Tarkalleen en tiedä miksi on ollut niin hirveä fiilis viikonlopusta lähtien. Itse asiassa tänään mutsi kävi juomassa, mutta luulisin, että samanlainen olo olisi vaikkei se olisi käynytkään. On vaan niin epätoivoinen olo, sellainen, että kaikki näkemisen ja kokemisen arvoinen on jo nähty ja koettu. Etten jaksa enää mitään. Että haluaisin olla jossain muualla, ehkä kuollut, ehkä eri ihminen eri paikassa. Tappelen edelleen itseni kanssa elämästä ja kuolemasta, kuten viime blogituksessa kerroin. En tiedä enää kumpi on voitolla, luultavasti se osa, joka muistuttaa siitä ettei kukaan tiedä mitä rajan takana on. Se osa pelottelee mua liikaa.Näin tänään klinikalla yhden kaverin, jota en oo nähnyt puoleentoista vuoteen. Osasin kyllä arvata, että se kaveri käy siellä, ja olinkin sitten miettiny, milloin me nähdään. Silti oli vähän ahdistava keskustelutuokio, ei sellaisessa paikassa oikeen tiedä, mitä voi toiselle sanoa. "Kiva nähdä" ei taida sopia psykiatrisella poliklinikalla käytävään keskusteluun? Myös "mitä kuuluu" on mun mielestä vähän tahditon - mitä nyt yleensä kuuluu ihmiselle, joka istuu hullulan odotushuoneessa..
Onnistuin muuten tänään olemaan melkein itkemättä klinikalla. Hieman oli pakko pyyhkäistä silmäkulmaa, kun tuli puhe siitä, keneen olen saanut tukeutua (aiempien kokemusten perusteella oon kieltäytynyt tukeutumasta keneenkään) sekä siitä, oonko omasta mielestäni syyllinen mutsin juomiseen. Tätä voi varmaan jo kutsua saavutukseksi.
Huomenna on muuten se soveltuvuustesti. En haluaisi mennä. Pelkään ja jännitän jo etukäteen hirveästi. Menisin vaikka sata kertaa mielummin kouluun kuin sinne testiin, ja jo siitä voi päätellä, miten hirveänä koko testipäivän näen ja koen. Toivottavasti se on sitten pian ohitse.
Lyhyt ja turha postaus, ilmoittelen vaan että hengissä yhä ollaan. Valitettavasti, haluaisi osa mua tähän lisätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti