jonkun toisen näkemysten muotoon tehdyt linjat ja loputon rakkaus

Ikkunasta tytär näkee, miten äiti hoippuu pitkin pihatietä. Ottaa matkalla tukea autosta ja nappaa talven tappaman syreeninoksan matkan varrelta mukaansa. Pian se olisi ovella.
Isoveli kolistelee keittiössä, etsii käsiinsä kaiken terävän. Veitset ja haarukat katoilevat pareittain ja pienissä ryhmissä kilisten teini-ikäisen pojan kirjoituspöydästään irrottamaan pöytälaatikkoon.

Veli saa urakkansa loppuun ja kiikuttaa laatikon huoneeseensa juuri, kun hapuileva käsi alkaa etsiä avaimenreikää. Lukko kiertyy ovessa, kuuluu kolaus, tömäys ja "ups". Välioven auetessa viinanlöyhkän mukana sisään tulvahtaa kirpeää pakkasilmaa. Hädin tuskin viisivuotias tytär värisee.

Isä kuulee äidin huhuilut eteisestä, tietää tämän tuoneen kotiin enemmän kuin tarvitsisi, sen kutsumattoman vieraan jota kukaan ei perheeseen halunnut. Isä käskee tyttärensä nukkumaan, mutta tytär ei halua mennä. Sen sijaan hän näkee äidin kompuroivan keittiöön ja seuraa tätä.

Hyvä tyttö, äiti sössöttää kuin koiranpennulle, pörröttää tyttären enkelinkiharoita ja istuu pöydän ääreen sytyttäen tupakan. Tytär istuu äitiä vastapäätä, ei välitä myrkyllisistä savuista, joita joutuu hengittämään. Ei välitä äitikään, ei avaa edes ikkunaa.

Tytär kuulee isän niiskaisevan olohuoneessa ja häntä itseäänkin itkettää. Miksi taas, miksi äidin piti tuoda humala taas kotiin vieraaksi, miksei voitu elää niinkuin naapurissa. Miksi heillä piiloteltiin iltaisin veitsiä ja itkettiin veljen kanssa, kun vanhemmat riitelevät.
Äiti puhuu jotain, mistä tytär ei saa selvää. Laulelee kenties itsekseen jotain tuttua lastenlaulua, varma ei voi olla. Äiti katsoo ulos ikkunasta, näkee verhotangosta roikkumassa tyttären viime viikolla tekemän hienon askartelun, jossa riippuu sadepisaroita paksua villalankaa pitkin. Ne näyttävät ihan kyyneliltä. Äiti ottaa pöydälle heittämänsä sytkärin, napsauttaa siihen liekin ja ohjaa sen alimpaan pisaraan.

Tytär huutaa ja itkee järkyttyneenä, kun liekki tarttuu hänen rakkaudella tekemäänsä työhön äidin katsellessa vaitonaisena tulta. Lieskat kohoavat ja polttavat sinisiä sadepisarakyyneliä poroksi, tuhoavat hänen antamaa lahjaansa, jonka isä oli ylpeänä ripustanut keittiön ikkunaan, jotta kaikki näkisivät miten taitava hän on. Isä kuulee onneksi tyttären hädän, näkee alkavan tulipalon, nappaa äkkiä tiskipöydältä sakset ja katkaisee narun. Palava työ putoaa keittiön pöydälle yhä reagoimattoman äidin eteen. Isä kerää pöytäliinan työn ympärille, heittää sen tiskialtaaseen ja laskee hanan valumaan. Saatanan hullu, hän toteaa raivon ja järkytyksen sekaisella äänellä, samalla kun äiti imaisee tupakkaansa ja karistaa tuhkat ikkunalaudalle. Tytär itkee yhä, kun isoveli tulee ja tarttuu häntä kädestä. Veli taluttaa nuoren sisarensa huoneeseensa peittäen vapaalla kädellään tytön toisen korvan, kun huuto keittiössä alkaa.

Yöllä, kun tytär on jo huudosta huolimatta itkenyt itsensä uneen veljen sängyllä, hän herää kovaan kolaukseen. Veljen huoneen ovi pamahtaa rytinällä seinää vasten ja äiti tulee hänen luokseen, repien hänet sängystä. Nyt lähdetään, äiti sanoo, mutta tytär pitää kiinni seisomaan nousseen veljensä paidanhelmasta ja veli tyttärestä. Veli ei halua päästää siskoa noin vain, ei yöpukusillaan pakkaseen. Mutta tälläkin kertaa veli häviää kamppailun, eikä isä ehdi tehdä mitään, kun äiti ja parkuva tytär ovat kadonneet yön syleilyyn.

---

Kirjoitin yhdestä lapsuuden muistosta (kai sitä traumaksi voi sanoa), joka on jo jonkin aikaa kummitellut mun päässä. On siis sanasta sanaan totta, vaikka kaikkea en aivan tarkkaan muistakaan. Ehkä tää vähän helpottaa ton muiston käsittelyä, ehkei se enää pyöri mun päässä niin usein.
Itkin tätä kirjoittaessani ja ajatukset oli muutenkin sekaisin, joten teksti saattaa olla vähän sekavaa. En edes tarkistanut sitä. En pystynyt, kirjoitin vain.