little dana o'hara decided one day to travel away

Sen oli pakko mennä tänään taas juomaan, vaikka se tiesi, että mulla on huomenna kisat ja olen siksi tänään kotona. Tai ehkä se tekikin sen juuri siksi? Olipa vielä ovela ja lähti sillon, kun itse olin klinikalla.

Eikä toi juominen vielä sinänsä mitään, mutta kun sen piti raahata joku juoppokaverinsa mukaan - about kolmekymppinen, likanen ja viinalta haiseva äijä, joka änkesi heti mun huoneeseen ja halus että opetan sitä käyttämään tietokoneella jotain ohjelmaa, jonka nimeä en just nyt taas muista. Sain varmaan vartin selittää, että en itsekään osaa käyttää sitä, kun en ole moisesta ikinä kuullut enkä sitä käyttänyt. Noh, tämä vihdoin uskoi, oli jo lähdössä ja huokaisin helpotuksesta - mutta sitten äijä bongaa mutsin vanhat kyynärsauvat nurkasta ja alkaa leikkiä niillä. Tässä vaiheessa oon jo tosi epätoivoinen, mieli tekee karjua täysillä "ULOS TÄÄLTÄ, mulla on hommia (ja huonekin siivoamatta)", mutta ei ole tietenkään pokkaa.
Taas äijä tekee lähtöä ja huokaan taas. Sitten ovella tämä huomaa, että mullahan onkin kilpikonnia! Tottakai niitä pitää käydä katsomassa, vaikka akvaario onkin hävettävän likaisessa kunnossa. Olin jo käytännössä itkun partaalla kun sain mutsille lähetettyä vaivihkaa viestin, että tulee nyt hakemaan kännikaverinsa pois mun huoneesta. En tiedä olisinko vieläkään päässyt äijästä eroon, jos mutsi ei olisi sitä hakenut.

Tänään siis tosiaan olin taas klinikalla, juteltiin tällä kertaa paljon syyllisyydentunnosta. Hoitajan mukaan en saisi olla niin kriittinen itelleni, numerossa 7½ ei kuulemma ole mitään pahaa, en kuulemma voi pilata hevosta ratsastamalla sitä väärin. Mutta kun ihmisen kuuluu olla kriittinen, mun ei kuulu saada seiskaa matikasta, ja hevosen voi pilata ratsastamalla väärin! Sitä paitsi jos mä harjoittelisin enemmän, olisin vaan parempi ja etenisin asioissa kuten normaalit ihmiset, mä pystyisin parempaan. Se ei ole pelkkää syyllisyydentuntoa, vaan faktaa.
Joka tapauksessa, hoitaja sanoi juttelevansa klinikan lääkärin kanssa tästä ja itsensä rankaisusta. Aikoo ehdottaa, että mulle kirjoitettaisiin lääkeresepti. Onnellisuuspillereihin siis. Asia selviää maanantaina, jolloin mulla on aika tuolle lääkärille.

Huomenna on tosiaan ratsastuskilpailut, vielä tämä päivä aikaa harjoitella. Saa nyt nähdä mitä siitäkin tulee, kovin luottavaisin mielin en sinne lähde.


Oisin vähän runotuulella, mutten usko että osaisin kirjoittaa kunnollista. Enkä edes keksi runolle aihetta.

you know I can't repent for all

Se meni tänäänkin juomaan.
Oli tosi hauskaa tulla koulusta tyhjään kotiin ja tietää, että siellähän se, kapakassa. Varsinkin kun koulupäivä nyt meni miten meni - kun kerroin kaverille etten uskalla mennä yhteen koulun jälkeiseen mulle pakolliseen juttuun ilman sitä, vastaus oli kylmä "no ei vittu ole mun ongelma". Ahdisti koko päivän. Kotiin kävellessä sai kuunnella seiskaluokkalaisilta jotain kuittia täysin turhista ja paikkansapitämättömistä asioista (kys. herrat eivät edes tunteneet mua), harmi etten saanut sanotuksi mitään, vaikka mielessä oli noin sata erilaista vastausta.

No mutta kuitenkin. Tuli se sieltä kapakasta kotiin vähän sen jälkeen kun mä olin kotiutunut. Totesin vaan kylmästi haistettuani viinan ja kuultuani sen sammaltavan änkytyksen, että "olit sitten juomassa", ja menin omaan huoneeseeni. Ei muuta. Tästä kostoksi sain seinän takaa kuulla, miten hän "juo kyllä satojen eurojenkin edestä, jos häntä huvittaa". Että näin, en tiedä sitten paljonko oli juonut, mutta ainakin ne mun kenkärahat meni. (Lupasi muutama päivä sitten että maksaa mulle kunnon tallikengät kesäksi, ilman että edes pyysin. Tarkoitus oli tänään mun mennä ne ostamaan, mutta ilmeisesti oli asiat suunniteltu niin että käydään ryyppäämässä ne rahat, jotta aiheutetaan varmasti tarpeeksi pettymystä...)

Nyt se on vähän selvempi, mutta huutoa saa kuulla. Ei siis mulle suunnattua, kunhan haluaa valittaa kaikesta. Kuulemma "hän tekee kaiken täällä" ja "on se perkele kun ei lehti tule ajoissa" (puhuu huomisen lehdestä joka tulee meille toisinaan tiistai-iltaisin..) plus "vittu faskfjåa saatana wiurawfna perkele apo9figafoivn helvetti spofgiasjf jumalauta apogfia perkele jnejnejne".

Tämmöinen ilta siis. Ahdistaa ihan mielettömästi (mulle on vuosien varrella kehittynyt jonkinlainen fobia kovia ääniä ja huutoja kohtaan), yritän hukuttaa ympäröivää maailmaa musiikkiin huonolla menestyksellä. Ulkonakin kävin jo sekä tallilla, ei oo oikeen paikkaa minne mennä. Enkä toisaalta edes haluaisi täältä minnekään, kun en pysty olemaan siedettävän pirteä tai mukavaa seuraa kenellekään.
Ylihuomenna on onneksi polilla käynti, jospa se edes vähän, edes tällä kertaa helpottaisi.

Ps. Soveltuvuuskoe meni sitten perseelleen. Oon aika varma etteivät ne ota mua sinne. Ja jos testi on yhtään samanlainen lähihoitajalinjalla niin en taida päästä sinnekään.

jonkun toisen näkemysten muotoon tehdyt linjat ja loputon rakkaus

Ikkunasta tytär näkee, miten äiti hoippuu pitkin pihatietä. Ottaa matkalla tukea autosta ja nappaa talven tappaman syreeninoksan matkan varrelta mukaansa. Pian se olisi ovella.
Isoveli kolistelee keittiössä, etsii käsiinsä kaiken terävän. Veitset ja haarukat katoilevat pareittain ja pienissä ryhmissä kilisten teini-ikäisen pojan kirjoituspöydästään irrottamaan pöytälaatikkoon.

Veli saa urakkansa loppuun ja kiikuttaa laatikon huoneeseensa juuri, kun hapuileva käsi alkaa etsiä avaimenreikää. Lukko kiertyy ovessa, kuuluu kolaus, tömäys ja "ups". Välioven auetessa viinanlöyhkän mukana sisään tulvahtaa kirpeää pakkasilmaa. Hädin tuskin viisivuotias tytär värisee.

Isä kuulee äidin huhuilut eteisestä, tietää tämän tuoneen kotiin enemmän kuin tarvitsisi, sen kutsumattoman vieraan jota kukaan ei perheeseen halunnut. Isä käskee tyttärensä nukkumaan, mutta tytär ei halua mennä. Sen sijaan hän näkee äidin kompuroivan keittiöön ja seuraa tätä.

Hyvä tyttö, äiti sössöttää kuin koiranpennulle, pörröttää tyttären enkelinkiharoita ja istuu pöydän ääreen sytyttäen tupakan. Tytär istuu äitiä vastapäätä, ei välitä myrkyllisistä savuista, joita joutuu hengittämään. Ei välitä äitikään, ei avaa edes ikkunaa.

Tytär kuulee isän niiskaisevan olohuoneessa ja häntä itseäänkin itkettää. Miksi taas, miksi äidin piti tuoda humala taas kotiin vieraaksi, miksei voitu elää niinkuin naapurissa. Miksi heillä piiloteltiin iltaisin veitsiä ja itkettiin veljen kanssa, kun vanhemmat riitelevät.
Äiti puhuu jotain, mistä tytär ei saa selvää. Laulelee kenties itsekseen jotain tuttua lastenlaulua, varma ei voi olla. Äiti katsoo ulos ikkunasta, näkee verhotangosta roikkumassa tyttären viime viikolla tekemän hienon askartelun, jossa riippuu sadepisaroita paksua villalankaa pitkin. Ne näyttävät ihan kyyneliltä. Äiti ottaa pöydälle heittämänsä sytkärin, napsauttaa siihen liekin ja ohjaa sen alimpaan pisaraan.

Tytär huutaa ja itkee järkyttyneenä, kun liekki tarttuu hänen rakkaudella tekemäänsä työhön äidin katsellessa vaitonaisena tulta. Lieskat kohoavat ja polttavat sinisiä sadepisarakyyneliä poroksi, tuhoavat hänen antamaa lahjaansa, jonka isä oli ylpeänä ripustanut keittiön ikkunaan, jotta kaikki näkisivät miten taitava hän on. Isä kuulee onneksi tyttären hädän, näkee alkavan tulipalon, nappaa äkkiä tiskipöydältä sakset ja katkaisee narun. Palava työ putoaa keittiön pöydälle yhä reagoimattoman äidin eteen. Isä kerää pöytäliinan työn ympärille, heittää sen tiskialtaaseen ja laskee hanan valumaan. Saatanan hullu, hän toteaa raivon ja järkytyksen sekaisella äänellä, samalla kun äiti imaisee tupakkaansa ja karistaa tuhkat ikkunalaudalle. Tytär itkee yhä, kun isoveli tulee ja tarttuu häntä kädestä. Veli taluttaa nuoren sisarensa huoneeseensa peittäen vapaalla kädellään tytön toisen korvan, kun huuto keittiössä alkaa.

Yöllä, kun tytär on jo huudosta huolimatta itkenyt itsensä uneen veljen sängyllä, hän herää kovaan kolaukseen. Veljen huoneen ovi pamahtaa rytinällä seinää vasten ja äiti tulee hänen luokseen, repien hänet sängystä. Nyt lähdetään, äiti sanoo, mutta tytär pitää kiinni seisomaan nousseen veljensä paidanhelmasta ja veli tyttärestä. Veli ei halua päästää siskoa noin vain, ei yöpukusillaan pakkaseen. Mutta tälläkin kertaa veli häviää kamppailun, eikä isä ehdi tehdä mitään, kun äiti ja parkuva tytär ovat kadonneet yön syleilyyn.

---

Kirjoitin yhdestä lapsuuden muistosta (kai sitä traumaksi voi sanoa), joka on jo jonkin aikaa kummitellut mun päässä. On siis sanasta sanaan totta, vaikka kaikkea en aivan tarkkaan muistakaan. Ehkä tää vähän helpottaa ton muiston käsittelyä, ehkei se enää pyöri mun päässä niin usein.
Itkin tätä kirjoittaessani ja ajatukset oli muutenkin sekaisin, joten teksti saattaa olla vähän sekavaa. En edes tarkistanut sitä. En pystynyt, kirjoitin vain.

she wants to fly away

Only a child, reckless and wild, needs to come home again
He promised the moon but won't marry you
Nothing to do, eating for two
he's goin' out with someone new
Sunshine or rain, it's all the same,
life isn't gray oh Mary-Lou - sonata arctica

Olin tänään pois koulusta, ihan oikeasti kipeenä. Jäin siis kotiin aamuks ja myös tallille jätin menemättä, kun arvasin että siitä tulee meteliä jos menen tallille mutten kouluun.

No, se meni juomaan.
Ihan vaan siks että tiesi, et mä olen kotona koko päivän ja joudun kuuntelemaan sitä. Ja kun se tuli kotiin, alkoi huutaminen, raivoominen ja tavaroiden heittely. Välillä kuului aivan jumalattoman kovia karjaisuja ("MULLA EI SAA OLLA ELÄMÄÄ, JOS MÄ EN SAA ELÄÄ NIIN VENDETTA EI KYLLÄ MENE TALLEILLE ENÄÄ" - isä oli soittanu sille ja valittanu taas sen juomisesta, osaispa seki olla puuttumatta tohon. se tietää ettei tolle mitään voi ja silti se aina saa sen huutamaa, ehkä se tekeeki sen siks että mulla ois huono olla täällä.) ja kolauksia kun jotain kaatui/putosi/lensi. Kävin pelastamassa koiran yhdessä välissä sängyn alta, ettei sen raukan tarvitsisi kuunnella ja pelätä. Siinä olikin houkuttelemista, mutta kyllä se makupalojen voimalla sieltä tuli, mun kanssa omaan huoneeseen. Yhdessä maattiin sitten sängyssä ja mä itkin sen turkkia vasten samalla kun rapsutin sitä. Pienellä oli tän jälkeisestä ruuan etsimisestä päätellen hirvee nälkäkin, tuskin oli saanu ees ruokaa (meillä mutsin pitäisi ruokkia koira), joten kävin vielä äkkiä hakemassa sille leivänpalan ensi hätään.

Mun piti taas miettiä pitkään, onko mulla oikeasti yhtään syytä, mikä estäisi mua hakemasta niitä mutsin lääkkeitä ja vetämästä niitä naamaan. En mä niitä syitä löytänyt, mutta silti jänistin eikä ollut kanttia tehä mitään. Niinkuin ei koskaan aiemminkaan oo ollut..

Haluaisin vaan pois täältä, jonnekin missä sais olla rauhassa. Vaikka sitten sinne saatanan osastolle sitten, kunhan ees jonnekin. Mutta kun on peruskoulun viimestä luokkaa enää 7 viikkoa jäljellä ja siellä on paljon ihmisiä jotka tarvii sitä paikkaa kipeemmin kuin minä, niin tuskin mä "pääsen" (väärä sana?) täältä mihinkään. Ei mulle kohta jää mitään vaihtoehtoja.

Pakko kai tässä on kävelylle mennä että pysyy ees jotenkuten kasassa.

Toi biisi ei muuten liity mihinkään mitenkään, se vaan sattuu olemaa mun lempibiisi tällä hetkellä.

this makes no sense to me anymore

Huokaus.
On olemassa kahdenlaisia päätöksiä: niitä, joita tulee katumaan jälkikäteen ja niitä, jotka osoittautuu pitkänkin ajan kuluttua oikeiksi. Mä toivon, että tänään tekemäni päätös kuuluu niihin jälkimmäisiin.

**

Mä kun en osaa ratsastaa. En osaa enkä opi. En muista, oonko joskus jutellu mun hoitohevosesta paljonkin, mutta hoidan sitä siis melkein joka päivä ja saan myös ratsastaa sillä, yleensä omissa oloissani. Se hevonen ei ole 'ongelmahevonen', vaan vain vaativa. Sellainen, mikä on tosi taitava ja osaava, mutta panttaa taitojaan kunnes saa selkäänsä ratsastajan, joka osaa niitä taitoja myös hyödyntää.
Mulla oli alunperinkin ongelmia tän hevosen menohalujen kanssa. Oon käytännössä päässyt niistä nyt kokonaan eroon, eli se suurin ongelma on voitettu. Vain nää pienet ongelmat, esim. se, etten saa sitä taipumaan (hevosihmiset tietävät, mitä tarkoitan, kun sanon että ympyrällä puskee ulkolapa edellä karkuun vaikka yrittäisin miten pitää ulkoa vastaan, ei tukeudu ulko-ohjalle sitten yhtään) on jäljellä, mutta mulle ne tuntuu tosi suurilta. On mennyt pari viikkoa niin, että oon saattanu kiivetä selkään ja tulla viiden minuutin kuluttua itku kurkussa alas, kun en ole osannut. Tai sitten siksi, että oon taas menettänyt hermot ja alkanut ratsastaa liian kovin ottein. (Hevosta en lyö, mutta aggressiiviset [äkkinäiset, liian nopeat] avut ja omista virheistä ärjyminen käyköön tietynlaisesta eläinrääkkäyksestä..)

Tänään menin melko aikaisin aamulla tallille, että saisin olla omassa rauhassani. Ajattelin, että vienpä pollen maastoon, mutta siellä sai sitten taas vuodattaa turhautumisen ja epätoivon kyyneleitä, kun mikään ei taas sujunut. Mietin, että tätäkö mä haluan, tulla tallille vain kiivetäkseni hevosen selkään itkemään monta kertaa viikossa. Oon jo muutaman tunninkin perunut siksi, etten ole jaksanut mennä arvostelevien silmien alle tunniksi epäonnistumaan. Ja ajattelin, että mitäs jos laittaisi omistajalle viestiä, etten pysty ratsastamaan hetkeen ja että kaikkea muuta voin kyllä tehdä. Siinä tosin aina on se uhka, etten kelpaa enää hoitajaksi sen jälkeen. En tiedä kestäisinkö sitä enää kaiken muun paskan päälle.

Päätös on vaikea, mutta varmasti harkinnan arvonen.

**

Tästä päivästä sitten muuten vähän.

Mutsilla on taas sen uusi mies kylässä. Heti aamusta alko ryyppääminen; ensin korkattiin viinipullo, sitten mentiin kapakkaan. Kapakasta tuli sitten ensin mutsi yksin. Kaikki oli vuoroin kamalaa, vuoroin kamalan ihanaa.

Ihan totta.
Se soitteli kavereilleen (tyypillistä sille kännissä) ja kertoili niille ihania juttuja sen elämästä. Puhelujen välissä paiskottiin ovia ja huudettiin kurkku suorana jostain aivan turhasta (ei huudettu mulle, kyseessä oli vaan mutsin omaa angstausta). Kotona olo oli siinä vaiheessa aika helvettiä, mä kun pelkään huutoja ja kovia ääniä muutenkin.
Sitten kun mies tuli, oli taas kaikki ihanaa. Mua vaadittiin tulemaan syömään niiden kanssa. En syöny ku ihan vähän, oli jotenkin niin hirveetä istua siinä ja kuunnella sitä kännistä ölinää. Toki sitä ohutseinäsessä asunnossa sai kuunnella sen jälkeenkin, siispä päätin lähteä ulos. Kävelin puolitoista tuntia vailla päämäärää, kunnes sain kuulla että ne oli lähtenyt kapakkaan. Siinä vaiheessa vasta viitsin tulla kotiin.

Mä en tiedä enää, mikä on normaalia juomista ja mikä ei. Mä muistan vielä ne ajat, kun mutsi saattoi juoda kaksikin viikkoa putkeen. Nyt se juo vain joka viikonloppu ja joskus viikolla. Se tuntuu musta tosi vähältä aiempaan verrattuna, mutta silti - onko vika vain mussa vai onko toi määrä oikeesti jotenkin epänormaali? Mä kun en osaa sulattaa edes sitä 2-3 krt viikossa, yhenkin päivän humala näiden seinien sisällä on mulle aivan helvettiä.

**

Huomenna meen taas isälle, oon siellä maanantaihin asti. Mä en tiedä miten mä kestän, mutta se jäänee nähtäväks.
Miksei mulla voi olla normaalia, yhessä asuvaa perhettä. Miksen mä voi olla terve. Miksi mä en saa itkeä kun itkettää, nukkua kun väsyttää tai olla vain ja levähtää, kun siltä tuntuu?
Mä melkein jo haluan sinne osastolle, että saisin olla ees hetken rauhassa.

Tekee taas mieli satuttaa itteään, että sais tän ahdistuksen ja palan kurkusta edes hetkeks pois. Mut loppujenlopuks mä tiedän, että siitä tulee vaan pahempi olo ja siitä jää jäljet joita täytyy sitten peitellä. Silti, näin kovaa mielitekoa mulla ei oo ollut sitten sen jälkeen, ku yli vuosi sitte lopetin viiltelyn kokonaan.
Tekee myös mieli kirjottaa, mutta tuntuu, että mä en sitäkään osaa enää, eikä siihen riitä voimia.

Tulipas pitkä ja turha postaus.

after all this time I'm coming home to you

hyvää joulua ja silleen.

olin jo ehtiny toivoo et saan ehkä elämäni parhaan joululahjan tänä vuonna - mutsi ois kerranki selvänä eikä sen miesystävä sais sitä taas parkumaa ja vetämää päätää täytee menemällä lähikapakkaa naisiin. mut ei.

jouluaattona mutsilla oli shamppanjapullo jääkaapissa. ei se mitää, eihä nyt yks shamppanjapullo aaton kunniaks haittaa. mut ku käytiin veljen kanssa mummon luona ja oltii siellä pari tuntia, se oli ilmeisesti käyny vähä kapakas ottamas pohjia. oli aika huppelis nimittäi, mut koska se ei ollu nii kännis et ois käyttäytyny mitenkää ärsyttävästi, en aatellu mitää erikoist.
sit se lähti kävelylle. "kävelylle" siis. eikä tullu takas. muutaman tunnin pääst soitin isälle et tulee hakee (meil on ollu jo vuosia käytäntönä et vietän aatosta puolet kotona ja puolet sekä seuraavat pyhät isällä). oli mukavan yksinäinen aatto siis.

25. pv kävin himassa. siellähän se 200kg joulusika röhnötti sohvalla. sanoin sille ihan suoraa, et ois antanu parhaan joululahjan ikinä ku ois vaa jättäny ilmestymättä, ennenku lähin. illalla tuli sit mutsilta viestiä, et kyllä sen charitianin pitää nyt sopeutua elämää HÄNEN miehensä kanssa tai charitian muuttaa helvettiin HEIDÄN asunnostaan. sori vaan mutsi, mä en osaa sopeutua sellasen äijän kanssa, joka on jokasta vapaapäivää edeltävänä iltana kännissä ja ölisee meiän muutenki ohutseinäsen kerrostaloyksiön olohuoneessa, ihan mun huoneen vieressä ja laulaa unissaan öisin. mä en osaa sopeutua sellasen äijän kanssa, joka tuon tuosta huutaa, syöttää MUN koiralle MAKKARAA KÄDESTÄ ja sit huutaa sille kurkku suorana kun se kerjää, vittuilee mutsille ja saa sen joka toinen ilta vetämää päänsä täytee (mutsilla oli harvinaisen pitkiä selviä jaksoja sillon ku toi sika ei ollu meillä). ja sori vaan mutsi, mutta sä et saa mua ikinä ikinä IKINÄ sanomaan tota ihmistä mun isäpuoleks. sitä paitti sehän on ittekki sanonu olevansa onnellinen ku mä en oo sille mitään sukua.

ja nyt oon kotona. hra joulusika ja hänen naisystävänsä ovat saapuneet baarista. hra joulusika makaa sängyssä ja laulaa, kun naisystävä kuorsaa sammuneena teksti-tv:n edelliset keno-tulokset unohtuneena päälle puolialasti (= pelkät alushousut jalassa) sohvalla noin tunti sitten tapahtuneen riidan päätteeksi. riita sisälsi mm. hra joulusian mystisiä naisystäviä ja baarihuoria sekä hra joulusian ja hänen naisystävänsä (jota olen joskus sietämättömimmässä hyväksynnän puuskassa kutsunut äidiksi) AVIOLIITTOAIKEISTA.

voi vittu.

face down in the dirt she said ''this doesn't hurt''

hetkeen en ole taas kirjoittanut, anteeksi siitä. en ole jaksanut, tai muistanut, tai viitsinyt.

tässä on vajaan kuukauden mittaan vähän tapahtunut asioita. päällimmäisenä ehkä se, että jätin ne nyt. ne pari kaveria, joista oon kai sivulauseessa joskus maininnut. kaks ihmistä (tai yks niitä alunperin oli), joitten kanssa oon koko yläasteen ajan pyörinyt, ja joitten seurassa musta silti aina tuntui, että niillä ois paljon hauskempaa ilman mua.

no, nyt mä olen varmistunut asiasta. ei ne edes vilkase muhun päin. juttelee yhessä, tekee kaikkea yhessä - nauraa yhessä. mä en muista koskaan nähneeni kummankaa naamalla niin aitoa naurua sillon ku mä olin vielä porukassa.
totta puhuen mä olen vähän katkera. ilman mua se ensimmäinen niistä, olkoon nyt vaik maija, ei ois koskaan tutustunu siihen toiseen, vaik mariin sitte. mä olin se joka raahas maijan väkisin mukaan, ku halusin mennä juttelemaa sille uudelle just meidän luokalle tulleelle tytölle, jonka kanssa kukaa ei välituntisin ollu.
siitä se alko. meitä ei ollu enää kaks, vaan kolme. taino en puhuis meistä, se välitunninvietto niitten kanssa oli lähinnä sitä et mä ja maija kuunnellaa musaa ja mari seisoo vieres eikä kukaa puhu toisillee mitää. hauskaa.
maija ei enää kysyny multa, missä mä olen, sillon ku en ollu koulussa. niin se aina ennen oli tehny. mut sillon ku mä olin koulussa mut mari ei, se kyllä soitteli sille ja laitto viestejä koko ajan. nii, ja sillon jos meil oli vaik valinnaisia niin, et mä ja maija oltii samas ryhmäs mut mari ei ja satuin olee pois, sillon se kyllä kyseli multaki et missä mä oon.
sit ku tuli esmes sellasia paritöitä joissa mä olin jonkun muun meidän luokkalaisen pari ja mari ja maija oli keskenään pari, niil oli tosi hauskaa yhes. mä aloin jo sillon miettiä, et oiskoha parempi jos lähtisin porukasta kokonaa.
sit tuli maijan synttärit viikonloppuna. mä en menny sinne. mut kyllä pyydettiin sivulauseessa samalla ku mariki, mut koska mulle ei kerrottu ees kellonaikaa millon tulla, aattelin etten mee. maijalta tuli kyllä viesti joskus iltapäivällä, et oonko tulossa. mä en edes vastannut, olin tallilla sillon jo.
en menny seuraavana päivänä kouluu. maija ei ollu kuullu musta mitään edellisperjantain jälkee. tiistaina tulin tunnin myöhässä.
maija ja mari jutteli siitä, mite kivaa niil oli ollu sunnuntaina ja maanantaina.
ja mä päätin etten enää ikinä häirittis niitten yhteistä aikaa. siitäkää päätöksestä en oo osannu pitää kiinni. piilovittuilen niille koulussa ja kaikkialla minkä kerkeen, haukun niitä ym. enkä ees haluis. tajuun vasta sitten, kun oon suuni jo avannut, että mitähän vittua mä taas tein.

oikeestaan siitä, että mä olen lähtenyt noitten kahen porukoista, on ollu ihan hyötyä. musta on tullu läheisempi parin muun meidän luokkalaisen ja parin rinnakkaisluokkalaisen kans, ja pystyn oikeestaa tunneillaki työskentelee melkein kaikkien meidänluokkalaisten kanssa. paitti niitten jotka haukkuu homoks, runkkariks, apinaks, ja vaikka mikskä. mut ei siitä sen enempää.

nyt lopettelen, mutsi kai heräilee. en ees tiiä onko se ollu kapakassa vai onks se vaa pillerihumalassa. vai molemmissa? just se epätietosuus on ehkä kaikkein pahin, ku näkee sen sammuneena sohvalle ja pöydällä unilääkkeitä, eikä tiiä miten paljo se on niitä taas ottanu.

onneks mulla on mun hoitohevonen. meen sitä taas kattoo jossai vaihees iltaa.

/ ainii! piti viel sanoo, et jotai hyvääki vaihteeks: mutsi pääs vihdoin eroon sen juoppomiehestä, eipä se oo ku viimeset 8 tai 9 vuotta hokenu joka toinen päivä, ettei se enää päästä sitä meille. nyt se on ollu jo pari viikkoo pois, enkä usko et se enää tulee tohon huutamaan, ölisemään kännissä ja raivoomaan. jes! :)

---


Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän minäkokemusta sävyttää voimakas häpeän tunne ja henkilö kokee itsensä vajavaiseksi, puutteelliseksi ja läpeensä hävettäväksi. Kokemukseen liittyy varsin tavallisesti itseä kohtaan tunnettua vihaa. Pettymysten sietokyky on alhainen. Käytännössä henkilön itsetunto on sairaalloisen alhainen, hän ei kestä konflikteja, kritiikkiä (tai pahimmillaan minkäänlaista keskustelua) tai hän mahdollisesti kieltää itsensä täysin ja toivoo jatkuvasti olevansa joku muu. Tilaan liittyy myös psyykkisten hallintakeinojen vaillinaisuus ja yksilön toiminnan impulsiivisuus ja joustamattomuus. Normaalisti ihminen hallitsee tunteitaan siinä määrin, että pärjää arkielämässä. Kiintymyssuhteita sävyttää useimmiten kaoottisuus.

Psyykkisten hallintakeinojen häiriön ilmeneminen

• Ulospäinsuuntautuneesti: henkilö hermostuu helposti; tiuskii tai alkaa itkeä; hänen kanssaan on vaikea keskustella tai hän saattaa huomautella pitkään vanhoista, muiden jo unohtamista ikävistä tilanteista. Hänen kanssaan on vaikea tulla toimeen.

• Sisäänpäinkääntyneesti: kaikki vähäisimmätkin asiat jäävät vaivaamaan ja pelottamaan niin paljon, että se hallitsee jokapäiväistä elämää. Esim. lievät pettymykset tai jokin hieman epämiellyttävä kokemus, jollaisista muut pääsevät melko äkkiä yli, jäävätkin mieleen kuukausitolkulla ja tuntuvat ylivoimaisilta. Muiden voi olla vaikea huomata sisäänpäinkääntyneitä oireita, henkilö voi salata ne ja keskustella ihmisten kanssa normaalisti. Hänessä ei välttämättä ole näkyvää sekavuutta tai masennusta.

Miten henkilö ilmaiseekin oireitaan, hänellä on jatkuvia vaikeuksia tunteidensa kanssa. Hän kokee itsensä tai muut vääränlaiseksi, hän ei pysty nauttimaan elämästä.

only in my dreams

Mutsi tuli kotiin miehensä kanssa.
Ölisee jotain kännissä ja mies huutaa "THURPHA KHIINNI", "JHUUU-U", "ANNA OLLA NY JO". Ei noi muuten mut sillä on noissa aivan erityinen painotus, sen kuulemine alkaa itkettää vaikken se ookkaan mä jolle noita sanotaa. Sen äänessä on jotai sellasta mikä saa helposti itkemää.
Mutsi huutaa mua syömää ja käy ovella viiden minuutin välein. "ONKSH SHULLA NHÄLKHÄ?" Nii, tuu charitian syömään tuu. Tuu syömään niin maailma muuttuu paremmaks. Tuu syömään niin äiti muuttuu selväpäiseks. Tuu syömään ja tukehdu ruokaas.

Kohta lähen isälle, en vielä, munhan pitäs olla tunnilla. Ei mua muutenkaa kiinnostas lähtee isälle. Sillä on liian tarkka kuulo ja ohuet seinät eikä mulla oo omaa huonetta, se kuulee jos itken, toisin ku kotona. Kotona voin valua ku Niagaran putous eikä kukaa kuule. Isällä mun täytyy vaan niellä itkuni ja leikkiä ilosta, se sattuu.

Taas. "JUUU-U". Vihaan tota ääntä niin yli kaiken. "ANNA OLLA JO, EN TIIÄ, OLE HILJAA, ANNA OLLA JO PERKELE, JUU-U, ANNA OLLA JO. OLE HILJAA. OLEKSÄ HILJAA? OLEKSÄ HILJAA? MÄ EN KUUNTELE TOTA ENÄÄ. JUU-U!"

Tähän väliin vois sopii joku charitianin hengentuotos ja angstinen runo, mut en jaksa ajatella. En osaa ajatella, muutaku tota ölinää mikä kuuluu seinän takaa, viritettyjen mopojen ääntä ulkoa kadulta, fruittareille huutelevia humalaisia teinipissiksiä, mäkkärin luukulla horjuvia spurguja.

Jossain huutaa ambulanssi. Tulispa se hakemaa mut pois, vaikka oikeestaan mä tiedän ettei se tule. Sireeni huutaa ähäkuttia ja ajaa meidän ikkunan alta elvyttämää jotai sydänkohtaukseen kuolevaa mummoa. Sireeni oottaa kunnon syytä tulla hakemaa mut, oottaa et mut kannetaa ruumispussissa sisää ja viedää valot sammuksissa pois.

Mä yritän olla antamatta sille sitä iloa, toistaseks.

Toi kello muuten valehtelee. Se on nyt 19:02.

it's only over when we pull the trigger

Tänään ois ollut ratsastustunti, en mennyt. Kävin kyllä tallilla, mut vitutti ja otti hattuun niin saatanasti, et loppujenlopuks lähin itkien pois. Nyt sit istun kotona yksin, märisen ja palelen ja kuuntelen musiikkia koneella. Illalla pitäis isällekin lähteä. (Käytäntö on meillä se, että pistetään kakara isälle viikonlopuksi jotta mutsi saa vetää päänsä täyteen viinaa vaikka joka päivä, riidellä oman miehensä kanssa ja sitten huoria kaikkien muitten kylän äijien kanssa. Vaikka eipä silti, jos satun kotona oleen viikonlopun niin ryyppää se silti, riitelee ja makaa kaikkien kanssa. Kahta ensimmäistä tekee myös viikolla. Niin myös tänään: kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä. Tai siis kun charitian on poissa mutsi hyppii kapakassa miehensä kanssa.)

Hitto, että ketuttaa. Tää on niitä päiviä taas kun tekis mieli kokeilla onko asvaltti kovaa jos hyppää viiskerroksisen talon katolta alas tai kestääkö pyykkinaru jos ripustautuu siihen kaulasta roikkumaa tai miltä tuntuu vetää purkillinen mutsin miehen verenpainelääkkeitä kerralla. Mut ei mulla oo rohkeutta siihenkään. Mä vaan olen, istun, märehdin ja oon säälittävä paska joka ei saa ees itteltää henkeä vietyä.
Lasinpaloja ois vielä tallessa, mut niihin en koske. Päätin joskus viime kesänä, etten enää ikinä viiltele, lähinnä siks et jo puol vuotta vanhoista haavoista jäi ihan kivat arvet jotka sitte herätti vähän huomiota kun pari ihmistä sattu ne rippileirillä näkemää. Jos joskus satun tarttumaa niihi uudestaa nii vetäisin kyl samantie valtimotki poikki, eipähä jäis arvet mietityttään.

Kouluki alkaa maanantaina, ei ihan tunnu siltä et jaksasin mennä sinne, mut pakko se kai on. Lintsasin muutenki liikaa viime vuonna eikä mul nyt oo ees angstin lisäks mitää kunnon syytä jäädä pois. Toisin ku edellisvuonna, pyrin lintsatessani välttämää mm. liikuntatunteja, musiikin tunteja, kuvistunteja ja fysiikan tunteja. Kolmessa jälkimmäisessä oon oikeestaan ihan hyvä, mut sanotaanko näin et huonon työskentely-ympäristön takia en halunnu mennä niille tunneille. Meidän luokka on niin mukava. ♥

Eiköhän tässä nyt kaikki tänää, en tiiä tuliko tästä nyt pitkä vai lyhyt ku kirjotin vähä mitä sattuu. Aivan sama. Nothing matters anymore.

teiniangstin ensimmäinen.

keskiviikkoilta, syysloma eikä mitään tekemistä. illan ratoks päätin sit perustaa ihan ikioman blogin jonne voin kerätä anonyymina angstaustani. en oikeen tiedä mitä tarkotusta varten, ehkä siks et voisin kirjottaa jonnekin ihan mitä tykkään ilman et kukaan tietää kuka oikeesti oon, ehkä varottavana esimerkkinä munlaisista ihmisistä. en tiedä. voisinpa vaikka alottaa kertomalla vähän tilanteesta josta lähdetään. muutan vähän tarinaani, en merkittävissä määrin, vaan pieniä yksityiskohtia jottei mua tunnistettais.

asun siis keski-suomessa äitini ja hänen miesystävänsä kanssa. vanhemmat eronneet, miesystävä ei ole mulle mitään sukua. molemmat about viiskymppisiä, äiti työkyvytön (pilannut terveytensä tupakalla ja viinalla), mies käy töissä ja itse käyn peruskoulun päättöluokkaa.
mainitsinkin jo äidin pilanneen terveytensä tupakalla ja viinalla. kyllä se tupakoi ja juo vieläkin. toi tupakointi ei mua niinkään häiritse, mutta se määrä minkä se kittaa kurkusta alas häiritsee. aina ei silläkään rahat riitä juomiseen ja sillon se ottaa näitä tekstiviestilainoja (tiedättehän, "lainaa helposti 20€ ja maksa 200€ takaisin") josta johtuen se on aikamoisessa velkakierteessä ja melkeinpä täysin riippuvainen miehekkeestään, koska hän on ainoa, joka tuo sossun lisäks rahaa taloon.

kun äiti tulee kännissä kotiin, mä en aina kestä. kestän sillon kun se pysyy poissa mun huoneesta ja riehuu kännissä itekseen lähinnä itkemällä itteni kuiviin, mut jos se tulee mun lähelle saatan olla väkivaltanen. ja jos lyön sitä itken vaan lisää ja hakkaan samantien itteniki (mitä mutsi ei siis tiedä, luulee vaan et hakkaan sitä kun se on hauskaa). sanomattaki lienee siis selvää et mutsi aika pitkälle vihaa tytärtään.

mutsin miesystävä joo. se on vielä juopompi ku mutsi, ja jos se on ryyppäämässä nii aivan varmasti mutsi menee perässä. uskosin et jos sitä miestä ei ois olemas mutsi jois paljo vähemmä. ja ihan totta, vaikka se käy töissä, herää työpäivän aamuna 4-5 välillä, se saattaa juoda edellisenä iltana eikä se tee sille mitää. lähtee vaan töihin niiku kunnon kansalaiset ja kotimatkalla poikkee kuppilaan.

entäs mä itse? mä itken melkein joka ilta mutsin saapuessa kotiin humalassa, oikeestaan on aika harvinaista etten itkis. yleensä hukutan päivisin kaiken töihin (siinä syy miks käyn tallilla) mut iltasin ku käy nukkumaa on taas aikaa ajatella ja angstata. melkeen toivosin et oisin joka ilta niin väsyny et ku tuun kotiin vaan nukahdan, ilman et ehin ajattelemaa yhtää mitää.

ystäviä mulla ei oikeestaan oo, tarkkaan ottaen en tiiä miks. johtuisko siitä et oon aika ujo ja hiljanen, tykkään auttaa ihmisiä ja siitä syystä mulla on vähän perseennuolijan maine (vaikka mun tarkotus on tosiaan vaan auttaa), angstaan liikaa, tai ihan vaan siitä et oon liian huono ihminen saamaan ystäviä. en oo (enää varsinaisesti) koulukiusattu, mut yksinäinen kyl. koulusta löytyy pari kaveria joitten seurassa voin olla välituntisin mutten koulun jälkeen, ja koulussakin tuntuu et niillä ois paljon kivempi olla jos en roikkuis niitten perässä.
tallilla oon tuntenu olevani vähän syrjitty, hyväkskäytetty, alistettu, selkäänpuukotettu. sieltä en kumminkaan haluu lähtee koska tallilla on myös hoitohevonen, josta en haluu missään tapauksessa luopua.

mutta joo, tässä kaikki tänään. hyvää yötä vaan.