I'm the guy who lived next door long ago

Hassu olo. En tiedä miksi sitä kutsuisi, tää on jotain alakulon, ilon, pelon ja toiveikkuuden sekoitusta, mille ei ainakaan suomen kielestä löydy nimeä. Hmm.

Olin tänään siellä polilla (= psykiatrisella) taas juttelemassa asioistani. Kysyttiin miten on mennyt ja keskusteltiin sellaisesta oirekäyrästä, minkä se hoitaja oli mulle piirtänyt mun yhteen kaavakkeeseen vastaamien asioiden perusteella. Oirehdin kuulemma eniten alakuloisuudella ja epäluulolla, sitten tulevat melko tasaväkisinä fobiat, viha ja masennus. On myös joitain fyysisiä oireita.

Juteltiin myös yhdestä toisesta kaavakkeesta, jossa oli mm. kysytty, miten hyvä olen omasta mielestäni eri kouluaineissa. En ollut vastannut mihinkään olevani keskimääräistä parempi, vaan lähinnä keskitasoa. Tästä tuli sitten puhetta, kun olin aiemmin kertonut keskiarvoni olevan yli yhdeksän. Se hoitaja yritti vakuuttaa mulle, että yli ysin on tosi hyvä keskiarvo ja että kaikki ihmiset saavat tehdä virheitä. Mutta kun musta tuntuu, että en ole hyvä jos en ole täydellinen!
Hoitaja kysyi, että jos hän menisi kysymään luokkakavereiltani, miten hyvä olen koulussa, mitä luulisin että vastattaisiin. Sanoin olettavani vastauksen olevan "oli se joskus hyvä" ja aloin itkeä. Mulle sitten sanottiin, että pienet numeroiden heilahtelut eivät ole huono juttu, mutta mulle ne on. Opolla (= opinto-ohjaaja, jos joku ei tiedä) käydessäni mulle näytettiin mun edellistä todistusta, mutta mä en pystynyt katsomaan niitä numeroita, tuijotin vain näytön keskelle ja yritin sulkea mielestäni ne ysit, mitä ruudulla pyöri. Hirveää nähdä oma epäonnistumisensa, ja vielä niin että vieressä on toinen ihminen näkemässä.
Mun pitäisi kuulemma oppia "hyväksymään itseni" ja "ajattelemaan missä olen hyvä", mutta miten mä voin ajatella missä olen hyvä, kun en ole sitä missään?

Multa myös suoraan kysyttiin, rankaisenko mä itseäni epäonnistumisista, ja niin siinä kävi että tunnustin sen viiltelyn. Hävettää aivan helvetisti, olisinpa ollut vaan hiljaa! Ei voi enää mitään, sanottu mikä sanottu.

Mulle on tullut yhtäkkiä hirveä hinku kirjoittaa mun lapsuudesta ihan purkamisen merkeissä, en tiedä tulenko julkaisemaan kirjoituksiani täällä (olettaen että yleensä onnistun tarttumaan toimeen), se jää nähtäväksi. On aika moniakin traumoja ja selvittämättömiä asioita, jotka on nyt alkaneet vaivaamaan. Esimerkkinä varmaan ne lukuisat juoksut talvipakkasissakin äidin ensimmäistä avioeron jälkeistä miestä paetessa, koulukiusaaminen ja (perhe)väkivalta.

Tässä tämmönen lyhyt olemassaolon ilmoitus, viettäkäähän iloiset pyhät, älkää ryypätkö itseänne konttaus- ja/tai sairaalakuntoon. Luultavasti toi yksi ihminen tossa seinän takana aikoo sen tehdä, onneksi en ole kotona. Tänään menen sille kaverille josta aiemmin kerroin, saa nähdä mitä vapusta tulee.

Huomenna siis tuskin bloggaan.