sumussa

En oo taas pariin päivään (okei, melkein viikkoon) kirjoitellut, anteeksi siitä. En ole vain jaksanut. Viikonloppukin tuli vietettyä lähinnä sängyn pohjalla, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa äidinkielen esseetä ja tehdä vähän etiikan työtä. Saamaton paska siis.
Ilokseni tänään huomasin, että pari uutta lukijaa on ilmoittautunut, tervetuloa!

Perjantaina on taas aika sinne nuorisopsykiatriselle. Varmaan ne siellä kysyy millaista kotona on nyt ollut, tiedä häntä miten vastaisin - uskallanko kertoa itkeneeni itseni viikonloppuna uneen keskellä päivää ja heränneeni pilleriliuska kädessä? Ehdin sen käydä onneksi palauttamassa mutsin lääkkeitten sekaan ennenkuin se ehtisi huomata.
Koko episodi lähti siitä, kun ilmoitin isälle haluavani olla viikonlopun kotona. Isä sitten soitti meille kotiin ilmoittaakseen asiasta, ja mä satuin olemaan vieressä. Satuin kuulemaan, miten "se kakara ei kyllä tänne tule mun viikonloppua pilaamaan". Se oli tarpeeksi. Mä jäin rappukäytävään tärisemään ja itkemään, ja jatkoin sieltä tyhjään kotiin napaten ne lääkkeet mukaan ja piiloutuen peiton alle. Isäkään ei saanut mua enää sinä päivänä puhumaan mitään kenellekään, en edes liikkunut sängystä moneen tuntiin, sen verran järkyttynyt olin. Tuijotin vaan seinää samein silmin, annoin ajatusten harhailla, kidutin itteäni ajattelemalla liikaa.
Viikonlopun vietin sitten kuitenkin kotona mutsin sanottua, että saan jäädä. Vaikka tuskin se sitä olis sanonut, ellei sen miesystävä olis sattunut olemaan vieressä. Eikä se siitäkään huolimatta malttanut olla lisäämättä, että "viikonloppu on hänellä vain kerran viikossa". Niin se on mullakin, yllättävää, mutta eihän se häntä kosketa.

Koulusta ei muuten tullut sitten jälkeenpäin mitään. Luokanvalvoja kyllä kysyi perjantaina, että missäs tuli oltua. Mutta vastattuani rehellisesti että kotona, reaktio oli yksinkertainen "jaahas". Ei puhutteluja. Ei soittoa kotiin. Ei mitään. Tottakai mä olen helvetin onnellinen tosta kaikesta (kyllähän mä tiedän mitkä huudot kotona saisi jos paljastuisi että on tullut lintsattua) mutta sairas mieli kehittää silti ajatuksen, että näinkö vähän sitä välitetään. Aivan sama.
Kouluun meno on muutenkin ollut yhtä helvettiä viime aikoina, aamulla pelottaa, hermostuttaa, ärsyttää ja itkettää, kun sinne on pakko lähteä. Maanantaina meinasin huutaa turhautuneisuutta, kun totesin, että koulua on peräti seitsemän tuntia. Olin varma etten kestäisi, mutta kestin sittenkin. Jee.
Koulusta puheenollen, viime aikoina on postin mukana tullut mulle kutsuja soveltuvuustesteihin, saa nähdä miten niissä käy.

Toivottavasti saitte selvää, mun aivot on tällä hetkellä niin turtuneet että asiat taitaa hyppiä enemmän tai vähemmän liikaa. Että sekavia, sumuisia terveisiä vaan. Sillä siellä mä olen ollut jo jonkin aikaa, mitäännäkemättömässä, kylmässä sumussa.

PS. Koulukuraattori meinasi tehdä musta lastensuojeluilmoituksen henkisen väkivallan perusteella. Kielsin, koska koen, että mä olen tehnyt sellaisia asioita, joista mua on syytäkin vihata. Miksi isoveli olisi muuten mutsille niin helvetin rakas? Eikä lastenkoti ole mulle oikea paikka.
Puhumattakaan siitä riidasta ja tappelusta, mitä tosta meillä aiheutuisi.