Voisin tässä kopioida kyseiselle keskustelufoorumille laittamani viestin, jossa vastaan muutamaan kysymykseen.
Lähettäjä: vendetta
Päivämäärä: 26.4.09 16:36:18
Miksi ei muuta isälleen ja ottaa koiran mukaansa?????Kerron tänä iltana blogissa lisää siitä, miksi en osaa olla isällä. Sanottakoon tässä nyt, että oon "tottunut" asumaan kotona. Isällä en osaisi asua.
Mutta miksei aikaisemmin jo muuttanut isälleen, sitä ihmettelen?
Joskus vähän pienempänä halusinkin muuttaa isälle ja vielä 11-12-vuotiaana karkailin kotoa yöksi sinne, mut siitä tuli aina riitaa ja tappelua. Ei annettu muuttaa. Äidin puolesta siis.
Miksi topicin aiheena oleva nuori ei kirjoita sosiaaliviranomaisille kun osaa blogoakin vääntää?
Mä en itse osannut alunperinkään hakeutua psykiatrille tai minnekään, koska musta tuntui (ja tuntuu edelleen), että sinne on menossa niin paljon muita ihmisiä joilla on isompiakin ongelmia, ja että mua ei voida millään lailla auttaa. Sama sosiaaliviranomaisten kanssa, paitsi että tässä oli mukana myös se pelko, miten paljon riitaa siitä tulisi kotona. Enkä uskonut että se auttaisi. Kotona kävi isän hälyttämänä useamman kerran poliisit vielä muutama vuosi sitten kun oli pahin juopottelu- ja tappelukausi (äiti tappeli silloisen miehensä ja mun kanssa), mutta ei nekään oikeen muuta sanonut kuin että "voi voi". Kai ne uskoivat äitiä, joka vakuutti että kaikki on hyvin ja isä on vähän päästään sekaisin.
Miksi tässä selitellään sitä että tuo nuori ei ole hakenut lastensuojelun apua, kun psykiatrin lainmukainen velvollisuus olisi ollut hoitaa asia?
Psykiatri teki lastensuojeluilmoituksen, mutta siltä taholta ei ole mitään kuulunut.
Jos olisin voinut, niin olisin estänyt lastensuojeluilmoituksen teon. Kuraattori ehdotti sitä jo aiemmin mutta ei omasta toiveestani tehnyt.
*
Tuossa siis vastaukset muutamaan kysymykseen.
Niin, ja se isäkysymys. Muutama on jo kommenttienkin kautta kysellyt, miksi en tykkää mennä isälle viikonloppuna.
En tosiaan osaa olla isän luona, en tiedä ihan tarkkaan miksi, kai olen niin tottunut asumaan äidillä. Isälle meno aina ahdistaa, koska siellä mun täytyy olla niin hirveän sosiaalinen ja pirteä silloinkin, kun haluaisi vaan mennä nukkumaan ja itkeä. Mulla ei varsinaisesti ole isän luona mitään omaa tilaa missä saisi olla rauhassa, on siis oma makuuhuone toki, mutta isä huolestuu jo siitäkin jos olen omissa oloissani ja sitä en halua. (Sitä paitsi huoneesta kyllä kuuluu äänet sen verran hyvin, että kuulee jos siellä joku esim. juurikin itkee.) Isä huolestuu muistakin asioista helposti: en saa syödä tavallista vähempää, en saa herätä tavallista aikaisemmin, en saa mennä nukkumaan tavallista aikaisemmin, en saa nukkua päivällä, en saa olla hiljainen, en saa olla äreä. Tai saan, mutta kaikista näistä seuraa heti kauhea kysymysten tulva ja se jos mikä ahdistaa.
Isä on kyllä mukava ihminen ja tarkoittaa luultavasti vain hyvää, eikä mulla ole mitään häntä vastaan, mä vaan olen jotenkin niin vieraantunut siitä. Me kuitenkin nähdään aika usein ja voin käydä isällä kylässä, mutta pitemmäksi aikaa jääminen ei oikein huvita. En kuitenkaan halua loukata isää (syytön hän mun vieraantumiseen on), joten en ole voinut sitä isälle sanoa.
Mutta ei tässä varmaan tänä iltana mitään kummempia, fiilikset on aika lailla samanlaiset kuin eilenkin, koitan rauhoittua huomiseen mennessä jotta sinne soveltuvuustestiin pystyn menemään. Äiti vaan teki kivasti ja päätti mennä tänä iltana juomaan, en ihmettelisi vaikka olisi tehnyt sen siksi, että mulla tosiaan on se testi huomenna.
2 kommenttia:
Heippa Vendetta.
Huhhuh. Löysin tekstisi tänään, ja luin kaikki kerralla. Kuten monet muutkin sanovat, kirjoitat todella hyvin, se on sinun suuri vahvuutesi ja myös selkeästi keino, jolla voit asioitasi purkaa. Jatka sitä, aina ja ikuisesti. Vaikka sitten yksityisesti itsellesi tekstejä tallentaen, mutta jatka.
Itse olen vajaa 30-vuotias, kaappijuoppo-alkoholistiäidin tytär. Äiti ei ole juonut enää kolmeen vuoteen, paitsi kaksi vuotta sitten repsahti kerran, ehkä muulloinkin mutta niistä en tiedä ja mitä ei tiedä, ei voi satuttaa. Periaatteessa äiti siis on "ex-alkoholisti", mutta mun mielessäni alkoholisti on aina alkoholisti. Eikä mene viikkoakaan, etten pelkäisi repsahdusta.
Sun tarinassa on paljon tuttua, vaikkakin olet kyllä käynyt rankemman kautta kaiken. Itsekin kirjoitin sun ikäisenä paljon, kirjoitin kirjeitä äidille joita en koskaan antanut, ja ne helpottivat, edes vähän. Muistan sen ahdistuksen, ne loputtomat kyyneleet ja ikuisen kysymyksen "miksi?".
Äidin kanssa välit ovat nykyään todella hyvät, hänen edukseen on sanottava, että ainoa "vika" koko ihmisessä on ollut alkoholin (tai no, sanotaan että humalan) himo, muuten äiti on ollut todella hyvä äiti aina. Kuten sanoin, kaappijuoppo, eli ei koskaan baareissa vaan "salaa" kotona kännäsi. Ja myös omassa tilanteessani yksi helpottava tekijä on se, että isäni on pysynyt äidin kanssa kaiken läpi, mitä en aina voi käsittää (isän olen nähnyt humalassa muutamia kertoja koko elämäni aikana). Isä on turvallinen ja luotettava ihminen, vaikkakin omanlaisensa.
Tulipa pitkä selostus. No, halusin kuitenkin antaa sulle toivoa tulevaisuuteen, mä olen nykyään lastensuojelussa töissä, valmistunut ammattikorkeasta sosionomiksi ja teen töitä sun ikäisten kanssa. Näen töissäni koko elämän kirjon, ja monesti omasta taustastani on hyötyä, kun yrittää ymmärtää nuorten tuskaa.
On mahtavaa, että käyt siellä psykiatrilla. Mä pääsin ensimmäistä kertaa psykologille vasta 5 vuotta sitten, kun romahdin täysin enkä kyennyt mennä töihin äidin juomisen takia. Hoidin silloin itselleni työterveyden kautta psykologille ajan, ja kävin siellä jonkun aikaa. Se auttoi vähän, mutta koen että joskus pitäisi käydä pitemmän kaavan mukainen terapia, että kaikki haamut saisi pois. Vai saako niitä koskaan, en tiedä.
Nyt olen kuitenkin onnellinen. Mulla on mahtava mies, kiltti ja hyvä ja turvallinen, elämä on tasaista ja ihanaa, ja musta on tulossa äiti. Haluan enemmän kun mitään, antaa lapselleni turvallisen ja hyvän elämän, ilman että sen tarvii koskaan pelätä mitään sellaista, mitä sinä tai minä ollaan pelätty.
Tulee tosi pitkä kommentti, sori että tukin sun vieraskirjasi.
Kai halusin vaan eniten sanoa, että et todellakaan (valitettavasti) ole yksin tilanteessasi, ja meitä sua ymmärtäviä on erittäin paljon tässä murheellisten laulujen maassa.
Mutta kuten sanotaan: lapsuudelleen ei voi mitään, nuoruudelleenkin aika vähän, mutta aikuisuus on sitä, miksi sen itse tekee. Sulla on kaikki ovet auki ja pystyt mihin vaan. Käytä apua, jota on saatavilla, ja pyydä sitä myös. Se on sun oikeutesi.
Ja ihan lopuksi lastensuojelutyöntekijä-näkökulma sun tilanteeseen: vaikket ehkä usko, niin sun kannalta olisi oikeasti ollut parempi, että olisit päässyt kotoa pois jo vuosia sitten. On todella ihmeellistä, ettei lastensuojeluilmoituksia ole tehty kohdallasi enempää. Kontakti isääsi on hieno voimavara, ilman yhtään normaalia aikuissuhdetta on vaikea kasvaa edes osittain ehjäksi.
Tämä tässä tältä erää, kommentoinpa varmaan joskus taas.
Paljon voimia ja good luck sinne soveltuvuuskokeeseen. :) Hyvin se menee.
- Lucy
Kiitos kommentista, pituus ei ole ollenkaan pahaksi. :)
En oikeen tiedä mitä mun pitäisi vastata, mutta kerronpa nyt ainakin, että on omalla tavallaan helpottavaa tietää ettei ole yksin. Vaikka tietysti se on surullista.
Hienoa, että siellä päässä on asiat lopulta edes jokseenkin selvinneet.
Lähetä kommentti