Aloittaessani blogin pitämisen olin 15- tai 16-vuotias. Asuin äitini ja hänen miesystävänsä kanssa. Molemmat olivat alkoholisteja. Riitoja oli usein ja niissä oli myös fyysistä
käsiksikäymistä. Kävin yläastetta, sain kiitettäviä arvosanoja, mutta olin koulukiusattu ja yksinäinen. Lintsasin paljon. Viiltelin, koin oloni masentuneeksi, harkitsin itsemurhaa useasti. Apua en saanut kun en sitä hakenut.Ollessani 16-vuotias, keväällä 2009, äiti kyllästyi "katselemaan tuota hullua kakaraa" ja otti yhteyttä koulun terveydenhoitajaan. "Pankaa se hoitoon". Terveydenhoitaja ottikin asian puheeksi kanssani ja teki muutamia testejä, mm. BDI-testin, tajusi mitä oli meneillään ja laittoi mulle lähetteen nuorisopsykiatrian polille ("klinikalle", kuten sitä täällä kutsun). Klinikka järjestikin mulle ja äidille jonkin kriisiajan ja huhtikuussa 2009 aloin saada apua tilaani, jota myös vaikeaksi masennukseksi kutsuttiin.
Muistan sen päivän tosi elävästi, kun yritin itsemurhaa. Muistan, paljonko kello oli kun tein sen, muistan mitä lääkkeitä otin, muistan ambulanssimatkan. Muistan sen yön sairaalassa, lääketokkurassa ja kiinni EKG:ssä ja tiputuksessa. Muistan, kun kaksi ambulanssimiestä tuli aamulla hakemaan mua - "nyt tilanne on sellainen että sut täytyy viedä psykiatriseen sairaalaan".
Pidin tuolta kuukauden mittaiselta osastojaksolta päiväkirjaa, mutten kirjoita siitä tänne, koska en tahdo lukea sitä. Joka tapauksessa, sairaalassa mulle aloitettiin lääkitys ja päätettiin, etten voi asua kotona. Vastahakoisesti suostuin siihen, että asun kolme kuukautta lastenkodissa. Kotiuduin lastenkotiin - kului kuukausi ja sanoin, etten tahdo mennä enää äidin luokse. Mielipidettäni kuunneltiin, äiti vastusti huostaanottopäätöstä ja lähetteli mulle mm. tappouhkauksia, jotka vain edesauttivat sitä että minut päätettiin ottaa pysyvästi kotikaupunkini lastenkodin huostaan. Tämä päätös varmistui vasta joulukuussa 2009, mutta ei nyt mennä asioiden edelle.
Koulu alkoi elokuussa 2009. Alku meni ihan hyvin, mulla oli ystäviä, tunsin olevani paljon paremmassa kunnossa kuin pari kuukautta takaperin. Jotenkin olin vain kauhean väsynyt ja stressaantunut, tuntui etten jaksaisi käydä koulua. Viiltelin taas. Minulle alkoi tulla tunne, etten olekaan olemassa, että vain kuvittelen maailman ja ainoa tapa herätä kuvitelmasta on kuolla, että mun kuuluisi kuolla. Mietin useasti itsemurhaa.
Jo syyskuun alussa minut vietiin väkisin, suoraan klinikalta ilman mitään varoitusaikaa, takaisin psykiatriseen sairaalaan. Sairaalassa tilani todettiin pahentuneen psykoottistasoiseksi masennukseksi ja lieväksi psykoosiksi. Mulla uskottiin olevan myös aistiharhoja, vaikka kivenkovaa yritin vakuuttaa, ettei mun yöllisiin paniikkikohtauksiin liittynyt mitenkään varjojen näkeminen tai äänien kuuleminen.
Oltuani sairaalassa viikon sisätiloissa yritin uudelleen itsemurhaa. Tämä oli aika epätoivoista - luonnollisestikin kaikki tavarani oli tutkittu, mitään terävää ei ollut käsien ulottuvilla, ikkunat olivat jotain panssarilasin tapaista jne - enkä keksinyt muutakaan keinoa kuin yrittää muovinpalalla valtimoa katki. Eihän se tietenkään onnistunut. Jäin tästä kiinni ja olin viikon tehovalvonnassa, en sentään lepositeissä, vaikka sitäkin harkittiin.
Syyskuu kului enemmän tai vähemmän puuroisena sairaalassa. Lääkitystä nostettiin aika rajusti. En päässyt kolmeen viikkoon käymään kotona. Vähitellen pääsin käymään ulkona, aluksi 5 minuuttia kerrallaan hoitajan kanssa, myöhemmin jopa puoli tuntia hoitajan kanssa. Äiti, isä, veli ja kerran lastenkodin hoitaja kävi katsomassa minua. Joka ilta minulle soitti joku. Koin sen lähinnä ahdistavaksi.
Oltuani nuo viikot sairaalassa pääsin kotiin (lastenkotiin) päivälomalle, eli lähdin aamulla ja palasin illalla. Tuo loma meni hyvin, ja pääsin seuraavanakin päivänä samanlaiselle lomalle. Tämän jälkeen voinnissa tuli kuitenkin takapakkia, ja minulta evättiin taas ulkoilut ja lomat. Muistaakseni seitsemän sairaalaviikon jälkeen pääsin yhdeksi yöksi kotilomalle.
Jatkuu.
