoo syy elämään. Mä en kuulu siihen paikkaan. Viimesin ahdistuksen syy tais olla se pieni paperi, johon tallilaiset oli listannu ystäväpiirinsä.
Mä en ollu siinä listassa. Enkä ees tajua miks, luulin aika sokeesti et täytin ystävän 'kriteerit' ja uskoin, et yhteiset tallimatkat ja ratsastusretket, vapaa-ajalla yhessä leffaan meno ym ois ystävyyttä, mut ei kai sitte.