Ilmeisesti siis päätin jatkaa blogin pitoa...
Tai ainakin tämän vuodatuksen verran. Jos jatkan vielä pitempään niin kerron jossain vaiheessa mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut. Pähkinänkuoressa; asun lastenkodissa, mutsi juo muttei ihan niin paljon ku ennen, olen ollut kahdesti osastolla (viimeksi siellä tuli oltua 4kk), käyn mielenterveyspolilla säännöllisesti ja opiskelen lähihoitajaksi. Muutan keväällä omaan kotiin kun täytän 18.
Tällä hetkellä on niin tyhjä olo. Erosimme poikaystävän kanssa pari päivää sitten. Jätin hänet, koska hällä oli toinen. Toinen mua parempi. Silti se poika väittää, että rakastaa mua. Kuulemma rakastaa kahta ihmistä yhtäaikaa... mutta mä en usko, että kukaan rakastaisi mua. Mä en usko, että mulla on enää mitään minkä vuoksi elää.
Olin aamulla todella lähellä itsemurhaa... jostain syystä menetin rohkeuteni enkä tehnyt sitä. Vihaan itseäni. Kerroin klinikalle etten tunne että mulla ois enää syytä elää. Ratkaisu; kolminkertaistettu Ketipinor-annos.
Mä vaan tahtoisin jonkun joka repisi mut ylös täältä ja pelastaisi mut, mutta sellaista ihmettä ei taida ollakaan.
Jos koskaan kotiin päästään, ketkä meistä ovat hengissä?
5 vuotta sitten
6 kommenttia:
Ei, älä ;__; kyllä sinua joku täällä rakastaa, minä ainakin vaikket minua tunnekaan.
*hali*♥
Ihan oikeesti sun on pakko jaksaa yrittää! (sanoo ihminen jolla on itsemurhasuunnitelmat ja kirjeet valmiina joo....) mutta ihan oikeesti älä. Jos sä jaksat yrittää, mäkin jaksan. Kyllä susta välitetään :) Minä ainekin, vaikka en tunne henkilökohtaisesti!
Itse olen rämpinyt kuiville vakavasta masennuksesta, joten siitä voi selvitä. Se tulee olemaan aina osa ihmistä, mutta kun tiedostaa, että esimerkiksi stressi, väsymys ja huono itsetunto lisäävät pahaa oloa, osaa välttää niitä. ja näin ollen kynnys masennuksen syövereihin nousee koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi.Helppoa se ei ole, ei sitten yhtään, mutta se on siedettävää oppimista.
Tiedän, että tsempit ja "ota nyt itseäs niskasta kiinni"-puheet ei auta, mutta joskus on vaan käytettäviä kovia keinoja ja sanottava, että vain totaalinen raukkis luovuttaa helpolla ja jättää hänestä välittävät ihmiset taakseen suremaan. Sinä et ole sellainen raukkis!
Kuinka paljon ketipinoria sulla on? Mulla oli tammikuussa 100mg... Ja vihaan lääkkeitä...
Ei, sun vain pitää nytte jaksaa!
Vaikka en tunne sua niin minä ainakin välitän paljonkin sinusta! Kun luin kirjoituksiasis meinas tulla tippa linssiin!:(
pärjäile..!!
rakas pieni, koita jaksaa.jokaisen myrskyn jälkeen jostain ilmestyy edes pienen pieni pala aurinkoa. lupaan sen.
Lähetä kommentti