story too cruelsome for them this is

Hei taas.

Tossa vähän päälle viikko sitte soitti mutsi koulutervedenhoitajalle, sano että "on huolissaan mun jaksamisesta" (= se ei jaksa kuunnella mun tiuskimista, ei se mitää muuta oo) jolloin terkkari kävi hakemassa tarkempii tutkimuksii. Kyseli vähän mun asioista, sai selville että tää tilanne on jatkunu jo parikin vuotta jne. Teetti mulla sitten jonku nuorten mielialakyselyn, jonka perusteella laittoi mulle lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja kuraattorille.
Kuraattori oli terkkarin kanssa samaa mieltä: selkeesti on masennusta ja psykiatriselle ois päästävä. Sanoi kuulleensa, että sinne on kolmen kuukauden jonot, mutta että ois syytä kiilata mut kokonaan jonon ohi.

Psykiatriselta tulikin sitten kirje, missä sanottiin, että jonotusaikaa on valitettavasti useampi kuukausi eikä he voi sitä aikaa nyt antaa. Mutsi kuitenki soitti sinne ite ja tappeli sen ajan seuraavaksi viikoksi. Mä olen kuulemma hänen terveydelleen vaarallinen ja käyn kimppuun ilman syytä. (Viimekskin kun tää oli repiny jostain raivoomisen aihetta mun ollessa omassa huoneessani, en ois puuttunu siihe huutoo ollenkaa, ellei se ois huutanu menevänsä tappamaa mun koiran. Että se siitä 'ilman syytä'-selittelystä.)

No, siellä psykiatrisella tehtiin sitte vähän lisää testejä, mm. lyhennetty Beckin testi, ja ne tyypit siellä sitte allekirjotti ihan täysin sen mitä terkkari ja kuraattoriki oli sanonu. Juteltiin myös itsemurha-ajatuksista, vaikutti vähän siltä että harkitsivat hetken päästävätkö mua pois sieltä vai ei, mut pääsin sitte kuitenkin. Niitten oli kuitenki pakko sanoa mutsille sitte, että piilottaa kaikki unilääkkeet mun ulottuvilta. (Hassua, että ne ei oo suinkaa piilossa, vaan siirtyny keittiön kaapista varsin näkyvälle paikalle tiskipöydälle. Kertoiskoha jotain siitä, että mun ehkä halutaan tappavan itteni.) Ne myös sano, että voi joutua harkitsemaa osastolle ottamista kans.

Psykiatrisen jälkimmäinen puol tuntia vietettiin siis niin, että mutsikin oli läsnä. Kyllähän sitä arvas, millasta paskaa sinne oli taas viljelty. Mua ei ole kuulemma ikinä lyöty. Mutsi juo pari kertaa kuussa jos sillonkaan. Mua ei oo koskaan kielletty tulemasta kotiin. Mä olen aina se joka alottaa riidat ja hyökkään päälle. Kun vähän oioin juttuja, esim. mutsin vedettyä juomisen kohalla esiin "kai sitä nyt aikunen ihminen saa pitää hauskaa eikä 16-vuotiaan pitäis tarvita lapsenvahtia" kysyin, että oliko se lääkkeet + viina = hallusinaatiot ja puolalasti keittiöön sammumine-juttukin "aikusten hauskanpitoa", tuli heti kuvioon toi klassinen "no yhen kerran meni vähä överiks". Ai yhen kerran, vähän överiks?

Kun myöhemmin iltapäivällä tulin koulusta kotiin, niin saihan tosta sitten kuulla. Olen kuulemma hullu, keksinyt syyt masennukseen, valehdellu vaan minkä ehtiny ja muuta semmosta. Aika selvästi sain sellasen kuvan, että "senku tapat ittes, sitähän me kaikki toivotaan". Että tämmöstä perhe-elämää.
Mä siis en koko tuona monen tunnin huudon aikana tehny muuta ku istuin yksin omassa huoneessani hiljaa, purin huulet rikki ja itkin ku vesiputous.
Ens viikolla on kuraattori ja sitä seuraavalla uus aika tonne, saa nähä pitäiskö perua se, kun ei noista näytä olevan muuta ku haittaa.

Ei tekis yhtää mieli mennä enää tallillekkaa. Lähtisin pois ja lopettaisin koko homman, ellei se hevonen ois mulle koko elämä ja käytännössä ainoo syy elämään. Mä en kuulu siihen paikkaan. Viimesin ahdistuksen syy tais olla se pieni paperi, johon tallilaiset oli listannu ystäväpiirinsä.
Mä en ollu siinä listassa. Enkä ees tajua miks, luulin aika sokeesti et täytin ystävän 'kriteerit' ja uskoin, et yhteiset tallimatkat ja ratsastusretket, vapaa-ajalla yhessä leffaan meno ym ois ystävyyttä, mut ei kai sitte.