hei

kerron vaan olevani hengissä. se ei ollut tarkoitus.

oon ollu psykiatrisella osastolla kaksi viikkoa itsemurhayrityksen seurauksena (ja nyt oon yhden yön lomalla).

palaan kommentteihin ja kerron lisää myöhemmin. jos jaksan.

please don't cry one tear for me

Tänään tuli soitto klinikalta. Kertoivat, että isä oli käynyt ja ollut vähän huolissaan. Syynä oli eilinen yhteydenpito yhden tällä hetkellä osastolla olevan kaverin kanssa. Tai ei varsinaisesti yhteydenpito, vaan se, mitä sille kirjoitin.

Mä olin kertonut, että meinasin tappaa itteni viikonloppuna. Kaveri sitten huolestui ja soitti äidilleen, joka soitti isälle. Ja isä sitten tosiaan oli tänään kävellyt klinikan ovesta sisään ja ilmaissut huolensa siitä, että mä tekisin itsemurhan.

Klinikalta siis tosiaan soitti joku mulle ennestään tuntematon hoitaja, sanoi että mun nimi on kyllä hoitajien palavereista tuttu ja että myös mun "oma" hoitaja oli ollut vähän huolissaan kuulemma. Kyseli vähän siitä mun viestistä, kerroin totuudenmukasesti et pelkään etten pysty enää hallitsemaan itseäni kunnolla, ja se käski mua menemään terveyskeskukseen jos tuntuu siltä et haluan tappaa itteni (mikä tuntuu edelleen mun mielestä äärettömän tyhmältä). Se sanoi myös soittavansa mulle viikon päästä uudelleen, kun varsinainen hoitaja on lomalla ensi viikon. Ja multa myös kysyttiin, pystynkö lupaamaan etten tapa itseäni, vastasin myöntävästi. Enkä tiedä onko se totta vai ei.

En oo ollenkaan vihainen sille kaverille, oikeinhan se käytännössä teki, ja jos asiat olisivat olleet toisinpäin olisin luultavasti tehnyt itsekin samoin. Nyt vaan tuntuu vielä entistäkin vaikeammalta nähdä isää tai mennä sinne viikonloppuna. Miksi mä en vaan voi olla kotona?

*

En oo kiivennyt hevosen selkään melkein viikkoon. En kisojen jälkeen. Tuntuu siltä etten osaa kuitenkaan, turha yrittää kun kaikki menee pieleen kuitenkin. "Hyvä hevonen menee vaan pilalle", tiedän että se on sairas ajatus, mutta silti osa musta vakuuttaa koko ajan, että se on vain faktaa.
Yritän tässä päättää, lähetänkö ratsastuksenopettajalle viestin etten huomenna tule tunnille vai yritänkö vääntää jotain kokonaisen tunnin.

Huomenna olisi myös yhteiskuntaopin koe, en ole lukenut yhtään, mikä ei oo ollenkaan mun tapaista. Entistä huonommat numerot, here I come! Aika ironista, etten ennen koetta jaksa lukea, ja kun saan siitä huonon numeron revin jalan verille ja itken silmät turvoksiin.

Tässäpä tämä roska tänään, onneksenne jälleen lyhyt.

P.S: Soveltuvuustesti meni ihan hyvin. Satunnaista ahdistusta ja ihmispelkoa lukuunottamatta, sekä kahden tutun näkemistä.

lead me away

Lääkärin aika tuli ja meni. Lääkkeitä en saanut, vaikka niistä perjantaina olikin puhe. Eivät uskaltaneet määrätä, kun pelkäävät, että yritän itsemurhaa yliannostuksella mikäli lääkkeet saan. Mikä ei kylläkään olisi kamalan epätodennäköistä mun tänhetkistä oloa ajatellen.

Tarkalleen en tiedä miksi on ollut niin hirveä fiilis viikonlopusta lähtien. Itse asiassa tänään mutsi kävi juomassa, mutta luulisin, että samanlainen olo olisi vaikkei se olisi käynytkään. On vaan niin epätoivoinen olo, sellainen, että kaikki näkemisen ja kokemisen arvoinen on jo nähty ja koettu. Etten jaksa enää mitään. Että haluaisin olla jossain muualla, ehkä kuollut, ehkä eri ihminen eri paikassa. Tappelen edelleen itseni kanssa elämästä ja kuolemasta, kuten viime blogituksessa kerroin. En tiedä enää kumpi on voitolla, luultavasti se osa, joka muistuttaa siitä ettei kukaan tiedä mitä rajan takana on. Se osa pelottelee mua liikaa.

Näin tänään klinikalla yhden kaverin, jota en oo nähnyt puoleentoista vuoteen. Osasin kyllä arvata, että se kaveri käy siellä, ja olinkin sitten miettiny, milloin me nähdään. Silti oli vähän ahdistava keskustelutuokio, ei sellaisessa paikassa oikeen tiedä, mitä voi toiselle sanoa. "Kiva nähdä" ei taida sopia psykiatrisella poliklinikalla käytävään keskusteluun? Myös "mitä kuuluu" on mun mielestä vähän tahditon - mitä nyt yleensä kuuluu ihmiselle, joka istuu hullulan odotushuoneessa..
Onnistuin muuten tänään olemaan melkein itkemättä klinikalla. Hieman oli pakko pyyhkäistä silmäkulmaa, kun tuli puhe siitä, keneen olen saanut tukeutua (aiempien kokemusten perusteella oon kieltäytynyt tukeutumasta keneenkään) sekä siitä, oonko omasta mielestäni syyllinen mutsin juomiseen. Tätä voi varmaan jo kutsua saavutukseksi.

Huomenna on muuten se soveltuvuustesti. En haluaisi mennä. Pelkään ja jännitän jo etukäteen hirveästi. Menisin vaikka sata kertaa mielummin kouluun kuin sinne testiin, ja jo siitä voi päätellä, miten hirveänä koko testipäivän näen ja koen. Toivottavasti se on sitten pian ohitse.

Lyhyt ja turha postaus, ilmoittelen vaan että hengissä yhä ollaan. Valitettavasti, haluaisi osa mua tähän lisätä.

I'm writing this down to ease my pain

Kisat ei menneet mitenkään. Kirjaimellisesti. Mä keskeytin jo verryttelyssä.

Tarkotus ei ollut ees mennä koko kisoihin. Lähdin eilen illalla kesken tunnin pois - en osannut tehdä edes kunnon ympyrää sen hevosen kanssa oikeaan kierrokseen - ja vedin mun nimen yli lähtölistasta. Mutta hevosen omistaja suostutteli mut vielä samana iltana osallistumaan sittenkin, joten aamulla mä siis lähdin sinne kisoihin.
Verryttely meni aluksi ihan hyvin, mut oikean kierroksen laukat oli taas jotain niin hirveitä, että sanoin vaan katsomossa seisovalle isälle etten osallistu ja lähdin kävelemään loppukäynnit maastoon. Maastossa itkin pääni kipeeksi, purin letit selässä istuessani ja mietin, miten enää ikinä kehtaan näyttää naamaani tallilla.

Hevosen omistaja laittoi viestin, ettei ole vihainen, vaikken mennytkään rataa. Mutta kun mä olen vihainen, itselleni siis. Millainen luuseri jättää kisat kesken verryttelyssä, millainen ratsastaja ei osaa ratsastaa edes kunnon ympyrää?! Kaiken lisäksi mä olin vielä vuosi sitten eräällä toisella hevosella mennessäni voittanut tuon samantasoisen luokan, joten miksi mä en enää osaa?
Kai mun pitää vaan hyväksyä se, että musta ei vaan tule ratsastajaa.

*

Eilen illalla tajusin, ettei mulla ole oikeita ystäviä. Ei sellaisia, jotka sanoo välittävänsä, ei sellaisia, jotka lohduttaisi jos näkisivät mun itkevän, ei sellaisia, joille voisin kertoa ihan kaiken. Eikä mulla luultavasti tule koskaan olemaankaan. Mitäs olen niin luotaantyöntävä ihminen.
Lisäksi mä tajusin, ettei mulla tule todennäköisesti olemaan opiskelupaikkaa ensi vuonna. En usko, että mua otetaan sen kummemmin lähihoitaja- kuin nuoriso-ohjaajankaan koulutukseen. Ja se ympäristöalan perustutkinto, joka mulla oli viidentenä, ei oikeasti edes kiinnosta mua.
Lähihoitajan soveltuvuuskoe pelottaakin ihan älyttömästi, enkä mä edes jaksaisi mennä sinne. Jos voisin, jättäisin menemättä. Lintsaisin vaan senkin päivän. Mutta jos sen teen, saan ainakin heittää hyvästit koko tutkinnolle.

Noiden asioiden liian pohdinnan tuloksena mulla on ollut tänään ehkä epätoivoisin, ahdistunein ja masentunein päivä kuukausiin. Tappelen itseni kanssa aiheesta "elääkö vai kuolla", tällä hetkellä se elävämpi puoli vaikuttaisi olevan vähän voitolla.

Tää postaus lienee ihan täyttä kuraa tänään, mutta täytyi nyt johonkin päästä vuodattamaan.

little dana o'hara decided one day to travel away

Sen oli pakko mennä tänään taas juomaan, vaikka se tiesi, että mulla on huomenna kisat ja olen siksi tänään kotona. Tai ehkä se tekikin sen juuri siksi? Olipa vielä ovela ja lähti sillon, kun itse olin klinikalla.

Eikä toi juominen vielä sinänsä mitään, mutta kun sen piti raahata joku juoppokaverinsa mukaan - about kolmekymppinen, likanen ja viinalta haiseva äijä, joka änkesi heti mun huoneeseen ja halus että opetan sitä käyttämään tietokoneella jotain ohjelmaa, jonka nimeä en just nyt taas muista. Sain varmaan vartin selittää, että en itsekään osaa käyttää sitä, kun en ole moisesta ikinä kuullut enkä sitä käyttänyt. Noh, tämä vihdoin uskoi, oli jo lähdössä ja huokaisin helpotuksesta - mutta sitten äijä bongaa mutsin vanhat kyynärsauvat nurkasta ja alkaa leikkiä niillä. Tässä vaiheessa oon jo tosi epätoivoinen, mieli tekee karjua täysillä "ULOS TÄÄLTÄ, mulla on hommia (ja huonekin siivoamatta)", mutta ei ole tietenkään pokkaa.
Taas äijä tekee lähtöä ja huokaan taas. Sitten ovella tämä huomaa, että mullahan onkin kilpikonnia! Tottakai niitä pitää käydä katsomassa, vaikka akvaario onkin hävettävän likaisessa kunnossa. Olin jo käytännössä itkun partaalla kun sain mutsille lähetettyä vaivihkaa viestin, että tulee nyt hakemaan kännikaverinsa pois mun huoneesta. En tiedä olisinko vieläkään päässyt äijästä eroon, jos mutsi ei olisi sitä hakenut.

Tänään siis tosiaan olin taas klinikalla, juteltiin tällä kertaa paljon syyllisyydentunnosta. Hoitajan mukaan en saisi olla niin kriittinen itelleni, numerossa 7½ ei kuulemma ole mitään pahaa, en kuulemma voi pilata hevosta ratsastamalla sitä väärin. Mutta kun ihmisen kuuluu olla kriittinen, mun ei kuulu saada seiskaa matikasta, ja hevosen voi pilata ratsastamalla väärin! Sitä paitsi jos mä harjoittelisin enemmän, olisin vaan parempi ja etenisin asioissa kuten normaalit ihmiset, mä pystyisin parempaan. Se ei ole pelkkää syyllisyydentuntoa, vaan faktaa.
Joka tapauksessa, hoitaja sanoi juttelevansa klinikan lääkärin kanssa tästä ja itsensä rankaisusta. Aikoo ehdottaa, että mulle kirjoitettaisiin lääkeresepti. Onnellisuuspillereihin siis. Asia selviää maanantaina, jolloin mulla on aika tuolle lääkärille.

Huomenna on tosiaan ratsastuskilpailut, vielä tämä päivä aikaa harjoitella. Saa nyt nähdä mitä siitäkin tulee, kovin luottavaisin mielin en sinne lähde.


Oisin vähän runotuulella, mutten usko että osaisin kirjoittaa kunnollista. Enkä edes keksi runolle aihetta.

a slip of the knife or a twist in the chest

Mä olen niin väsynyt.
En mennyt maanantaina kouluun, ku tosiaan nukuin kolme ja puoli tuntia, ja kouluun meno tuntui muutenkin ylivoimaiselta. Jäin siis suosiolla kotiin. Tiistaina en mennyt myöskään kouluun, koska se vaikutti taas mission impossiblelta, mut kotiin en voinu jäädä - sen sijaan kävelin kahdeksan kilometrin matkan tallille. Laskin siellä vesiä hevosille ja auttelin tallityöntekijää, jolta sain sitten iltapäivällä kyydin kotiin.
Keskiviikkoaamu oli kanssa helvettiä. Melkein itkin aamulla, ku tajusin, että on pakko mennä kouluun (saksan valtakunnallinen koe + kolmesta peräkkäisestä poissaolosta tulee selvittää kirjallinen selvitys luokanvalvojalle). Menin sinne sit kuitenkin, mut koulupäivä olikin koulun vihkiäisten johdosta tavallista lyhyempi ja pääsin jo ennen kahtatoista. Oli aika mahtavaa!
Tänään oisin ollu aivan kypsä lähtemään ekan tunnin jälkeen, mut en voinut, kun toisella tunnilla oli kemian koe. Sekin siirtyi sitten tunnilla eteenpäin (kemian kaksoistunti), joten olin vielä kolmannen tunnin. Seuraavaksi olikin sitten kuvista, joten päätin kestää neljännenkin tunnin. Viidennellä tunnilla oli konsertti, jota mentiin katsomaan. Ja niin vain kamppailin ne kaikki seitsemän tuntia, tappelin itseni kanssa, ja se "et voi olla enempää poissa sulla on jo tarpeeksi poissaoloja"-puoli voitti.
Huomenna en luultavasti mene kouluun. Käytän tekosyynä sitä, että pitää käydä siellä psykiatrisella huomenna. Se on kyllä totta, mutta kun se aika on vasta klo 11.30 ja kestää noin tunnin ja polille on koululta matkaa alle kilometri, niin ehtisin kyllä ihan hyvin mennä kouluun ennen ja jälkeen tuon, mutta en taida jaksaa. Anteeksi vain.

Lauantaina on sitten kouluratsastuskisat, joihin mä jonkin selittämättömän "luulen osaavani ratsastaa"-kohtauksen seurauksena osallistuin, kun ratsastuksenopettaja ehdotti. Harmi vaan, että kisoista tuskin tulee mitään. Tänään harjoittelin rataa ja aivan perseelleen meni, kun yritetään laukata ympyrällä oikeaan kierrokseen, suistutaan väkisinkin ulkolapa edellä vasemmalle ja tämmöstä ihme pohkeenväistömäistä koikkelehtimista jatkuu kunnes tulee aita vastaan... Noh, olen ottanut selvää mikä on asiallinen tapa keskeyttää suoritus, joten pitäisi kai ajatella että menköön huonosti jos on mennäkseen. Mä en vaan osaa. Tänäänkin rataharjoittelun päätteeks lähdin kentältä itku kurkussa.

Musta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että mä olen jo nähnyt kaiken. Mulla ei ole mitään annettavaa tälle elämälle eikä sillä mulle. Asiat ei tule koskaan muuttumaan, joten miksi jatkaa, kun joutuu joka tapauksessa vain kärsimään? Miksi en osaa auttaa itseäni pois täältä, kun toivon kuitenki joka hetki, että eteen hyppää psykopaatti joka on päättänyt ampua ensimmäisen vastaantulijan? Miksi mä olen tämmöinen luuseri, joka pelkää tehdä sen, mitä on jo kauan toivonut tapahtuvan?

Mä en tiedä.
Enkä mä aio tehdä mitään. Mä en pysty. Enkä jaksa. Kompuroin vain jotenkin eteenpäin päivästä toiseen ja samalla olen säälittävä paska.

P.S. Matikan molemmista (valtakunnallinen ja tavallinen) kokeista tuli muuten huonommat numerot ikinä. Jouduin miettimään pystynkö edes kirjottamaan sitä tänne, mutta kai mä voin - 7½. Molemmista. Seitsemän puoli. SEITSEMÄN PUOLI.
Seitsemän puoli on keskiverto. Mä en ole keskiverto. Mä en saa olla keskiverto. Mä en jumalauta soikoon voi olla keskiverto! Kuka käski olla lukematta tarpeeks, laittaa lukemisen puutteen muka-ahdistuksen ja muka-väsymyksen piikkiin, kuka käski vaan selata kirjaa parina iltana ja luulla että osaa?
Minä käskin. Minä jolla oli vielä kasin syksyllä kymppi matikassa.
Myönnettäköön, että kyllä jotkut muutkin kympin oppilaat sai vähän tavallista huonompia numeroita (kuten 7+), MUTTA SILTI.
Tiedä sitten osaanko antaa itelleni koskaan anteeks, luultavasti muistan elämäni loppuun asti sen yhdeksännen luokan viimesen matikankokeen jossa olin keskiverto.
Saamaton paska. Laiska. Tyhmä.

I'm the nightmare coming true

Mun painajaiset on jotenki lisääntyny viime aikoina. Taisin jokin aika sitten kertoa siitä unesta, jossa sain nelosen äidinkielestä, koska kurssi meni yhden työn takia niin huonosti? Se toistui vielä, hiukan eri tavalla, mutta samalla sisällöllä.

Tänä yönä mä näin taas painajaista. Mun piti sen jälkeen laittaa valot päälle, varmistaa, että mun ääni toimii ja tsekata, että mutsi oli vielä viereisessä huoneessa. Sen jälkeen yritin lukea ja järsiä korppuja, että saisin sen unen mielestä. Mutta mä en onnistunut siinä, joten tulin tänne purkamaan sitä. Mun on saatava vuodattaa tää jonnekin.

Se uni oli aika todentuntunen, koska se alkoi siitä paikasta, missä nukahdettuani olin ollut - omasta sängystäni. Mä istuin sängyllä ja mulla oli edessä tietokone (läppäri siis). Huoneessa oli ihan pimeetä, ja musta tuntui, että mä en ollut huoneessa yksin, vaan joku tosi paha oli mun seurana. Kurkin läppärin taakse ja ympärilleni, mutta musta tuntui, että se joku paha ja ahdistava osasi väistää mun katsetta. Mä päätin sytyttää valot, jotta se paha menisi pois, ja naksautin yövalon päälle.
Sitä mä en muista, toimiko se katkaisija yksinkertaisesti ollenkaan vai eikö se valo vaan jotenkin valaissut, mutta pimeää oli joka tapauksessa. Ja se pimeys vaan syveni, tuntui etten näe mitään, ja korvissa jotenkin kohisi.
Mä nousin ylös ja lähdin vaeltamaan ovelle, huutaen samalla äitiä, joka nukkuu viereisessä huoneessa ihan oikeastikin. (Käytin siis tosiaan nimitystä "äiti", mikä on vähän hassua, koska en muista vuosiin käyttäneeni muuta sanaa kuin "mutsi".) Mun ääni oli kuitenkin jollain tapaa kateissa, en saanut aikaan kovaa ääntä. Kännykkä mulla oli kädessä, joten soitin mutsille edelleen yrittäen huutaa.
Mutsi sitten kuuli mun äänen ja sanoi mulle mun huoneen suljetun oven läpi jotain. Mä en muista mitä se oli, ei mitään tärkeetä millään erikoisella äänensävyllä. Se kuitenkin osoitti mulle, että mutsi kuuli mun huudot, mutta se ei tullut. Ei edes avannut ovea. Mä yritin jatkaa sen huutamista, mutta se ei tehonnut.

Siinä vaiheessa mä onneksi heräsin. Enkä mä voinut muutaku itkeä. Tarkastin, että valot toimii, että ääni on tallessa ja että mutsi on edelleen kotona, mutta en mä siitä rauhoittunut. Enkä mä oo rauhottunu vieläkään, en haluais nukkua koko yönä. Aamulla tosin pitäisi olla kahdeksalta koulussa, mutta mielummin nukahdan sinne ku näen samaa painajaista uudestaan.

P.S. Vappuna oli muuten ihan kivaa, olin siis tosiaan mun kaverin luona yötä. Välillä tuli aika ahdistaviakin hetkiä, kun musta tuntui, että olin ylimääräinen.. Mutta siis pääosin kiva viikonloppu, voisin haluta sinne uudestaankin. :)