those painful times so alone so ashamed

Mä tuun saatana hulluksi täällä. Okei, mähän olen jo hullu, mut tiiätte kai mitä tarkotan.

Tarkotus oli herätä aamulla aikasin (ei, en laittanu kelloa soimaa - herään joka tapauksessa ihan tarpeeks aikasin) ja lähtee kuvailureissulle tollaselle pienelle luonnontilaiselle puistoalueelle. Aattelin, et aamun kirpeä pakkanen ja vielä nukkuva kaupunki sais mut paremmalle tuulelle.

Ois se varmaan saanu jos oisin päässy ylös. Heräilin taas useemman kerran yöllä (ei mitään uutta Vendettan auringon alla), aattelin et nousen 5-6 maissa ylös, mut päätinki nukkua vielä parinkymmenen minuutin jaksoissa torkahdellen. No, nukuin seittemään asti. Enkä saanu itteäni ulos vielä sillonkaan. En vaan jaksanu. Makasin sängyssä silmät auki, tuijotin kattoon, mietin sitä mitä olin eilen illalla (tai yöllä? En tiiä miten kauan taas meni nukahtamiseen) puolinukuksissa ajatellu. Oli jotenki tyhjä olo. Enkä mä lähteny mihinkään. Nyt on liian myöhästä mennä, ulkona on jo liikaa ihmisiä ja huono ilmaki vielä.

Tänään pitäis mennä isälle, mä en jaksais. Olis ihanaa saada olla kotona, vaikka toi yks nyt juoki koko viikonlopun, saada nukkua tai olla nukkumatta, maata valveilla sykkyrässä sängyn pohjalla jos haluaa, nousta aikasin ilman että kukaan ihmettelee jne. Mutta mä en saa. Noin puol tuntia sitte mutsi kävi kotona, kysyi että millon lähen. Ei millään erikoisella äänensävyllä, mutta silti mulle tuli se olo, että se ois kysyny "millon painut helvettiin, lähe jo, mitä sä tääl viel teet". Että näin.

Helpottas paljon, jos voisin mennä tallille, siellä kun saa aina muuta ajateltavaa - jos en muuten pääse liioista ajatuksista eroon, teen vaikka niitä töitä, mitä kukaan ei ikinä jaksa tehä, mieluiten useempaa kerralla niin etten yksinkertasesti ehdi ajatella mitään ja stressaan mielummin aiheesta "mä en ehi saamaan tätä kaikkea valmiiks siihen ja siihen mennessä". Mut mä en viitti mennä sinnekään, koska isän pitäis heittää mut sinne (mopollahan mä en saa ajaa talvella ja fillaria ei oo) ja mä tiedän, että mun pitäs heti sen jälkeen mennä isälle. Ja mä en tosiaan vielä halua mennä sinne. Mä haluan märistä kotona ja olla yksin, mä en kestä tavata muita ihmisiä nyt. (Hevoset on eri asia, ne ei kysele tyhmiä joka asiasta - "miks sä nukut taas, miksei sul oo nälkä" blaablaablaa YMMÄRTÄISIVÄT SAATANA ETTÄ MÄ EN HALUA PUHUA.)

Ai niin, ja mä en halua enää kouluun. Siksi mä mietin tänä aamuna ja eilen illalla asioita; mä mietin kuolemaa.
Mut mikäli joku tän sattui lukemaan, älköön kukaan nostako tästä meteliä, mä tuskin olen ihan heti lähdössä oman käden kautta. Saa nyt nähdä, mihin suuntaan asiat etenee, ja mitä psykiatri sanoo. Sillä jossain mun mielen perukoilla elää vielä toivonkipinä, vaikken mä kyllä oo vieläkään keksinyt, millä lailla mä pääsisin ulos tästä tilanteesta.

luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään

Väsyttää.
Mä en taaskaan nukkunut yötä kunnolla. Oon alkanu heräämään pieninpäänkin ääneen mitä ulkoa tulee, plus heräämään usein tunteja ennenku herätyskello oikeesti sois. Tänäänki heräsin 05:40, nukuin viimesen tunnin 10-20 minuutin pätkissä sitte. Koulussa ei ees väsyttäny, mut heti ku pääsin kotiin olin ihan kuolemanväsyny. Mut ei tehny mieli nukkua. Fiksua?
Mä en näe edes unia kunnolla, jotain pieniä pätkiä sillon tällön, mut en kunnon unia. Haluisin nähä vaikka painajaista, mielummin ku olla näkemättä mitään. Jos näkisin painajaista ni tietäsin ainaki nukkuvani enkä olevani jossai koiranunen kaltasessa transsitilassa.

Mulla ei myöskään oo enää kauheesti ruokahalua. Kyllä mä edelleen syön jos on nälkä tms, mut ei mua varsinaisesti huvita syödä. Mikä on sinänsä hyvä asia, ainakin nyt vois olla hyvä sauma laihduttaa ittensä kesäkuntoon. Tosin tuskin mä kesällä missään käyn tallia lukuunottamatta. Sosiaalisten tilanteitten ja varsinkin ei-niin-kivojen tuttujen tapaamisen pelko hallitsee aika lailla mun elämää, jopa koiran viemine ulos siks aikaa että se saa tehä tarpeensa vaatii ponnisteluja. Itse asiassa ihan kohta pitäis taas lähteä sen kanssa ulos, toivoa että muut ihmiset on käpertyneinä omiin koloihinsa, eikä vaani mua missään lähikaupan nurkalla valmiina antamaan henkisesti turpiin. (Antaisivat ees fyysisesti, niin osaisin puolustautua, perkele. Sitä varten teräaseet on keksitty.)

Ei-niin-mukavista tutuista puheenollen; taitaa olla niin, että ne pääsee kiduttamaan mua aidoilla ja keksityillä (ja varsinkin niillä keksityillä) faktoilla, joita ne on jostain kaivanu, uusilla haukkumanimillä ja vaikka millä muulla myös ensi vuonna. Niin pieni paikkakunta, että kaikki täällä hakee samoihin kouluihin. Onneks olin kaukokatseinen ja laitoin yhdeksi yhteishaun toiveeksi myös kauempana sijaitsevan opiskelupaikan, saa nähdä hyväksytäänkö sinne. Jos ei, niin pitänee hankkia aselupa ja yksi (1) kappale luoteja.
Tosin en liiemmin usko, että asiat tästä muuttuis vaikka menisin maapallon toiselle puolelle opiskelemaan. Pitää vaan joko oppia kestämään tai olla kestämättä. Vaihtoehtoja tuskin on.

Musta olis kyllä toisaalta hiton mielenkiintoista tietää, miksi ne vihaa mua niin paljon. Mä kun en ole koskaan saanut tilaisuutta tutustua siihen porukkaan eikä sillä ollut mitään aikomustakaan tutustua muhun. Jonkun verran osaa ja arpaa lienee silloisella parhaalla kaverilla, joka löys tästä porukasta paremmat kaverit ja totes suoraan, ettei mua enää tarvita. Olen siis vain keskimääräistä huonompi ihminen? Joka tapauksessa, jotain sen verran pahaa lienen tehnyt, etten siitä koskaan eroon pääse. Haluisin tietää, mitä, mut se taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi.

Ich schrei in die Nacht für dich, lass mich nicht im Stich
Spring nicht
Die Lichter fangen dich nicht, sie betrügen dich
Spring nicht
Erinner dich an dich und mich
Die Welt da unten zählt nicht
Bitte spring nicht

Ei, mä en erityisemmin kuuntele Tokio Hotelia - tossa biisissä on vaan musta kauniit sanat.

this blood in my hands is something I can't forget

monta kuukautta on kulunut edellisestä postauksesta. en vaan oo jaksanut kirjoittaa - en ees koe sitä lukijoiden kannalta mitenkään hyödylliseksi kun niitä ei niin suurta määrää ole, lähinnä vain tapan aikaa ja puran ajatuksia viattomiin sanoihin - mutta aattelin nyt jonkinlaisen elonmerkin itsestäni ilmoittaa ja kertoilla vähän uutisia.

juoppoa sikamiestä ei oo näkynyt. mutsi päätti ilmeisesti et elämä on paljon helpompaa ilman sitä. elää nyt yksin.

on sen juominen juu vähän vähentynyt. tosin se käy edelleen maistelemassa sillon ku oon koulussa ja sit kivenkovaa väittää ettei hän oo missään käynyt. siitäkös taas tappelu syntyy. yks päivä se oli ryypänny ihan kunnolla ja vetäny lääkkeitä päälle, näki ja kuuli harhoja ja konttas tossa lattialla sammuen millon mihinkin, mm. kerran jääkaappiin. ja mä siis todella tarkotan jääkaapPIIN, en sen ulkopuolelle.

me tapellaan muutenki vähä väliä, oli se selvinpäin tai ei. tän lisäks oon onnistunu rikkomaan välit pariin kaveriin ihan kunnolla. koulukiusaaminen ei oo pahentunu, joskin musta tuntuu etten kestä sitä yhtä hyvin ku ennen - se ei ees ollu kiusaamista, ku meiän luokkalainen ystävällisesti kahen kesken kysy et oliks se teiän mutsi eilen mäkkärissä vähän hiprakassa, mutten silti kestäny sitä. suunnittelin nyt keväällä jo et lopetan peruskoulun kesken (sitä on tosiaan jäljellä tää 10 viikkoa), kun en enää jaksa. ja mitä tapahtuu ku mutsi siitä kuulee? hirvee huuto ja raivoominen puolin ja toisin sekä ilmoitus, että sä et sitten enää asu täällä. yhteydenotto kouluun? ei. se tuli mukaan vasta sitten, kun isä sai ongittua tietoonsa etten nää enää unia, nukun tosi kevyttä unta ja näin ollen nukun hemmetin paljon. sit tuli soitto kouluun ja sitä kautta lähete avohoitoon. ja tää siis lähinnä isän alotteesta.

että tämmönen tilannepäivitys. en tiiä saako kukaan selvää tästä.