not getting any inspiration

Yli viikkoon en oo taas kirjoittanut, anteeksi siitä. Olen ollut laiska.

Tässä viikon aikana on nyt jonkin verran tapahtunut, päällimmäisenä asiana nyt mielessä on eilinen riita äidin kanssa. Mulla meni aivan lopullisesti hermot siihen ihmiseen. Sanoin sille suoraan, että koska sen elämän ykkönen on kuningas alkoholi ja se haluaa mut kotiin vain lapsilisien (kaljarahan) takia, on sen turha odottaa että mä tulisin takaisin. Mutsi taas väitti, että mä olen lapsellinen ja suutun turhasta, ryyppääminen kolmesta viiteen kertaan viikossa on sen mielestä ihan normaalia. Jossain vaiheessa kun huomautin sairauksista, jotka se on itse itselleen aiheuttanut juomalla ja tupakkaa kiskomalla (Alzheimerin tauti, vasemman käden hermoratahäiriö, COPD eli keuhkoahtauma, astma), syyti mutsi syyn mun ja isoveljeni niskoille. "Teidän käytös on aiheuttanut."
Viimeisessä viestissä, jonka äidille laitoin, teen täysin selväksi etten mä tule kotiin, en halua nähdä äitiä enää ikinä kunhan mun muutto tänne lastenkotiin on saatu selväksi ja että mulla ei tästä lähtien ole äitiä.
Hassua kyllä, mua ei edes sureta yhtään. Oon oikeestaan aika helpottunut.

Sitten laihdutus. En tiedä paljonko olen laihtunut vai olenko ollenkaan, täällä ei ole vaakaa ainakaan näkyvillä. Oon liikkunut aika paljon, mm. viime lauantaina kävelin ja hölkkäsin 15 km (tallille ja takaisin) ja ratsastin tunnin, sunnuntaina oli pakko ottaa rennommin kun loukkasin jalan, maanantaina kävelin ehkä viitisen kilometriä ja jumppasin jonkun verran sisällä. Tänään olen kävellyt ja hölkännyt varmaan suunnilleen 10 km. Aion illalla vielä jumpata.
Syömisten kanssa on ollut vähän niin ja näin. Syön kyllä vähemmän kuin normaalisti, mutta esim. aterioiden väliin jättäminen on aika lailla mahdotonta täällä. Jos saisin syödä miten haluan,en todellakaan söisi neljästi päivässä.
Tosta syömisestä on tullut mulle jonkinlainen ongelma (ei, edelleenkään ei syömishäiriö!): syömisestä tulee toisinaan tosi paha mieli ja syödyt kalorit kummittelee päässä. Ja tunnustetaan saman tien - olen oksentanut. Viimeksi eilen illalla. Myönnän, että se on typerää, mutta yritän päästä siitä eroon.

Pakko lopetella taas, koneaika loppuu pian.

Ps. Tottelin lääkärin suositusta ja vähensin tallilla käymistä. Käyn ainakin nyt kesällä neljästi viikossa, saa nähdä vähennänkö vielä syksyllä.

Hey, hey, it's me again

Bloggaaminen on nyt vähän jäänyt osastojakson ja lyhyiden lomien vuoksi, anteeksi siitä. Yritän korjata asian kirjoittelemalla kuulumisia nyt ainakin sen verran, etteivät rakkaat lukijat (joita onkin ilmestynyt pari lisää, huomaan!) tipu jatkossa heti kärryiltä.

Kuuluminen numero yksi. Osastojakso päättyi ja pääsin keskiviikkona pois sairaalasta, mukanani epikriisin (lienee jonkinlainen jälkilausunto, kirjoitinkohan tuon edes oikein?) lisäksi masennus-, nukahtamis- ja rautalääkkeet. Seronil 20mg ja Ketipinor 100mg, anyone? Viimeiseksi mainittu rautalääkekuuri, joka määrättiin itsemurhayrityksen jälkeen sairaalassa todetun anemian vuoksi, päättyi juuri.
Epikriisissä mainitut diagnoosit olivat sekamuotoinen masennus- ja ahdistustila, nuoruusiän kehitykselliset vaikeudet (itsetuntoni ei ole lääkärin mukaan kehittynyt niinkuin pitäisi enkä hyväksy itseäni tai omia tekemisiäni kunnolla) sekä muu primäärisen tukiryhmän ongelma, jolla viitataan kotiongelmiin.
Jos katoan jossain vaiheessa taas useiksi viikoiksi, olen luultavasti jälleen sairaalassa. Lääkäri kun sanoi, että jos asiat menevät taas huonompaan suuntaan, täytyy mennä takaisin.

Kuuluminen numero kaksi. Asun nyt lastenkodissa. Osastolla oltiin sitä mieltä, että jos kotitilanne on niin huono että se ajaa yrittämään itsemurhaa, ei kannata asua enää kotona. Asumissopimus tehdään aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, joten saattaa olla, että jossain vaiheessa menen takaisin kotiin.
Koneenkäyttöni on myös vähentynyt jonkin verran, täällä kun on ehdoton raja 1h koneenkäyttöä päivässä, joten tuskin bloggaan ihan joka päivä. Joka viikko, sen luulisin onnistuvan.

Kuuluminen numero kolme. Mietin vakavissani, mitä aion tehdä jatkossa ratsastusharrastukseni suhteen. Tämä kevät on ollut yhtä stressiä ja harmaita hiuksia, kun tallilla on pitänyt olla lähes joka päivä, kantaa lähes täysi vastuu hevosesta, joka ei ole omani ja työskennellä maksaakseen hoitohevosella ratsastus, joka liikutuksen osa-alueena kuuluu kyseisen hevosen hoitoon. Lääkäri (joka ei päätä elämästäni, huolimatta siitä että tämäkin lause alkaa näin) sanoi, että jos harrastus on enemmän taakka kuin ilo, tulee miettiä onko se sittenkään niin hyvä harrastus. Hän ei kehottanut lopettamaan, päinvastoin kehui ratsastuksen toimivan hyvänä terapiana, mutta sanoi, että kannattaa harkita vähentämistä - kuusi kertaa viikossa sekä suuri vastuu rakkaasta, isosta ystävästä aiheuttaa kuulemma mulle vain lisää masennusta ja jaksamattomuutta. Lääkäri kysyi myös, voisinko harkita käyväni tallilla parina päivänä viikossa ja ottaa yhdelle päivälle jonkin sellaisen harrastuksen, jossa tapaisin ihmisiä ja saisin itsetuntoa kohotettua. Siksi harkitsenkin nyt nuorisoteatteriin osallistumista, mikäli saan tallihommat selviksi...

Kuuluminen numero neljä. Minä laihdutan. Ei, tästä EI tule syömishäiriöblogia - eikö nuori voi laihduttaa ilman että hänellä on syömishäiriö? Olen 167 senttiä pitkä ja painan 63 kiloa, eivätkä nuo kilot ole todellakaan lihasmassaa. Tavoitepaino on nyt 55 kg. Mihin mennessä, sitä en tiedä, lastenkodissa kun on hyvin hankala vähentää syömistä kauhean rajusti ja olen ensimmäisen viikon vankina pihapiirin sisäpuolella, joten tänä aikana liikkumismahdollisuudet ovat rajalliset. Viiteenviiteen aion kuitenkin päästä, se on selvää!

Ja kuuluminen numero viisi: MUT HYVÄKSYTTIIN! Hyväksyttiin kaikkiin kouluihin, joihin hain, joten valinta oli selvä: minusta tulee lähihoitaja. Terveydenhuolto-ala, here I come!

Kerrankin hyvissä merkeissä, hyvällä mielellä juhannusta toivottelee vendetta. :)

please don't cry one tear for me

Tänään tuli soitto klinikalta. Kertoivat, että isä oli käynyt ja ollut vähän huolissaan. Syynä oli eilinen yhteydenpito yhden tällä hetkellä osastolla olevan kaverin kanssa. Tai ei varsinaisesti yhteydenpito, vaan se, mitä sille kirjoitin.

Mä olin kertonut, että meinasin tappaa itteni viikonloppuna. Kaveri sitten huolestui ja soitti äidilleen, joka soitti isälle. Ja isä sitten tosiaan oli tänään kävellyt klinikan ovesta sisään ja ilmaissut huolensa siitä, että mä tekisin itsemurhan.

Klinikalta siis tosiaan soitti joku mulle ennestään tuntematon hoitaja, sanoi että mun nimi on kyllä hoitajien palavereista tuttu ja että myös mun "oma" hoitaja oli ollut vähän huolissaan kuulemma. Kyseli vähän siitä mun viestistä, kerroin totuudenmukasesti et pelkään etten pysty enää hallitsemaan itseäni kunnolla, ja se käski mua menemään terveyskeskukseen jos tuntuu siltä et haluan tappaa itteni (mikä tuntuu edelleen mun mielestä äärettömän tyhmältä). Se sanoi myös soittavansa mulle viikon päästä uudelleen, kun varsinainen hoitaja on lomalla ensi viikon. Ja multa myös kysyttiin, pystynkö lupaamaan etten tapa itseäni, vastasin myöntävästi. Enkä tiedä onko se totta vai ei.

En oo ollenkaan vihainen sille kaverille, oikeinhan se käytännössä teki, ja jos asiat olisivat olleet toisinpäin olisin luultavasti tehnyt itsekin samoin. Nyt vaan tuntuu vielä entistäkin vaikeammalta nähdä isää tai mennä sinne viikonloppuna. Miksi mä en vaan voi olla kotona?

*

En oo kiivennyt hevosen selkään melkein viikkoon. En kisojen jälkeen. Tuntuu siltä etten osaa kuitenkaan, turha yrittää kun kaikki menee pieleen kuitenkin. "Hyvä hevonen menee vaan pilalle", tiedän että se on sairas ajatus, mutta silti osa musta vakuuttaa koko ajan, että se on vain faktaa.
Yritän tässä päättää, lähetänkö ratsastuksenopettajalle viestin etten huomenna tule tunnille vai yritänkö vääntää jotain kokonaisen tunnin.

Huomenna olisi myös yhteiskuntaopin koe, en ole lukenut yhtään, mikä ei oo ollenkaan mun tapaista. Entistä huonommat numerot, here I come! Aika ironista, etten ennen koetta jaksa lukea, ja kun saan siitä huonon numeron revin jalan verille ja itken silmät turvoksiin.

Tässäpä tämä roska tänään, onneksenne jälleen lyhyt.

P.S: Soveltuvuustesti meni ihan hyvin. Satunnaista ahdistusta ja ihmispelkoa lukuunottamatta, sekä kahden tutun näkemistä.

I'm writing this down to ease my pain

Kisat ei menneet mitenkään. Kirjaimellisesti. Mä keskeytin jo verryttelyssä.

Tarkotus ei ollut ees mennä koko kisoihin. Lähdin eilen illalla kesken tunnin pois - en osannut tehdä edes kunnon ympyrää sen hevosen kanssa oikeaan kierrokseen - ja vedin mun nimen yli lähtölistasta. Mutta hevosen omistaja suostutteli mut vielä samana iltana osallistumaan sittenkin, joten aamulla mä siis lähdin sinne kisoihin.
Verryttely meni aluksi ihan hyvin, mut oikean kierroksen laukat oli taas jotain niin hirveitä, että sanoin vaan katsomossa seisovalle isälle etten osallistu ja lähdin kävelemään loppukäynnit maastoon. Maastossa itkin pääni kipeeksi, purin letit selässä istuessani ja mietin, miten enää ikinä kehtaan näyttää naamaani tallilla.

Hevosen omistaja laittoi viestin, ettei ole vihainen, vaikken mennytkään rataa. Mutta kun mä olen vihainen, itselleni siis. Millainen luuseri jättää kisat kesken verryttelyssä, millainen ratsastaja ei osaa ratsastaa edes kunnon ympyrää?! Kaiken lisäksi mä olin vielä vuosi sitten eräällä toisella hevosella mennessäni voittanut tuon samantasoisen luokan, joten miksi mä en enää osaa?
Kai mun pitää vaan hyväksyä se, että musta ei vaan tule ratsastajaa.

*

Eilen illalla tajusin, ettei mulla ole oikeita ystäviä. Ei sellaisia, jotka sanoo välittävänsä, ei sellaisia, jotka lohduttaisi jos näkisivät mun itkevän, ei sellaisia, joille voisin kertoa ihan kaiken. Eikä mulla luultavasti tule koskaan olemaankaan. Mitäs olen niin luotaantyöntävä ihminen.
Lisäksi mä tajusin, ettei mulla tule todennäköisesti olemaan opiskelupaikkaa ensi vuonna. En usko, että mua otetaan sen kummemmin lähihoitaja- kuin nuoriso-ohjaajankaan koulutukseen. Ja se ympäristöalan perustutkinto, joka mulla oli viidentenä, ei oikeasti edes kiinnosta mua.
Lähihoitajan soveltuvuuskoe pelottaakin ihan älyttömästi, enkä mä edes jaksaisi mennä sinne. Jos voisin, jättäisin menemättä. Lintsaisin vaan senkin päivän. Mutta jos sen teen, saan ainakin heittää hyvästit koko tutkinnolle.

Noiden asioiden liian pohdinnan tuloksena mulla on ollut tänään ehkä epätoivoisin, ahdistunein ja masentunein päivä kuukausiin. Tappelen itseni kanssa aiheesta "elääkö vai kuolla", tällä hetkellä se elävämpi puoli vaikuttaisi olevan vähän voitolla.

Tää postaus lienee ihan täyttä kuraa tänään, mutta täytyi nyt johonkin päästä vuodattamaan.

a slip of the knife or a twist in the chest

Mä olen niin väsynyt.
En mennyt maanantaina kouluun, ku tosiaan nukuin kolme ja puoli tuntia, ja kouluun meno tuntui muutenkin ylivoimaiselta. Jäin siis suosiolla kotiin. Tiistaina en mennyt myöskään kouluun, koska se vaikutti taas mission impossiblelta, mut kotiin en voinu jäädä - sen sijaan kävelin kahdeksan kilometrin matkan tallille. Laskin siellä vesiä hevosille ja auttelin tallityöntekijää, jolta sain sitten iltapäivällä kyydin kotiin.
Keskiviikkoaamu oli kanssa helvettiä. Melkein itkin aamulla, ku tajusin, että on pakko mennä kouluun (saksan valtakunnallinen koe + kolmesta peräkkäisestä poissaolosta tulee selvittää kirjallinen selvitys luokanvalvojalle). Menin sinne sit kuitenkin, mut koulupäivä olikin koulun vihkiäisten johdosta tavallista lyhyempi ja pääsin jo ennen kahtatoista. Oli aika mahtavaa!
Tänään oisin ollu aivan kypsä lähtemään ekan tunnin jälkeen, mut en voinut, kun toisella tunnilla oli kemian koe. Sekin siirtyi sitten tunnilla eteenpäin (kemian kaksoistunti), joten olin vielä kolmannen tunnin. Seuraavaksi olikin sitten kuvista, joten päätin kestää neljännenkin tunnin. Viidennellä tunnilla oli konsertti, jota mentiin katsomaan. Ja niin vain kamppailin ne kaikki seitsemän tuntia, tappelin itseni kanssa, ja se "et voi olla enempää poissa sulla on jo tarpeeksi poissaoloja"-puoli voitti.
Huomenna en luultavasti mene kouluun. Käytän tekosyynä sitä, että pitää käydä siellä psykiatrisella huomenna. Se on kyllä totta, mutta kun se aika on vasta klo 11.30 ja kestää noin tunnin ja polille on koululta matkaa alle kilometri, niin ehtisin kyllä ihan hyvin mennä kouluun ennen ja jälkeen tuon, mutta en taida jaksaa. Anteeksi vain.

Lauantaina on sitten kouluratsastuskisat, joihin mä jonkin selittämättömän "luulen osaavani ratsastaa"-kohtauksen seurauksena osallistuin, kun ratsastuksenopettaja ehdotti. Harmi vaan, että kisoista tuskin tulee mitään. Tänään harjoittelin rataa ja aivan perseelleen meni, kun yritetään laukata ympyrällä oikeaan kierrokseen, suistutaan väkisinkin ulkolapa edellä vasemmalle ja tämmöstä ihme pohkeenväistömäistä koikkelehtimista jatkuu kunnes tulee aita vastaan... Noh, olen ottanut selvää mikä on asiallinen tapa keskeyttää suoritus, joten pitäisi kai ajatella että menköön huonosti jos on mennäkseen. Mä en vaan osaa. Tänäänkin rataharjoittelun päätteeks lähdin kentältä itku kurkussa.

Musta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että mä olen jo nähnyt kaiken. Mulla ei ole mitään annettavaa tälle elämälle eikä sillä mulle. Asiat ei tule koskaan muuttumaan, joten miksi jatkaa, kun joutuu joka tapauksessa vain kärsimään? Miksi en osaa auttaa itseäni pois täältä, kun toivon kuitenki joka hetki, että eteen hyppää psykopaatti joka on päättänyt ampua ensimmäisen vastaantulijan? Miksi mä olen tämmöinen luuseri, joka pelkää tehdä sen, mitä on jo kauan toivonut tapahtuvan?

Mä en tiedä.
Enkä mä aio tehdä mitään. Mä en pysty. Enkä jaksa. Kompuroin vain jotenkin eteenpäin päivästä toiseen ja samalla olen säälittävä paska.

P.S. Matikan molemmista (valtakunnallinen ja tavallinen) kokeista tuli muuten huonommat numerot ikinä. Jouduin miettimään pystynkö edes kirjottamaan sitä tänne, mutta kai mä voin - 7½. Molemmista. Seitsemän puoli. SEITSEMÄN PUOLI.
Seitsemän puoli on keskiverto. Mä en ole keskiverto. Mä en saa olla keskiverto. Mä en jumalauta soikoon voi olla keskiverto! Kuka käski olla lukematta tarpeeks, laittaa lukemisen puutteen muka-ahdistuksen ja muka-väsymyksen piikkiin, kuka käski vaan selata kirjaa parina iltana ja luulla että osaa?
Minä käskin. Minä jolla oli vielä kasin syksyllä kymppi matikassa.
Myönnettäköön, että kyllä jotkut muutkin kympin oppilaat sai vähän tavallista huonompia numeroita (kuten 7+), MUTTA SILTI.
Tiedä sitten osaanko antaa itelleni koskaan anteeks, luultavasti muistan elämäni loppuun asti sen yhdeksännen luokan viimesen matikankokeen jossa olin keskiverto.
Saamaton paska. Laiska. Tyhmä.

this makes no sense to me anymore

Huokaus.
On olemassa kahdenlaisia päätöksiä: niitä, joita tulee katumaan jälkikäteen ja niitä, jotka osoittautuu pitkänkin ajan kuluttua oikeiksi. Mä toivon, että tänään tekemäni päätös kuuluu niihin jälkimmäisiin.

**

Mä kun en osaa ratsastaa. En osaa enkä opi. En muista, oonko joskus jutellu mun hoitohevosesta paljonkin, mutta hoidan sitä siis melkein joka päivä ja saan myös ratsastaa sillä, yleensä omissa oloissani. Se hevonen ei ole 'ongelmahevonen', vaan vain vaativa. Sellainen, mikä on tosi taitava ja osaava, mutta panttaa taitojaan kunnes saa selkäänsä ratsastajan, joka osaa niitä taitoja myös hyödyntää.
Mulla oli alunperinkin ongelmia tän hevosen menohalujen kanssa. Oon käytännössä päässyt niistä nyt kokonaan eroon, eli se suurin ongelma on voitettu. Vain nää pienet ongelmat, esim. se, etten saa sitä taipumaan (hevosihmiset tietävät, mitä tarkoitan, kun sanon että ympyrällä puskee ulkolapa edellä karkuun vaikka yrittäisin miten pitää ulkoa vastaan, ei tukeudu ulko-ohjalle sitten yhtään) on jäljellä, mutta mulle ne tuntuu tosi suurilta. On mennyt pari viikkoa niin, että oon saattanu kiivetä selkään ja tulla viiden minuutin kuluttua itku kurkussa alas, kun en ole osannut. Tai sitten siksi, että oon taas menettänyt hermot ja alkanut ratsastaa liian kovin ottein. (Hevosta en lyö, mutta aggressiiviset [äkkinäiset, liian nopeat] avut ja omista virheistä ärjyminen käyköön tietynlaisesta eläinrääkkäyksestä..)

Tänään menin melko aikaisin aamulla tallille, että saisin olla omassa rauhassani. Ajattelin, että vienpä pollen maastoon, mutta siellä sai sitten taas vuodattaa turhautumisen ja epätoivon kyyneleitä, kun mikään ei taas sujunut. Mietin, että tätäkö mä haluan, tulla tallille vain kiivetäkseni hevosen selkään itkemään monta kertaa viikossa. Oon jo muutaman tunninkin perunut siksi, etten ole jaksanut mennä arvostelevien silmien alle tunniksi epäonnistumaan. Ja ajattelin, että mitäs jos laittaisi omistajalle viestiä, etten pysty ratsastamaan hetkeen ja että kaikkea muuta voin kyllä tehdä. Siinä tosin aina on se uhka, etten kelpaa enää hoitajaksi sen jälkeen. En tiedä kestäisinkö sitä enää kaiken muun paskan päälle.

Päätös on vaikea, mutta varmasti harkinnan arvonen.

**

Tästä päivästä sitten muuten vähän.

Mutsilla on taas sen uusi mies kylässä. Heti aamusta alko ryyppääminen; ensin korkattiin viinipullo, sitten mentiin kapakkaan. Kapakasta tuli sitten ensin mutsi yksin. Kaikki oli vuoroin kamalaa, vuoroin kamalan ihanaa.

Ihan totta.
Se soitteli kavereilleen (tyypillistä sille kännissä) ja kertoili niille ihania juttuja sen elämästä. Puhelujen välissä paiskottiin ovia ja huudettiin kurkku suorana jostain aivan turhasta (ei huudettu mulle, kyseessä oli vaan mutsin omaa angstausta). Kotona olo oli siinä vaiheessa aika helvettiä, mä kun pelkään huutoja ja kovia ääniä muutenkin.
Sitten kun mies tuli, oli taas kaikki ihanaa. Mua vaadittiin tulemaan syömään niiden kanssa. En syöny ku ihan vähän, oli jotenkin niin hirveetä istua siinä ja kuunnella sitä kännistä ölinää. Toki sitä ohutseinäsessä asunnossa sai kuunnella sen jälkeenkin, siispä päätin lähteä ulos. Kävelin puolitoista tuntia vailla päämäärää, kunnes sain kuulla että ne oli lähtenyt kapakkaan. Siinä vaiheessa vasta viitsin tulla kotiin.

Mä en tiedä enää, mikä on normaalia juomista ja mikä ei. Mä muistan vielä ne ajat, kun mutsi saattoi juoda kaksikin viikkoa putkeen. Nyt se juo vain joka viikonloppu ja joskus viikolla. Se tuntuu musta tosi vähältä aiempaan verrattuna, mutta silti - onko vika vain mussa vai onko toi määrä oikeesti jotenkin epänormaali? Mä kun en osaa sulattaa edes sitä 2-3 krt viikossa, yhenkin päivän humala näiden seinien sisällä on mulle aivan helvettiä.

**

Huomenna meen taas isälle, oon siellä maanantaihin asti. Mä en tiedä miten mä kestän, mutta se jäänee nähtäväks.
Miksei mulla voi olla normaalia, yhessä asuvaa perhettä. Miksen mä voi olla terve. Miksi mä en saa itkeä kun itkettää, nukkua kun väsyttää tai olla vain ja levähtää, kun siltä tuntuu?
Mä melkein jo haluan sinne osastolle, että saisin olla ees hetken rauhassa.

Tekee taas mieli satuttaa itteään, että sais tän ahdistuksen ja palan kurkusta edes hetkeks pois. Mut loppujenlopuks mä tiedän, että siitä tulee vaan pahempi olo ja siitä jää jäljet joita täytyy sitten peitellä. Silti, näin kovaa mielitekoa mulla ei oo ollut sitten sen jälkeen, ku yli vuosi sitte lopetin viiltelyn kokonaan.
Tekee myös mieli kirjottaa, mutta tuntuu, että mä en sitäkään osaa enää, eikä siihen riitä voimia.

Tulipas pitkä ja turha postaus.

those painful times so alone so ashamed

Mä tuun saatana hulluksi täällä. Okei, mähän olen jo hullu, mut tiiätte kai mitä tarkotan.

Tarkotus oli herätä aamulla aikasin (ei, en laittanu kelloa soimaa - herään joka tapauksessa ihan tarpeeks aikasin) ja lähtee kuvailureissulle tollaselle pienelle luonnontilaiselle puistoalueelle. Aattelin, et aamun kirpeä pakkanen ja vielä nukkuva kaupunki sais mut paremmalle tuulelle.

Ois se varmaan saanu jos oisin päässy ylös. Heräilin taas useemman kerran yöllä (ei mitään uutta Vendettan auringon alla), aattelin et nousen 5-6 maissa ylös, mut päätinki nukkua vielä parinkymmenen minuutin jaksoissa torkahdellen. No, nukuin seittemään asti. Enkä saanu itteäni ulos vielä sillonkaan. En vaan jaksanu. Makasin sängyssä silmät auki, tuijotin kattoon, mietin sitä mitä olin eilen illalla (tai yöllä? En tiiä miten kauan taas meni nukahtamiseen) puolinukuksissa ajatellu. Oli jotenki tyhjä olo. Enkä mä lähteny mihinkään. Nyt on liian myöhästä mennä, ulkona on jo liikaa ihmisiä ja huono ilmaki vielä.

Tänään pitäis mennä isälle, mä en jaksais. Olis ihanaa saada olla kotona, vaikka toi yks nyt juoki koko viikonlopun, saada nukkua tai olla nukkumatta, maata valveilla sykkyrässä sängyn pohjalla jos haluaa, nousta aikasin ilman että kukaan ihmettelee jne. Mutta mä en saa. Noin puol tuntia sitte mutsi kävi kotona, kysyi että millon lähen. Ei millään erikoisella äänensävyllä, mutta silti mulle tuli se olo, että se ois kysyny "millon painut helvettiin, lähe jo, mitä sä tääl viel teet". Että näin.

Helpottas paljon, jos voisin mennä tallille, siellä kun saa aina muuta ajateltavaa - jos en muuten pääse liioista ajatuksista eroon, teen vaikka niitä töitä, mitä kukaan ei ikinä jaksa tehä, mieluiten useempaa kerralla niin etten yksinkertasesti ehdi ajatella mitään ja stressaan mielummin aiheesta "mä en ehi saamaan tätä kaikkea valmiiks siihen ja siihen mennessä". Mut mä en viitti mennä sinnekään, koska isän pitäis heittää mut sinne (mopollahan mä en saa ajaa talvella ja fillaria ei oo) ja mä tiedän, että mun pitäs heti sen jälkeen mennä isälle. Ja mä en tosiaan vielä halua mennä sinne. Mä haluan märistä kotona ja olla yksin, mä en kestä tavata muita ihmisiä nyt. (Hevoset on eri asia, ne ei kysele tyhmiä joka asiasta - "miks sä nukut taas, miksei sul oo nälkä" blaablaablaa YMMÄRTÄISIVÄT SAATANA ETTÄ MÄ EN HALUA PUHUA.)

Ai niin, ja mä en halua enää kouluun. Siksi mä mietin tänä aamuna ja eilen illalla asioita; mä mietin kuolemaa.
Mut mikäli joku tän sattui lukemaan, älköön kukaan nostako tästä meteliä, mä tuskin olen ihan heti lähdössä oman käden kautta. Saa nyt nähdä, mihin suuntaan asiat etenee, ja mitä psykiatri sanoo. Sillä jossain mun mielen perukoilla elää vielä toivonkipinä, vaikken mä kyllä oo vieläkään keksinyt, millä lailla mä pääsisin ulos tästä tilanteesta.

teiniangstin ensimmäinen.

keskiviikkoilta, syysloma eikä mitään tekemistä. illan ratoks päätin sit perustaa ihan ikioman blogin jonne voin kerätä anonyymina angstaustani. en oikeen tiedä mitä tarkotusta varten, ehkä siks et voisin kirjottaa jonnekin ihan mitä tykkään ilman et kukaan tietää kuka oikeesti oon, ehkä varottavana esimerkkinä munlaisista ihmisistä. en tiedä. voisinpa vaikka alottaa kertomalla vähän tilanteesta josta lähdetään. muutan vähän tarinaani, en merkittävissä määrin, vaan pieniä yksityiskohtia jottei mua tunnistettais.

asun siis keski-suomessa äitini ja hänen miesystävänsä kanssa. vanhemmat eronneet, miesystävä ei ole mulle mitään sukua. molemmat about viiskymppisiä, äiti työkyvytön (pilannut terveytensä tupakalla ja viinalla), mies käy töissä ja itse käyn peruskoulun päättöluokkaa.
mainitsinkin jo äidin pilanneen terveytensä tupakalla ja viinalla. kyllä se tupakoi ja juo vieläkin. toi tupakointi ei mua niinkään häiritse, mutta se määrä minkä se kittaa kurkusta alas häiritsee. aina ei silläkään rahat riitä juomiseen ja sillon se ottaa näitä tekstiviestilainoja (tiedättehän, "lainaa helposti 20€ ja maksa 200€ takaisin") josta johtuen se on aikamoisessa velkakierteessä ja melkeinpä täysin riippuvainen miehekkeestään, koska hän on ainoa, joka tuo sossun lisäks rahaa taloon.

kun äiti tulee kännissä kotiin, mä en aina kestä. kestän sillon kun se pysyy poissa mun huoneesta ja riehuu kännissä itekseen lähinnä itkemällä itteni kuiviin, mut jos se tulee mun lähelle saatan olla väkivaltanen. ja jos lyön sitä itken vaan lisää ja hakkaan samantien itteniki (mitä mutsi ei siis tiedä, luulee vaan et hakkaan sitä kun se on hauskaa). sanomattaki lienee siis selvää et mutsi aika pitkälle vihaa tytärtään.

mutsin miesystävä joo. se on vielä juopompi ku mutsi, ja jos se on ryyppäämässä nii aivan varmasti mutsi menee perässä. uskosin et jos sitä miestä ei ois olemas mutsi jois paljo vähemmä. ja ihan totta, vaikka se käy töissä, herää työpäivän aamuna 4-5 välillä, se saattaa juoda edellisenä iltana eikä se tee sille mitää. lähtee vaan töihin niiku kunnon kansalaiset ja kotimatkalla poikkee kuppilaan.

entäs mä itse? mä itken melkein joka ilta mutsin saapuessa kotiin humalassa, oikeestaan on aika harvinaista etten itkis. yleensä hukutan päivisin kaiken töihin (siinä syy miks käyn tallilla) mut iltasin ku käy nukkumaa on taas aikaa ajatella ja angstata. melkeen toivosin et oisin joka ilta niin väsyny et ku tuun kotiin vaan nukahdan, ilman et ehin ajattelemaa yhtää mitää.

ystäviä mulla ei oikeestaan oo, tarkkaan ottaen en tiiä miks. johtuisko siitä et oon aika ujo ja hiljanen, tykkään auttaa ihmisiä ja siitä syystä mulla on vähän perseennuolijan maine (vaikka mun tarkotus on tosiaan vaan auttaa), angstaan liikaa, tai ihan vaan siitä et oon liian huono ihminen saamaan ystäviä. en oo (enää varsinaisesti) koulukiusattu, mut yksinäinen kyl. koulusta löytyy pari kaveria joitten seurassa voin olla välituntisin mutten koulun jälkeen, ja koulussakin tuntuu et niillä ois paljon kivempi olla jos en roikkuis niitten perässä.
tallilla oon tuntenu olevani vähän syrjitty, hyväkskäytetty, alistettu, selkäänpuukotettu. sieltä en kumminkaan haluu lähtee koska tallilla on myös hoitohevonen, josta en haluu missään tapauksessa luopua.

mutta joo, tässä kaikki tänään. hyvää yötä vaan.