Huokaus.On olemassa kahdenlaisia päätöksiä: niitä, joita tulee katumaan jälkikäteen ja niitä, jotka osoittautuu pitkänkin ajan kuluttua oikeiksi. Mä toivon, että tänään tekemäni päätös kuuluu niihin jälkimmäisiin.
**
Mä kun en osaa ratsastaa. En osaa enkä opi. En muista, oonko joskus jutellu mun hoitohevosesta paljonkin, mutta hoidan sitä siis melkein joka päivä ja saan myös ratsastaa sillä, yleensä omissa oloissani. Se hevonen ei ole 'ongelmahevonen', vaan vain vaativa. Sellainen, mikä on tosi taitava ja osaava, mutta panttaa taitojaan kunnes saa selkäänsä ratsastajan, joka osaa niitä taitoja myös hyödyntää.
Mulla oli alunperinkin ongelmia tän hevosen menohalujen kanssa. Oon käytännössä päässyt niistä nyt kokonaan eroon, eli se suurin ongelma on voitettu. Vain nää pienet ongelmat, esim. se, etten saa sitä taipumaan (hevosihmiset tietävät, mitä tarkoitan, kun sanon että ympyrällä puskee ulkolapa edellä karkuun vaikka yrittäisin miten pitää ulkoa vastaan, ei tukeudu ulko-ohjalle sitten yhtään) on jäljellä, mutta mulle ne tuntuu tosi suurilta. On mennyt pari viikkoa niin, että oon saattanu kiivetä selkään ja tulla viiden minuutin kuluttua itku kurkussa alas, kun en ole osannut. Tai sitten siksi, että oon taas menettänyt hermot ja alkanut ratsastaa liian kovin ottein. (Hevosta en lyö, mutta aggressiiviset [äkkinäiset, liian nopeat] avut ja omista virheistä ärjyminen käyköön tietynlaisesta eläinrääkkäyksestä..)
Tänään menin melko aikaisin aamulla tallille, että saisin olla omassa rauhassani. Ajattelin, että vienpä pollen maastoon, mutta siellä sai sitten taas vuodattaa turhautumisen ja epätoivon kyyneleitä, kun mikään ei taas sujunut. Mietin, että tätäkö mä haluan, tulla tallille vain kiivetäkseni hevosen selkään itkemään monta kertaa viikossa. Oon jo muutaman tunninkin perunut siksi, etten ole jaksanut mennä arvostelevien silmien alle tunniksi epäonnistumaan. Ja ajattelin, että mitäs jos laittaisi omistajalle viestiä, etten pysty ratsastamaan hetkeen ja että kaikkea muuta voin kyllä tehdä. Siinä tosin aina on se uhka, etten kelpaa enää hoitajaksi sen jälkeen. En tiedä kestäisinkö sitä enää kaiken muun paskan päälle.
Päätös on vaikea, mutta varmasti harkinnan arvonen.
**
Tästä päivästä sitten muuten vähän.
Mutsilla on taas sen uusi mies kylässä. Heti aamusta alko ryyppääminen; ensin korkattiin viinipullo, sitten mentiin kapakkaan. Kapakasta tuli sitten ensin mutsi yksin. Kaikki oli vuoroin kamalaa, vuoroin kamalan ihanaa.
Ihan totta.
Se soitteli kavereilleen (tyypillistä sille kännissä) ja kertoili niille ihania juttuja sen elämästä. Puhelujen välissä paiskottiin ovia ja huudettiin kurkku suorana jostain aivan turhasta (ei huudettu mulle, kyseessä oli vaan mutsin omaa angstausta). Kotona olo oli siinä vaiheessa aika helvettiä, mä kun pelkään huutoja ja kovia ääniä muutenkin.
Sitten kun mies tuli, oli taas kaikki ihanaa. Mua vaadittiin tulemaan syömään niiden kanssa. En syöny ku ihan vähän, oli jotenkin niin hirveetä istua siinä ja kuunnella sitä kännistä ölinää. Toki sitä ohutseinäsessä asunnossa sai kuunnella sen jälkeenkin, siispä päätin lähteä ulos. Kävelin puolitoista tuntia vailla päämäärää, kunnes sain kuulla että ne oli lähtenyt kapakkaan. Siinä vaiheessa vasta viitsin tulla kotiin.
Mä en tiedä enää, mikä on normaalia juomista ja mikä ei. Mä muistan vielä ne ajat, kun mutsi saattoi juoda kaksikin viikkoa putkeen. Nyt se juo vain joka viikonloppu ja joskus viikolla. Se tuntuu musta tosi vähältä aiempaan verrattuna, mutta silti - onko vika vain mussa vai onko toi määrä oikeesti jotenkin epänormaali? Mä kun en osaa sulattaa edes sitä 2-3 krt viikossa, yhenkin päivän humala näiden seinien sisällä on mulle aivan helvettiä.
**
Huomenna meen taas isälle, oon siellä maanantaihin asti. Mä en tiedä miten mä kestän, mutta se jäänee nähtäväks.
Miksei mulla voi olla normaalia, yhessä asuvaa perhettä. Miksen mä voi olla terve. Miksi mä en saa itkeä kun itkettää, nukkua kun väsyttää tai olla vain ja levähtää, kun siltä tuntuu?
Mä melkein jo haluan sinne osastolle, että saisin olla ees hetken rauhassa.
Tekee taas mieli satuttaa itteään, että sais tän ahdistuksen ja palan kurkusta edes hetkeks pois. Mut loppujenlopuks mä tiedän, että siitä tulee vaan pahempi olo ja siitä jää jäljet joita täytyy sitten peitellä. Silti, näin kovaa mielitekoa mulla ei oo ollut sitten sen jälkeen, ku yli vuosi sitte lopetin viiltelyn kokonaan.
Tekee myös mieli kirjottaa, mutta tuntuu, että mä en sitäkään osaa enää, eikä siihen riitä voimia.
Tulipas pitkä ja turha postaus.
7 kommenttia:
Löysin tän blogin ihan vasta. Musta sää oot ihan mielettömän hyvä ilmaisemaan itseäs kirjottamalla. Mun teksti on aina ihan tönkköä..
Itekkin harrastan hevosia ja usko tai älä oon kokenut samoja fiiliksiä konien kanssa, että en osaa ja itkeny. Mutta kyllä se taas siitä lähtee. Ite päätin alottaa ihan alusta sen ongelmahevosen kanssa ja siitä se lähti taas kulkemaan. Kannattaa jättää ihan omaan arvoonsa tollaset ihmiset..
<3
Kiitos kommentista. :)
Musta itestäni tuntuu aina varsinki blogia kirjottaessa siltä, että aiheet ja lauseet hyppii suunnasta toiseen, eikä tekstistä saa oikeen mitään järkevää tolkkua. Runoja en osaa enää kirjottaa, kun tuntuu ettei mikään oo tarpeeks hyvä eikä mikään tuo tarpeeks ajatuksia esille... ja novellit vaan ei oo mun juttu.
Mua harmittaa ton heposen kanssa se, kun oikeestaan olen ainoa joka sillä menee. Pelkään että se menee mun käsittelyssä pilalle. Eikä muutenkaan oo tosiaan hirveen kiva mennä sinne joka kerta epäonnistumaan.
Tuskin pilalle menee! Hevosten kanssa tarvitaan rutkasti positiivista asennetta ja kärsivällisyyttä, sen oon joutunu huomaamaan. Joku mukava opettaja voisi auttaa?
Käyn jo tunneilla, mutta kun ei tunnu että edistyis yhtään.
Opettajan mielestä olen ihan paska. Mun käsittääkseni.
et varmasti ole mikään paska! jos joku näin sanoo se on itse kateellinen/opettaja on huono. olet varmasti niin ainutlaatuinen taistelijaluonne ettei sitä moni pysty ymmärtämään! mutta sellainen juttu: jos 5 minuutin päästä luovutat hevoselle kun se ei toimi niin kuin haluaisit, se varmasti oppii sen, että kun kusettaa se saa tahtonsa läpi. eli jatkajatkajatka, niin kauan että se antaa periksi ja toteaa, että okei ei tolle kannata vittuilla. meni siihen sitten vartti, kolme, tai puoltoista tuntia. koska ihan varmasti osaat! älä luovuta, niin hevosen kuin elämän, suhteen!!
"Vain nää pienet ongelmat, esim. se, etten saa sitä taipumaan (hevosihmiset tietävät, mitä tarkoitan, kun sanon että ympyrällä puskee ulkolapa edellä karkuun vaikka yrittäisin miten pitää ulkoa vastaan, ei tukeudu ulko-ohjalle sitten yhtään) on jäljellä, mutta mulle ne tuntuu tosi suurilta."
Oot varmaan tätä kokeillutkin, kun kerta käyt tunneille. Mutta jos hevonen pakenee ympyrällä ulospäin, kun taivutat sisäänpäin, kokeileppa joku kerta taivuttaakkin ympyrällä ulospäin.
Eli ympyrän puoleinen ohja muuttuukin ulko-ohjaksi, ja ulompi ohja sisäohjaksi ja pohje sisäpohkeeksi.
Kyllä, kyllä tiedän ettei saisi luovuttaa, mutta toisaalta hevonen ei varsinaisesti "kuseta", vaan tuntuu siltä että se tekee kuin pyydän mutta itse pyydän väärin. Ei kyllä ole hyvä vaihtoehto luovuttaa sitten edes itsensä suhteen ratsastajana, myönnetään..
Juu, olen kokeillut vastataivutuksia, mutta se ongelma vaan ei tunnu katoavan. Varmaan ongelma on lähinnä omassa suoruudessa.
Lähetä kommentti