Hey, hey, it's me again

Bloggaaminen on nyt vähän jäänyt osastojakson ja lyhyiden lomien vuoksi, anteeksi siitä. Yritän korjata asian kirjoittelemalla kuulumisia nyt ainakin sen verran, etteivät rakkaat lukijat (joita onkin ilmestynyt pari lisää, huomaan!) tipu jatkossa heti kärryiltä.

Kuuluminen numero yksi. Osastojakso päättyi ja pääsin keskiviikkona pois sairaalasta, mukanani epikriisin (lienee jonkinlainen jälkilausunto, kirjoitinkohan tuon edes oikein?) lisäksi masennus-, nukahtamis- ja rautalääkkeet. Seronil 20mg ja Ketipinor 100mg, anyone? Viimeiseksi mainittu rautalääkekuuri, joka määrättiin itsemurhayrityksen jälkeen sairaalassa todetun anemian vuoksi, päättyi juuri.
Epikriisissä mainitut diagnoosit olivat sekamuotoinen masennus- ja ahdistustila, nuoruusiän kehitykselliset vaikeudet (itsetuntoni ei ole lääkärin mukaan kehittynyt niinkuin pitäisi enkä hyväksy itseäni tai omia tekemisiäni kunnolla) sekä muu primäärisen tukiryhmän ongelma, jolla viitataan kotiongelmiin.
Jos katoan jossain vaiheessa taas useiksi viikoiksi, olen luultavasti jälleen sairaalassa. Lääkäri kun sanoi, että jos asiat menevät taas huonompaan suuntaan, täytyy mennä takaisin.

Kuuluminen numero kaksi. Asun nyt lastenkodissa. Osastolla oltiin sitä mieltä, että jos kotitilanne on niin huono että se ajaa yrittämään itsemurhaa, ei kannata asua enää kotona. Asumissopimus tehdään aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, joten saattaa olla, että jossain vaiheessa menen takaisin kotiin.
Koneenkäyttöni on myös vähentynyt jonkin verran, täällä kun on ehdoton raja 1h koneenkäyttöä päivässä, joten tuskin bloggaan ihan joka päivä. Joka viikko, sen luulisin onnistuvan.

Kuuluminen numero kolme. Mietin vakavissani, mitä aion tehdä jatkossa ratsastusharrastukseni suhteen. Tämä kevät on ollut yhtä stressiä ja harmaita hiuksia, kun tallilla on pitänyt olla lähes joka päivä, kantaa lähes täysi vastuu hevosesta, joka ei ole omani ja työskennellä maksaakseen hoitohevosella ratsastus, joka liikutuksen osa-alueena kuuluu kyseisen hevosen hoitoon. Lääkäri (joka ei päätä elämästäni, huolimatta siitä että tämäkin lause alkaa näin) sanoi, että jos harrastus on enemmän taakka kuin ilo, tulee miettiä onko se sittenkään niin hyvä harrastus. Hän ei kehottanut lopettamaan, päinvastoin kehui ratsastuksen toimivan hyvänä terapiana, mutta sanoi, että kannattaa harkita vähentämistä - kuusi kertaa viikossa sekä suuri vastuu rakkaasta, isosta ystävästä aiheuttaa kuulemma mulle vain lisää masennusta ja jaksamattomuutta. Lääkäri kysyi myös, voisinko harkita käyväni tallilla parina päivänä viikossa ja ottaa yhdelle päivälle jonkin sellaisen harrastuksen, jossa tapaisin ihmisiä ja saisin itsetuntoa kohotettua. Siksi harkitsenkin nyt nuorisoteatteriin osallistumista, mikäli saan tallihommat selviksi...

Kuuluminen numero neljä. Minä laihdutan. Ei, tästä EI tule syömishäiriöblogia - eikö nuori voi laihduttaa ilman että hänellä on syömishäiriö? Olen 167 senttiä pitkä ja painan 63 kiloa, eivätkä nuo kilot ole todellakaan lihasmassaa. Tavoitepaino on nyt 55 kg. Mihin mennessä, sitä en tiedä, lastenkodissa kun on hyvin hankala vähentää syömistä kauhean rajusti ja olen ensimmäisen viikon vankina pihapiirin sisäpuolella, joten tänä aikana liikkumismahdollisuudet ovat rajalliset. Viiteenviiteen aion kuitenkin päästä, se on selvää!

Ja kuuluminen numero viisi: MUT HYVÄKSYTTIIN! Hyväksyttiin kaikkiin kouluihin, joihin hain, joten valinta oli selvä: minusta tulee lähihoitaja. Terveydenhuolto-ala, here I come!

Kerrankin hyvissä merkeissä, hyvällä mielellä juhannusta toivottelee vendetta. :)

I'm writing this down to ease my pain

Kisat ei menneet mitenkään. Kirjaimellisesti. Mä keskeytin jo verryttelyssä.

Tarkotus ei ollut ees mennä koko kisoihin. Lähdin eilen illalla kesken tunnin pois - en osannut tehdä edes kunnon ympyrää sen hevosen kanssa oikeaan kierrokseen - ja vedin mun nimen yli lähtölistasta. Mutta hevosen omistaja suostutteli mut vielä samana iltana osallistumaan sittenkin, joten aamulla mä siis lähdin sinne kisoihin.
Verryttely meni aluksi ihan hyvin, mut oikean kierroksen laukat oli taas jotain niin hirveitä, että sanoin vaan katsomossa seisovalle isälle etten osallistu ja lähdin kävelemään loppukäynnit maastoon. Maastossa itkin pääni kipeeksi, purin letit selässä istuessani ja mietin, miten enää ikinä kehtaan näyttää naamaani tallilla.

Hevosen omistaja laittoi viestin, ettei ole vihainen, vaikken mennytkään rataa. Mutta kun mä olen vihainen, itselleni siis. Millainen luuseri jättää kisat kesken verryttelyssä, millainen ratsastaja ei osaa ratsastaa edes kunnon ympyrää?! Kaiken lisäksi mä olin vielä vuosi sitten eräällä toisella hevosella mennessäni voittanut tuon samantasoisen luokan, joten miksi mä en enää osaa?
Kai mun pitää vaan hyväksyä se, että musta ei vaan tule ratsastajaa.

*

Eilen illalla tajusin, ettei mulla ole oikeita ystäviä. Ei sellaisia, jotka sanoo välittävänsä, ei sellaisia, jotka lohduttaisi jos näkisivät mun itkevän, ei sellaisia, joille voisin kertoa ihan kaiken. Eikä mulla luultavasti tule koskaan olemaankaan. Mitäs olen niin luotaantyöntävä ihminen.
Lisäksi mä tajusin, ettei mulla tule todennäköisesti olemaan opiskelupaikkaa ensi vuonna. En usko, että mua otetaan sen kummemmin lähihoitaja- kuin nuoriso-ohjaajankaan koulutukseen. Ja se ympäristöalan perustutkinto, joka mulla oli viidentenä, ei oikeasti edes kiinnosta mua.
Lähihoitajan soveltuvuuskoe pelottaakin ihan älyttömästi, enkä mä edes jaksaisi mennä sinne. Jos voisin, jättäisin menemättä. Lintsaisin vaan senkin päivän. Mutta jos sen teen, saan ainakin heittää hyvästit koko tutkinnolle.

Noiden asioiden liian pohdinnan tuloksena mulla on ollut tänään ehkä epätoivoisin, ahdistunein ja masentunein päivä kuukausiin. Tappelen itseni kanssa aiheesta "elääkö vai kuolla", tällä hetkellä se elävämpi puoli vaikuttaisi olevan vähän voitolla.

Tää postaus lienee ihan täyttä kuraa tänään, mutta täytyi nyt johonkin päästä vuodattamaan.

a slip of the knife or a twist in the chest

Mä olen niin väsynyt.
En mennyt maanantaina kouluun, ku tosiaan nukuin kolme ja puoli tuntia, ja kouluun meno tuntui muutenkin ylivoimaiselta. Jäin siis suosiolla kotiin. Tiistaina en mennyt myöskään kouluun, koska se vaikutti taas mission impossiblelta, mut kotiin en voinu jäädä - sen sijaan kävelin kahdeksan kilometrin matkan tallille. Laskin siellä vesiä hevosille ja auttelin tallityöntekijää, jolta sain sitten iltapäivällä kyydin kotiin.
Keskiviikkoaamu oli kanssa helvettiä. Melkein itkin aamulla, ku tajusin, että on pakko mennä kouluun (saksan valtakunnallinen koe + kolmesta peräkkäisestä poissaolosta tulee selvittää kirjallinen selvitys luokanvalvojalle). Menin sinne sit kuitenkin, mut koulupäivä olikin koulun vihkiäisten johdosta tavallista lyhyempi ja pääsin jo ennen kahtatoista. Oli aika mahtavaa!
Tänään oisin ollu aivan kypsä lähtemään ekan tunnin jälkeen, mut en voinut, kun toisella tunnilla oli kemian koe. Sekin siirtyi sitten tunnilla eteenpäin (kemian kaksoistunti), joten olin vielä kolmannen tunnin. Seuraavaksi olikin sitten kuvista, joten päätin kestää neljännenkin tunnin. Viidennellä tunnilla oli konsertti, jota mentiin katsomaan. Ja niin vain kamppailin ne kaikki seitsemän tuntia, tappelin itseni kanssa, ja se "et voi olla enempää poissa sulla on jo tarpeeksi poissaoloja"-puoli voitti.
Huomenna en luultavasti mene kouluun. Käytän tekosyynä sitä, että pitää käydä siellä psykiatrisella huomenna. Se on kyllä totta, mutta kun se aika on vasta klo 11.30 ja kestää noin tunnin ja polille on koululta matkaa alle kilometri, niin ehtisin kyllä ihan hyvin mennä kouluun ennen ja jälkeen tuon, mutta en taida jaksaa. Anteeksi vain.

Lauantaina on sitten kouluratsastuskisat, joihin mä jonkin selittämättömän "luulen osaavani ratsastaa"-kohtauksen seurauksena osallistuin, kun ratsastuksenopettaja ehdotti. Harmi vaan, että kisoista tuskin tulee mitään. Tänään harjoittelin rataa ja aivan perseelleen meni, kun yritetään laukata ympyrällä oikeaan kierrokseen, suistutaan väkisinkin ulkolapa edellä vasemmalle ja tämmöstä ihme pohkeenväistömäistä koikkelehtimista jatkuu kunnes tulee aita vastaan... Noh, olen ottanut selvää mikä on asiallinen tapa keskeyttää suoritus, joten pitäisi kai ajatella että menköön huonosti jos on mennäkseen. Mä en vaan osaa. Tänäänkin rataharjoittelun päätteeks lähdin kentältä itku kurkussa.

Musta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että mä olen jo nähnyt kaiken. Mulla ei ole mitään annettavaa tälle elämälle eikä sillä mulle. Asiat ei tule koskaan muuttumaan, joten miksi jatkaa, kun joutuu joka tapauksessa vain kärsimään? Miksi en osaa auttaa itseäni pois täältä, kun toivon kuitenki joka hetki, että eteen hyppää psykopaatti joka on päättänyt ampua ensimmäisen vastaantulijan? Miksi mä olen tämmöinen luuseri, joka pelkää tehdä sen, mitä on jo kauan toivonut tapahtuvan?

Mä en tiedä.
Enkä mä aio tehdä mitään. Mä en pysty. Enkä jaksa. Kompuroin vain jotenkin eteenpäin päivästä toiseen ja samalla olen säälittävä paska.

P.S. Matikan molemmista (valtakunnallinen ja tavallinen) kokeista tuli muuten huonommat numerot ikinä. Jouduin miettimään pystynkö edes kirjottamaan sitä tänne, mutta kai mä voin - 7½. Molemmista. Seitsemän puoli. SEITSEMÄN PUOLI.
Seitsemän puoli on keskiverto. Mä en ole keskiverto. Mä en saa olla keskiverto. Mä en jumalauta soikoon voi olla keskiverto! Kuka käski olla lukematta tarpeeks, laittaa lukemisen puutteen muka-ahdistuksen ja muka-väsymyksen piikkiin, kuka käski vaan selata kirjaa parina iltana ja luulla että osaa?
Minä käskin. Minä jolla oli vielä kasin syksyllä kymppi matikassa.
Myönnettäköön, että kyllä jotkut muutkin kympin oppilaat sai vähän tavallista huonompia numeroita (kuten 7+), MUTTA SILTI.
Tiedä sitten osaanko antaa itelleni koskaan anteeks, luultavasti muistan elämäni loppuun asti sen yhdeksännen luokan viimesen matikankokeen jossa olin keskiverto.
Saamaton paska. Laiska. Tyhmä.

I'm the guy who lived next door long ago

Hassu olo. En tiedä miksi sitä kutsuisi, tää on jotain alakulon, ilon, pelon ja toiveikkuuden sekoitusta, mille ei ainakaan suomen kielestä löydy nimeä. Hmm.

Olin tänään siellä polilla (= psykiatrisella) taas juttelemassa asioistani. Kysyttiin miten on mennyt ja keskusteltiin sellaisesta oirekäyrästä, minkä se hoitaja oli mulle piirtänyt mun yhteen kaavakkeeseen vastaamien asioiden perusteella. Oirehdin kuulemma eniten alakuloisuudella ja epäluulolla, sitten tulevat melko tasaväkisinä fobiat, viha ja masennus. On myös joitain fyysisiä oireita.

Juteltiin myös yhdestä toisesta kaavakkeesta, jossa oli mm. kysytty, miten hyvä olen omasta mielestäni eri kouluaineissa. En ollut vastannut mihinkään olevani keskimääräistä parempi, vaan lähinnä keskitasoa. Tästä tuli sitten puhetta, kun olin aiemmin kertonut keskiarvoni olevan yli yhdeksän. Se hoitaja yritti vakuuttaa mulle, että yli ysin on tosi hyvä keskiarvo ja että kaikki ihmiset saavat tehdä virheitä. Mutta kun musta tuntuu, että en ole hyvä jos en ole täydellinen!
Hoitaja kysyi, että jos hän menisi kysymään luokkakavereiltani, miten hyvä olen koulussa, mitä luulisin että vastattaisiin. Sanoin olettavani vastauksen olevan "oli se joskus hyvä" ja aloin itkeä. Mulle sitten sanottiin, että pienet numeroiden heilahtelut eivät ole huono juttu, mutta mulle ne on. Opolla (= opinto-ohjaaja, jos joku ei tiedä) käydessäni mulle näytettiin mun edellistä todistusta, mutta mä en pystynyt katsomaan niitä numeroita, tuijotin vain näytön keskelle ja yritin sulkea mielestäni ne ysit, mitä ruudulla pyöri. Hirveää nähdä oma epäonnistumisensa, ja vielä niin että vieressä on toinen ihminen näkemässä.
Mun pitäisi kuulemma oppia "hyväksymään itseni" ja "ajattelemaan missä olen hyvä", mutta miten mä voin ajatella missä olen hyvä, kun en ole sitä missään?

Multa myös suoraan kysyttiin, rankaisenko mä itseäni epäonnistumisista, ja niin siinä kävi että tunnustin sen viiltelyn. Hävettää aivan helvetisti, olisinpa ollut vaan hiljaa! Ei voi enää mitään, sanottu mikä sanottu.

Mulle on tullut yhtäkkiä hirveä hinku kirjoittaa mun lapsuudesta ihan purkamisen merkeissä, en tiedä tulenko julkaisemaan kirjoituksiani täällä (olettaen että yleensä onnistun tarttumaan toimeen), se jää nähtäväksi. On aika moniakin traumoja ja selvittämättömiä asioita, jotka on nyt alkaneet vaivaamaan. Esimerkkinä varmaan ne lukuisat juoksut talvipakkasissakin äidin ensimmäistä avioeron jälkeistä miestä paetessa, koulukiusaaminen ja (perhe)väkivalta.

Tässä tämmönen lyhyt olemassaolon ilmoitus, viettäkäähän iloiset pyhät, älkää ryypätkö itseänne konttaus- ja/tai sairaalakuntoon. Luultavasti toi yksi ihminen tossa seinän takana aikoo sen tehdä, onneksi en ole kotona. Tänään menen sille kaverille josta aiemmin kerroin, saa nähdä mitä vapusta tulee.

Huomenna siis tuskin bloggaan.

you know I can't repent for all

Se meni tänäänkin juomaan.
Oli tosi hauskaa tulla koulusta tyhjään kotiin ja tietää, että siellähän se, kapakassa. Varsinkin kun koulupäivä nyt meni miten meni - kun kerroin kaverille etten uskalla mennä yhteen koulun jälkeiseen mulle pakolliseen juttuun ilman sitä, vastaus oli kylmä "no ei vittu ole mun ongelma". Ahdisti koko päivän. Kotiin kävellessä sai kuunnella seiskaluokkalaisilta jotain kuittia täysin turhista ja paikkansapitämättömistä asioista (kys. herrat eivät edes tunteneet mua), harmi etten saanut sanotuksi mitään, vaikka mielessä oli noin sata erilaista vastausta.

No mutta kuitenkin. Tuli se sieltä kapakasta kotiin vähän sen jälkeen kun mä olin kotiutunut. Totesin vaan kylmästi haistettuani viinan ja kuultuani sen sammaltavan änkytyksen, että "olit sitten juomassa", ja menin omaan huoneeseeni. Ei muuta. Tästä kostoksi sain seinän takaa kuulla, miten hän "juo kyllä satojen eurojenkin edestä, jos häntä huvittaa". Että näin, en tiedä sitten paljonko oli juonut, mutta ainakin ne mun kenkärahat meni. (Lupasi muutama päivä sitten että maksaa mulle kunnon tallikengät kesäksi, ilman että edes pyysin. Tarkoitus oli tänään mun mennä ne ostamaan, mutta ilmeisesti oli asiat suunniteltu niin että käydään ryyppäämässä ne rahat, jotta aiheutetaan varmasti tarpeeksi pettymystä...)

Nyt se on vähän selvempi, mutta huutoa saa kuulla. Ei siis mulle suunnattua, kunhan haluaa valittaa kaikesta. Kuulemma "hän tekee kaiken täällä" ja "on se perkele kun ei lehti tule ajoissa" (puhuu huomisen lehdestä joka tulee meille toisinaan tiistai-iltaisin..) plus "vittu faskfjåa saatana wiurawfna perkele apo9figafoivn helvetti spofgiasjf jumalauta apogfia perkele jnejnejne".

Tämmöinen ilta siis. Ahdistaa ihan mielettömästi (mulle on vuosien varrella kehittynyt jonkinlainen fobia kovia ääniä ja huutoja kohtaan), yritän hukuttaa ympäröivää maailmaa musiikkiin huonolla menestyksellä. Ulkonakin kävin jo sekä tallilla, ei oo oikeen paikkaa minne mennä. Enkä toisaalta edes haluaisi täältä minnekään, kun en pysty olemaan siedettävän pirteä tai mukavaa seuraa kenellekään.
Ylihuomenna on onneksi polilla käynti, jospa se edes vähän, edes tällä kertaa helpottaisi.

Ps. Soveltuvuuskoe meni sitten perseelleen. Oon aika varma etteivät ne ota mua sinne. Ja jos testi on yhtään samanlainen lähihoitajalinjalla niin en taida päästä sinnekään.

as the seasons change remember how I used to be

Psykiatri sanoi eilen, että jos tulee itsemurha-ajatuksia, jätä soittopyyntö hänelle tai jos on viikonloppu niin mene terveyskeskukseen. Mutta musta tuntuu niin hirveän tyhmältä marssia arvauskeskuksen päivystykseen sanomaan, että "mä haluan tappaa itteni". Ei kai ne voi oikeen muuta sanoa, kuin että "voi voi, täällä me ei voida sitä tehdä" ja ehkä paiskata johonkin ulkoa ja sisältä lukittuun huoneeseen märehtimään? Ja mitä ne ihmiset ajattelisi sitä päivystäjää nyt ajattelemattakaan, mitä mä itse ajattelisin, mitä mutsi ja isä ajattelisi. Mitä kaikki ajattelisi, "hullu se on". Mä en siis mene sinne.

On niin hemmetin sekava ja ahdistunut olo, joku ääni päässä huutaa "tapa ittes, sitä ne kaikki haluaa, ei susta ole mitään hyötyä, sulla on parempi olla jossain muualla". Ei tietenkään fyysisesti huuda, en mä vielä niin hullu ole että kuulisin ääniä päästäni, mutta siis sellainen huutava ajatus on olemassa koko ajan enkä mä pääse siitä eroon. Tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta kun ei se auta mitään enkä mä saa kuitenkaan edes unta. Tai sitten näen painajaisia siitä, että saan äikästä nelosen, koska tää kurssi meni niin huonosti. (Sellaista painajaista näin viime yönä, oli niin todentuntuinen, että itkin herätessäni. Ja mulla siis on ollut viidenneltä luokalta asti 10 äidinkielessä, eli periaatteessa nelosen saaminen tänä keväänä tuskin on kovin todennäköistä. Mutta silti..)

Mua niin ahdistaa, on koko ajan pala kurkussa, itkettää ja tekee mieli hypätä ikkunasta. Yritän juoda vettä pullosta ja rauhoittua, mutta kun ei se onnistu. Mä haluaisin vaan käpertyä jonkun toisen syliin, itkeä sen olkapäätä vasten ja vuodattaa sille kaiken viimeaikaisen paskan, stressin ja ahdistuksen, kuulla jonkun toisen ihmisen äänen merkiksi siitä, että se ymmärtää ja se välittää. Mutta ei mulla ole sellasta ihmistä, jonka kanssa voisin tehdä noin. Ja vaikka olisikin - niin, mä en tosiaan osaa puhua mun ajatuksista. Oon menettänyt liian monta ihmistä siksi, että oon kertonut liikaa ja rasittanut muita purkamalla omaa ahdistustani täysin viattomalle ihmiselle.

Ylihuominen soveltuvuuskoe pelottaa aivan saakelisti. Saa nähdä meinaanko selvitä siellä. Yritän nyt ensi alkuun selvitä tästä päivästä ja siitä, että kohta on pakko mennä isälle.

I am myself's worst enemy

Mä sorruin. Mä jumalauta sorruin taas. Ja mä olen sinnitellyt vuoden tekemättä sitä, jos ei nyt lasketa satunnaista hakkaamista ja nipistelyä. Voitte varmaan arvata mistä on kyse, jos kerron että säärtä vähän kirvelee ja siihen on kuivunut verta. Se kaikki ahdistus oli vaan liikaa, koko viikon aikana kuultu vittuilu koulussa, epäonnistumiset, se, että tänäänkin sai kuulla ettei kotiin kaivata eikä tarvitse tulla. Se, että tänään oli psykiatri enkä osannut taaskaan sanoa läheskään kaikkea mitä halusin eikä mikään etene eteenpäin. Se, että 'ystävä' kehotti tappamaan itseni. Tai no, en tiedä oliko se osoitettu mulle, mutta siltä vaikutti.

Mulla ei oikeastaan ollut mitään asiaa, tulin vaan jauhamaan sontaa ja kertomaan olevani säälittävä teiniangsti (kuten blogin url-osoitekin antaa kyllä jo valmiiksi ymmärtää), joka ei osaa käsitellä asioita vaan repii lasinpaloilla sääret auki. Sääret siksi, että sieltä sitä ei huomata. Nyt vaan ahdistaa kahta kauheammin, jos tästä tuleekin taas tapa, sitäpaitsi psykiatri vannotti pari viikkoa sitten, etten lähde itsetuhon tielle. (En kertonut, että ennen kyllä viiltelin ja että edelleen hakkaan ja nipistän itseäni.)

Maanantaina olisi soveltuvuustesti eräässä oppilaitoksessa, hain nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi. Miten mun kaltaisesta ihmisestä voi tulla nuoriso-ohjaaja, kysyn vaan? Miten mut voidaan päästää mistään psykologisista testeistä läpi? Ja miten mä voin selvitä monen sadan hakijan joukossa koko päivän yksin, kun pelkään muutenkin isoja ihmisjoukkoja - miten mä voin saada ryhmätyötestistä minkäänlaisia pisteitä - miten mä jaksan lähteä sinne aamulla - MITEN MÄ JAKSAN ENÄÄ MITÄÄN. En tiedä.

Tästä tuli suht lyhyt turinatuokio, nauttikaa siitä (sen lyhyydestä) kun vielä voitte.

sumussa

En oo taas pariin päivään (okei, melkein viikkoon) kirjoitellut, anteeksi siitä. En ole vain jaksanut. Viikonloppukin tuli vietettyä lähinnä sängyn pohjalla, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa äidinkielen esseetä ja tehdä vähän etiikan työtä. Saamaton paska siis.
Ilokseni tänään huomasin, että pari uutta lukijaa on ilmoittautunut, tervetuloa!

Perjantaina on taas aika sinne nuorisopsykiatriselle. Varmaan ne siellä kysyy millaista kotona on nyt ollut, tiedä häntä miten vastaisin - uskallanko kertoa itkeneeni itseni viikonloppuna uneen keskellä päivää ja heränneeni pilleriliuska kädessä? Ehdin sen käydä onneksi palauttamassa mutsin lääkkeitten sekaan ennenkuin se ehtisi huomata.
Koko episodi lähti siitä, kun ilmoitin isälle haluavani olla viikonlopun kotona. Isä sitten soitti meille kotiin ilmoittaakseen asiasta, ja mä satuin olemaan vieressä. Satuin kuulemaan, miten "se kakara ei kyllä tänne tule mun viikonloppua pilaamaan". Se oli tarpeeksi. Mä jäin rappukäytävään tärisemään ja itkemään, ja jatkoin sieltä tyhjään kotiin napaten ne lääkkeet mukaan ja piiloutuen peiton alle. Isäkään ei saanut mua enää sinä päivänä puhumaan mitään kenellekään, en edes liikkunut sängystä moneen tuntiin, sen verran järkyttynyt olin. Tuijotin vaan seinää samein silmin, annoin ajatusten harhailla, kidutin itteäni ajattelemalla liikaa.
Viikonlopun vietin sitten kuitenkin kotona mutsin sanottua, että saan jäädä. Vaikka tuskin se sitä olis sanonut, ellei sen miesystävä olis sattunut olemaan vieressä. Eikä se siitäkään huolimatta malttanut olla lisäämättä, että "viikonloppu on hänellä vain kerran viikossa". Niin se on mullakin, yllättävää, mutta eihän se häntä kosketa.

Koulusta ei muuten tullut sitten jälkeenpäin mitään. Luokanvalvoja kyllä kysyi perjantaina, että missäs tuli oltua. Mutta vastattuani rehellisesti että kotona, reaktio oli yksinkertainen "jaahas". Ei puhutteluja. Ei soittoa kotiin. Ei mitään. Tottakai mä olen helvetin onnellinen tosta kaikesta (kyllähän mä tiedän mitkä huudot kotona saisi jos paljastuisi että on tullut lintsattua) mutta sairas mieli kehittää silti ajatuksen, että näinkö vähän sitä välitetään. Aivan sama.
Kouluun meno on muutenkin ollut yhtä helvettiä viime aikoina, aamulla pelottaa, hermostuttaa, ärsyttää ja itkettää, kun sinne on pakko lähteä. Maanantaina meinasin huutaa turhautuneisuutta, kun totesin, että koulua on peräti seitsemän tuntia. Olin varma etten kestäisi, mutta kestin sittenkin. Jee.
Koulusta puheenollen, viime aikoina on postin mukana tullut mulle kutsuja soveltuvuustesteihin, saa nähdä miten niissä käy.

Toivottavasti saitte selvää, mun aivot on tällä hetkellä niin turtuneet että asiat taitaa hyppiä enemmän tai vähemmän liikaa. Että sekavia, sumuisia terveisiä vaan. Sillä siellä mä olen ollut jo jonkin aikaa, mitäännäkemättömässä, kylmässä sumussa.

PS. Koulukuraattori meinasi tehdä musta lastensuojeluilmoituksen henkisen väkivallan perusteella. Kielsin, koska koen, että mä olen tehnyt sellaisia asioita, joista mua on syytäkin vihata. Miksi isoveli olisi muuten mutsille niin helvetin rakas? Eikä lastenkoti ole mulle oikea paikka.
Puhumattakaan siitä riidasta ja tappelusta, mitä tosta meillä aiheutuisi.

it's better to burn out than to fade away

|| MITEN VOI OLLA että kun nimenomaan TÄSTÄ tekstistä muokkaan jotain, aina sama kohta katoaa?!???! Ei edes vähän turhauta, no nyt saatte lukea vajaata tekstiä ja angstaamiseni epäonnistumisesta ja yseistä jää lukematta jos ette ehtineet sitä lukea. :( ||

Voisin vaikka päästää tähän muutaman rivin kirosanoja ja manata itteni alimpaan helvettiin siinä sivussa, mutta aattelin säästää niitä paria lukijaa, jotka tätäkin angstia jaksavat seurata.

Mä tosiaan tänään lintsasin koulusta neljä tuntia. Kaiken lisäksi nää vikat neljä tuntia oli mun lempiaineita ja sellaisia, joilta en haluais olla poissa, kun niissä jää niin helposti jälkeen.
Se syykin miksi lähdin koulusta kesken oli niin mitättömän ja naurettavan pieni, ettei mitään rajaa, inhoan itteäni joka kerta kun ajattelen sitä. Mulla oli tänään tosiaan koulukuraattorille aika, menin sinne ihan normaalisti. Olin vakaasti päättäny että sillä kertaa en itke, kyselipä se miten vaikeista asioista tahansa kotona tai koulussa. Mä en kuitenkaan pystyny pitämään siitä päätöksestä kiinni, niin että tunteet oli aika pinnassa kun sieltä tulin.

Katselin siinä sitten kelloa ja totesin, että ehdin vielä vartiksi kemiantunnille. Meninkin sinne ja koputin luokan oveen. Ei vastausta. Kurkkasin siinä oven vieressä olevasta pienestä lasista ja huomasin ettei maikka ollut kai ollenkaan luokassa, mutta muu luokka oli. Ne ei vaan viitsineet avata mulle ovea. Ei sun tarvi tulla tänne. Painu helvettiin. Hirtä ittes. Pari sekuntia mä mietin mitä teen, sitten oli pakko mennä vessaan ja vaan itkeä. Ja sieltä lähdin suoraan ulos, ulkoa tulin kotiin heti kun kello oli sen verran että koulun päättyminen ois jotenkin uskottavaa.

Mä en voi selvitä tästä ihan helpolla, molemmat maikat joiden tunteja mulla olisi tänään ollut, on jo aiemmin kyselleet mun poissaoloista, samoin luokanvalvoja. Huomenna onkin mukavasti luokanvalvojan tunti joten siellähän mua päästään hiillostamaan. <3 m =" 200"> Joskus aion vielä kääntää
Kelkkani ja tehdä korjausliikkeen
Aion parantaa kaikki tehdyt vauriot
Melkein uskon itsekin

Minussa on ongelma
Jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
Korvaan piittaamattomuudella (apulanta)

and I'd wish the sun would never come

ois kiva saada yks vapaapäivä.

oon ollu koko viikon liikkeel taas. koulua ma-pe, tallille kaikkina näinä päivinä, kuten myös huomenna ja ylihuomenna. koht pitäs lähtee ratsastaa, ei oikee inspirois lähtee ajaa sateessa vaan siks et sais istuu tunnin hevosen selässä ja leikkiä et osaa jotain. mut koska hoitohevone on pakko liikuttaa ni pakko mennä tunnillekki tänää.

tänää piti mennä isällekki, mut laitoin sille viestin et tuun huomenna. olkoon mutsi vaik kuin mones kapakas, mä haluun joskus viettää aikaa kotona. vaik tiiän kyl et tuun katumaa päätöstäni sit ku se tulee kännissä kotii ja alkaa tappelee miehensä kans.

en tiiä miks, mut jostain syystä väsyttää ja itkettää ihan hitosti. tekis vaa mieli mennä nukkuu, mut ei voi ku koht pakko lähtee. toivon mukaa en sit nukahda rattii, tai tankoo ku mopost on kyse, miten sen nyt kukin tahtoo ilmasta.
hitto et tekis mieli vetää kädet moottorisahal poikki taas. todennäkösesti ois taas ranteet auki (lol) ellei siitä jäis jälkiä. helvetti.
mullaki ongelmat. "yhyy en voi viillellä ku se näkyy." jes.

ainii! aloinki täs miettii et mitä hittoo tulin tänne selittää ku ei mul loppuelopuks oo mitää uutta ja järkevää sanottavaa.
ois ens vuonna lukion alotus, mut en tiiä mitä teen sen kans. haaveena ois joskus valmistuu eläinlääkäriks ja siihenhä tarvii lukiopohjan. ihan liiottelematta voin sanoo et mun todistuksel pääsisin ihan mihin kouluun haluaisin, ei se siitä ei oo kiinni. vaan rahasta. lukiokirjatha tunnetusti maksaa omaisuuksia vaikka osan saiski käytettynä. mulla vaan ei oo nii paljo rahaa. töitä mul ei oo oikee aikaa tehä (ja tuskin niitä mistää saisinkaa), opintotukia ei myönnetä ennenku täytän 17. ja tuskin mitää muitakaa tukia. luulen et jos sellasta hakisin ni sossun tädit ilmottas et mutsilla on nii isot tulot ettei me mitää tukia tarvita. harmi vaa et sil on muitaki kohteita mihi laittaa ne rahansa, niiku viina, pelit ja tupakka. mitä mä lukiolla teen ku vanhemmat sisaruksetkaa ei oo sitä käyny. eihä munkaa tarvi. vaikka mun unelmat onki jossai muualla ku rakennustyömaalla pätkätöissä.

... mutjoo eipä mul silti ollu mitää järkevää sanottavaa. todennäkösesti mun teksti on nii sekavaa ettei kukaa saa taas mitää selvää.

it's only over when we pull the trigger

Tänään ois ollut ratsastustunti, en mennyt. Kävin kyllä tallilla, mut vitutti ja otti hattuun niin saatanasti, et loppujenlopuks lähin itkien pois. Nyt sit istun kotona yksin, märisen ja palelen ja kuuntelen musiikkia koneella. Illalla pitäis isällekin lähteä. (Käytäntö on meillä se, että pistetään kakara isälle viikonlopuksi jotta mutsi saa vetää päänsä täyteen viinaa vaikka joka päivä, riidellä oman miehensä kanssa ja sitten huoria kaikkien muitten kylän äijien kanssa. Vaikka eipä silti, jos satun kotona oleen viikonlopun niin ryyppää se silti, riitelee ja makaa kaikkien kanssa. Kahta ensimmäistä tekee myös viikolla. Niin myös tänään: kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä. Tai siis kun charitian on poissa mutsi hyppii kapakassa miehensä kanssa.)

Hitto, että ketuttaa. Tää on niitä päiviä taas kun tekis mieli kokeilla onko asvaltti kovaa jos hyppää viiskerroksisen talon katolta alas tai kestääkö pyykkinaru jos ripustautuu siihen kaulasta roikkumaa tai miltä tuntuu vetää purkillinen mutsin miehen verenpainelääkkeitä kerralla. Mut ei mulla oo rohkeutta siihenkään. Mä vaan olen, istun, märehdin ja oon säälittävä paska joka ei saa ees itteltää henkeä vietyä.
Lasinpaloja ois vielä tallessa, mut niihin en koske. Päätin joskus viime kesänä, etten enää ikinä viiltele, lähinnä siks et jo puol vuotta vanhoista haavoista jäi ihan kivat arvet jotka sitte herätti vähän huomiota kun pari ihmistä sattu ne rippileirillä näkemää. Jos joskus satun tarttumaa niihi uudestaa nii vetäisin kyl samantie valtimotki poikki, eipähä jäis arvet mietityttään.

Kouluki alkaa maanantaina, ei ihan tunnu siltä et jaksasin mennä sinne, mut pakko se kai on. Lintsasin muutenki liikaa viime vuonna eikä mul nyt oo ees angstin lisäks mitää kunnon syytä jäädä pois. Toisin ku edellisvuonna, pyrin lintsatessani välttämää mm. liikuntatunteja, musiikin tunteja, kuvistunteja ja fysiikan tunteja. Kolmessa jälkimmäisessä oon oikeestaan ihan hyvä, mut sanotaanko näin et huonon työskentely-ympäristön takia en halunnu mennä niille tunneille. Meidän luokka on niin mukava. ♥

Eiköhän tässä nyt kaikki tänää, en tiiä tuliko tästä nyt pitkä vai lyhyt ku kirjotin vähä mitä sattuu. Aivan sama. Nothing matters anymore.