Hey, hey, it's me again

Bloggaaminen on nyt vähän jäänyt osastojakson ja lyhyiden lomien vuoksi, anteeksi siitä. Yritän korjata asian kirjoittelemalla kuulumisia nyt ainakin sen verran, etteivät rakkaat lukijat (joita onkin ilmestynyt pari lisää, huomaan!) tipu jatkossa heti kärryiltä.

Kuuluminen numero yksi. Osastojakso päättyi ja pääsin keskiviikkona pois sairaalasta, mukanani epikriisin (lienee jonkinlainen jälkilausunto, kirjoitinkohan tuon edes oikein?) lisäksi masennus-, nukahtamis- ja rautalääkkeet. Seronil 20mg ja Ketipinor 100mg, anyone? Viimeiseksi mainittu rautalääkekuuri, joka määrättiin itsemurhayrityksen jälkeen sairaalassa todetun anemian vuoksi, päättyi juuri.
Epikriisissä mainitut diagnoosit olivat sekamuotoinen masennus- ja ahdistustila, nuoruusiän kehitykselliset vaikeudet (itsetuntoni ei ole lääkärin mukaan kehittynyt niinkuin pitäisi enkä hyväksy itseäni tai omia tekemisiäni kunnolla) sekä muu primäärisen tukiryhmän ongelma, jolla viitataan kotiongelmiin.
Jos katoan jossain vaiheessa taas useiksi viikoiksi, olen luultavasti jälleen sairaalassa. Lääkäri kun sanoi, että jos asiat menevät taas huonompaan suuntaan, täytyy mennä takaisin.

Kuuluminen numero kaksi. Asun nyt lastenkodissa. Osastolla oltiin sitä mieltä, että jos kotitilanne on niin huono että se ajaa yrittämään itsemurhaa, ei kannata asua enää kotona. Asumissopimus tehdään aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, joten saattaa olla, että jossain vaiheessa menen takaisin kotiin.
Koneenkäyttöni on myös vähentynyt jonkin verran, täällä kun on ehdoton raja 1h koneenkäyttöä päivässä, joten tuskin bloggaan ihan joka päivä. Joka viikko, sen luulisin onnistuvan.

Kuuluminen numero kolme. Mietin vakavissani, mitä aion tehdä jatkossa ratsastusharrastukseni suhteen. Tämä kevät on ollut yhtä stressiä ja harmaita hiuksia, kun tallilla on pitänyt olla lähes joka päivä, kantaa lähes täysi vastuu hevosesta, joka ei ole omani ja työskennellä maksaakseen hoitohevosella ratsastus, joka liikutuksen osa-alueena kuuluu kyseisen hevosen hoitoon. Lääkäri (joka ei päätä elämästäni, huolimatta siitä että tämäkin lause alkaa näin) sanoi, että jos harrastus on enemmän taakka kuin ilo, tulee miettiä onko se sittenkään niin hyvä harrastus. Hän ei kehottanut lopettamaan, päinvastoin kehui ratsastuksen toimivan hyvänä terapiana, mutta sanoi, että kannattaa harkita vähentämistä - kuusi kertaa viikossa sekä suuri vastuu rakkaasta, isosta ystävästä aiheuttaa kuulemma mulle vain lisää masennusta ja jaksamattomuutta. Lääkäri kysyi myös, voisinko harkita käyväni tallilla parina päivänä viikossa ja ottaa yhdelle päivälle jonkin sellaisen harrastuksen, jossa tapaisin ihmisiä ja saisin itsetuntoa kohotettua. Siksi harkitsenkin nyt nuorisoteatteriin osallistumista, mikäli saan tallihommat selviksi...

Kuuluminen numero neljä. Minä laihdutan. Ei, tästä EI tule syömishäiriöblogia - eikö nuori voi laihduttaa ilman että hänellä on syömishäiriö? Olen 167 senttiä pitkä ja painan 63 kiloa, eivätkä nuo kilot ole todellakaan lihasmassaa. Tavoitepaino on nyt 55 kg. Mihin mennessä, sitä en tiedä, lastenkodissa kun on hyvin hankala vähentää syömistä kauhean rajusti ja olen ensimmäisen viikon vankina pihapiirin sisäpuolella, joten tänä aikana liikkumismahdollisuudet ovat rajalliset. Viiteenviiteen aion kuitenkin päästä, se on selvää!

Ja kuuluminen numero viisi: MUT HYVÄKSYTTIIN! Hyväksyttiin kaikkiin kouluihin, joihin hain, joten valinta oli selvä: minusta tulee lähihoitaja. Terveydenhuolto-ala, here I come!

Kerrankin hyvissä merkeissä, hyvällä mielellä juhannusta toivottelee vendetta. :)