my reasons to live were my reasons to die, but at least they were mine

Ilmeisesti siis päätin jatkaa blogin pitoa...
Tai ainakin tämän vuodatuksen verran. Jos jatkan vielä pitempään niin kerron jossain vaiheessa mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut. Pähkinänkuoressa; asun lastenkodissa, mutsi juo muttei ihan niin paljon ku ennen, olen ollut kahdesti osastolla (viimeksi siellä tuli oltua 4kk), käyn mielenterveyspolilla säännöllisesti ja opiskelen lähihoitajaksi. Muutan keväällä omaan kotiin kun täytän 18.

Tällä hetkellä on niin tyhjä olo. Erosimme poikaystävän kanssa pari päivää sitten. Jätin hänet, koska hällä oli toinen. Toinen mua parempi. Silti se poika väittää, että rakastaa mua. Kuulemma rakastaa kahta ihmistä yhtäaikaa... mutta mä en usko, että kukaan rakastaisi mua. Mä en usko, että mulla on enää mitään minkä vuoksi elää.
Olin aamulla todella lähellä itsemurhaa... jostain syystä menetin rohkeuteni enkä tehnyt sitä. Vihaan itseäni. Kerroin klinikalle etten tunne että mulla ois enää syytä elää. Ratkaisu; kolminkertaistettu Ketipinor-annos.

Mä vaan tahtoisin jonkun joka repisi mut ylös täältä ja pelastaisi mut, mutta sellaista ihmettä ei taida ollakaan.

I know I'm the cursed one, I know I'm meant to die

....... Anteeksi.
Olen pahoillani etten ole kirjoittanut yli vuoteen. Joku ehkä huomasikin ystäväni laittaman kommentin tuonne edellisen merkinnän kommentteihin, kun pyysin häntä ilmoittamaan että olen hengissä, siltä varalta että joku olisi kaivannut. Olihan joku.

Ainiin, ja käskin sitä kaveria kertomaan että olen kunnossa. Hah. Nauraisin jos osaisin. Valehtelu on yllättävän helppoa, eikö vaan?
Mikään ei ole kunnossa. Ehkä ulkopuolelta näyttää siltä. En asu alkkisäitini kanssa ja käyn koulua. Hymyilen ihmisille. Hienoa. Se on siis terve.
Ja paskat.

Olen kuitenkin hengissä, ei siinä mitään. Sitä en tiedä, kuinka kauan.

... Mutta niin, tarkoitukseni oli pyytää teiltä anteeksi ja ilmoittaa että olen elävien kirjoissa. Edellisen kerran jälkeen, kun kerroin yrittäneeni itsemurhaa, yritin vielä toisenkin kerran. En onnistunut. Mielisairaalan tehovalvonnassa yrittämismahdollisuudet olivat hieman rajalliset. Eli paskasti siis meni noina aikoina, enkä vaan enää pystynyt palaamaan tänne kaikkien niitten muistojen ja sen pahan olon takia. Anteeksi siitä, todella paljon anteeksi, en tahtonut aiheuttaa huolta kenellekään.

En tiedä, jatkanko enää blogin pitoa. Voi olla. Voi olla etten. Tällä hetkellä näyttää siltä, että voisin hyvinkin jatkaa, mutta en tiedä.
Tärkeintä on nyt kuitenkin, että olen kertonut teille etten ole haihtunut savuna ilmaan.

Näkemiin tai hyvästi, kumminpäin sitten päätänkään. Keep it up.