those painful times so alone so ashamed

Mä tuun saatana hulluksi täällä. Okei, mähän olen jo hullu, mut tiiätte kai mitä tarkotan.

Tarkotus oli herätä aamulla aikasin (ei, en laittanu kelloa soimaa - herään joka tapauksessa ihan tarpeeks aikasin) ja lähtee kuvailureissulle tollaselle pienelle luonnontilaiselle puistoalueelle. Aattelin, et aamun kirpeä pakkanen ja vielä nukkuva kaupunki sais mut paremmalle tuulelle.

Ois se varmaan saanu jos oisin päässy ylös. Heräilin taas useemman kerran yöllä (ei mitään uutta Vendettan auringon alla), aattelin et nousen 5-6 maissa ylös, mut päätinki nukkua vielä parinkymmenen minuutin jaksoissa torkahdellen. No, nukuin seittemään asti. Enkä saanu itteäni ulos vielä sillonkaan. En vaan jaksanu. Makasin sängyssä silmät auki, tuijotin kattoon, mietin sitä mitä olin eilen illalla (tai yöllä? En tiiä miten kauan taas meni nukahtamiseen) puolinukuksissa ajatellu. Oli jotenki tyhjä olo. Enkä mä lähteny mihinkään. Nyt on liian myöhästä mennä, ulkona on jo liikaa ihmisiä ja huono ilmaki vielä.

Tänään pitäis mennä isälle, mä en jaksais. Olis ihanaa saada olla kotona, vaikka toi yks nyt juoki koko viikonlopun, saada nukkua tai olla nukkumatta, maata valveilla sykkyrässä sängyn pohjalla jos haluaa, nousta aikasin ilman että kukaan ihmettelee jne. Mutta mä en saa. Noin puol tuntia sitte mutsi kävi kotona, kysyi että millon lähen. Ei millään erikoisella äänensävyllä, mutta silti mulle tuli se olo, että se ois kysyny "millon painut helvettiin, lähe jo, mitä sä tääl viel teet". Että näin.

Helpottas paljon, jos voisin mennä tallille, siellä kun saa aina muuta ajateltavaa - jos en muuten pääse liioista ajatuksista eroon, teen vaikka niitä töitä, mitä kukaan ei ikinä jaksa tehä, mieluiten useempaa kerralla niin etten yksinkertasesti ehdi ajatella mitään ja stressaan mielummin aiheesta "mä en ehi saamaan tätä kaikkea valmiiks siihen ja siihen mennessä". Mut mä en viitti mennä sinnekään, koska isän pitäis heittää mut sinne (mopollahan mä en saa ajaa talvella ja fillaria ei oo) ja mä tiedän, että mun pitäs heti sen jälkeen mennä isälle. Ja mä en tosiaan vielä halua mennä sinne. Mä haluan märistä kotona ja olla yksin, mä en kestä tavata muita ihmisiä nyt. (Hevoset on eri asia, ne ei kysele tyhmiä joka asiasta - "miks sä nukut taas, miksei sul oo nälkä" blaablaablaa YMMÄRTÄISIVÄT SAATANA ETTÄ MÄ EN HALUA PUHUA.)

Ai niin, ja mä en halua enää kouluun. Siksi mä mietin tänä aamuna ja eilen illalla asioita; mä mietin kuolemaa.
Mut mikäli joku tän sattui lukemaan, älköön kukaan nostako tästä meteliä, mä tuskin olen ihan heti lähdössä oman käden kautta. Saa nyt nähdä, mihin suuntaan asiat etenee, ja mitä psykiatri sanoo. Sillä jossain mun mielen perukoilla elää vielä toivonkipinä, vaikken mä kyllä oo vieläkään keksinyt, millä lailla mä pääsisin ulos tästä tilanteesta.