story too cruelsome for them this is

Hei taas.

Tossa vähän päälle viikko sitte soitti mutsi koulutervedenhoitajalle, sano että "on huolissaan mun jaksamisesta" (= se ei jaksa kuunnella mun tiuskimista, ei se mitää muuta oo) jolloin terkkari kävi hakemassa tarkempii tutkimuksii. Kyseli vähän mun asioista, sai selville että tää tilanne on jatkunu jo parikin vuotta jne. Teetti mulla sitten jonku nuorten mielialakyselyn, jonka perusteella laittoi mulle lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja kuraattorille.
Kuraattori oli terkkarin kanssa samaa mieltä: selkeesti on masennusta ja psykiatriselle ois päästävä. Sanoi kuulleensa, että sinne on kolmen kuukauden jonot, mutta että ois syytä kiilata mut kokonaan jonon ohi.

Psykiatriselta tulikin sitten kirje, missä sanottiin, että jonotusaikaa on valitettavasti useampi kuukausi eikä he voi sitä aikaa nyt antaa. Mutsi kuitenki soitti sinne ite ja tappeli sen ajan seuraavaksi viikoksi. Mä olen kuulemma hänen terveydelleen vaarallinen ja käyn kimppuun ilman syytä. (Viimekskin kun tää oli repiny jostain raivoomisen aihetta mun ollessa omassa huoneessani, en ois puuttunu siihe huutoo ollenkaa, ellei se ois huutanu menevänsä tappamaa mun koiran. Että se siitä 'ilman syytä'-selittelystä.)

No, siellä psykiatrisella tehtiin sitte vähän lisää testejä, mm. lyhennetty Beckin testi, ja ne tyypit siellä sitte allekirjotti ihan täysin sen mitä terkkari ja kuraattoriki oli sanonu. Juteltiin myös itsemurha-ajatuksista, vaikutti vähän siltä että harkitsivat hetken päästävätkö mua pois sieltä vai ei, mut pääsin sitte kuitenkin. Niitten oli kuitenki pakko sanoa mutsille sitte, että piilottaa kaikki unilääkkeet mun ulottuvilta. (Hassua, että ne ei oo suinkaa piilossa, vaan siirtyny keittiön kaapista varsin näkyvälle paikalle tiskipöydälle. Kertoiskoha jotain siitä, että mun ehkä halutaan tappavan itteni.) Ne myös sano, että voi joutua harkitsemaa osastolle ottamista kans.

Psykiatrisen jälkimmäinen puol tuntia vietettiin siis niin, että mutsikin oli läsnä. Kyllähän sitä arvas, millasta paskaa sinne oli taas viljelty. Mua ei ole kuulemma ikinä lyöty. Mutsi juo pari kertaa kuussa jos sillonkaan. Mua ei oo koskaan kielletty tulemasta kotiin. Mä olen aina se joka alottaa riidat ja hyökkään päälle. Kun vähän oioin juttuja, esim. mutsin vedettyä juomisen kohalla esiin "kai sitä nyt aikunen ihminen saa pitää hauskaa eikä 16-vuotiaan pitäis tarvita lapsenvahtia" kysyin, että oliko se lääkkeet + viina = hallusinaatiot ja puolalasti keittiöön sammumine-juttukin "aikusten hauskanpitoa", tuli heti kuvioon toi klassinen "no yhen kerran meni vähä överiks". Ai yhen kerran, vähän överiks?

Kun myöhemmin iltapäivällä tulin koulusta kotiin, niin saihan tosta sitten kuulla. Olen kuulemma hullu, keksinyt syyt masennukseen, valehdellu vaan minkä ehtiny ja muuta semmosta. Aika selvästi sain sellasen kuvan, että "senku tapat ittes, sitähän me kaikki toivotaan". Että tämmöstä perhe-elämää.
Mä siis en koko tuona monen tunnin huudon aikana tehny muuta ku istuin yksin omassa huoneessani hiljaa, purin huulet rikki ja itkin ku vesiputous.
Ens viikolla on kuraattori ja sitä seuraavalla uus aika tonne, saa nähä pitäiskö perua se, kun ei noista näytä olevan muuta ku haittaa.

Ei tekis yhtää mieli mennä enää tallillekkaa. Lähtisin pois ja lopettaisin koko homman, ellei se hevonen ois mulle koko elämä ja käytännössä ainoo syy elämään. Mä en kuulu siihen paikkaan. Viimesin ahdistuksen syy tais olla se pieni paperi, johon tallilaiset oli listannu ystäväpiirinsä.
Mä en ollu siinä listassa. Enkä ees tajua miks, luulin aika sokeesti et täytin ystävän 'kriteerit' ja uskoin, et yhteiset tallimatkat ja ratsastusretket, vapaa-ajalla yhessä leffaan meno ym ois ystävyyttä, mut ei kai sitte.

those painful times so alone so ashamed

Mä tuun saatana hulluksi täällä. Okei, mähän olen jo hullu, mut tiiätte kai mitä tarkotan.

Tarkotus oli herätä aamulla aikasin (ei, en laittanu kelloa soimaa - herään joka tapauksessa ihan tarpeeks aikasin) ja lähtee kuvailureissulle tollaselle pienelle luonnontilaiselle puistoalueelle. Aattelin, et aamun kirpeä pakkanen ja vielä nukkuva kaupunki sais mut paremmalle tuulelle.

Ois se varmaan saanu jos oisin päässy ylös. Heräilin taas useemman kerran yöllä (ei mitään uutta Vendettan auringon alla), aattelin et nousen 5-6 maissa ylös, mut päätinki nukkua vielä parinkymmenen minuutin jaksoissa torkahdellen. No, nukuin seittemään asti. Enkä saanu itteäni ulos vielä sillonkaan. En vaan jaksanu. Makasin sängyssä silmät auki, tuijotin kattoon, mietin sitä mitä olin eilen illalla (tai yöllä? En tiiä miten kauan taas meni nukahtamiseen) puolinukuksissa ajatellu. Oli jotenki tyhjä olo. Enkä mä lähteny mihinkään. Nyt on liian myöhästä mennä, ulkona on jo liikaa ihmisiä ja huono ilmaki vielä.

Tänään pitäis mennä isälle, mä en jaksais. Olis ihanaa saada olla kotona, vaikka toi yks nyt juoki koko viikonlopun, saada nukkua tai olla nukkumatta, maata valveilla sykkyrässä sängyn pohjalla jos haluaa, nousta aikasin ilman että kukaan ihmettelee jne. Mutta mä en saa. Noin puol tuntia sitte mutsi kävi kotona, kysyi että millon lähen. Ei millään erikoisella äänensävyllä, mutta silti mulle tuli se olo, että se ois kysyny "millon painut helvettiin, lähe jo, mitä sä tääl viel teet". Että näin.

Helpottas paljon, jos voisin mennä tallille, siellä kun saa aina muuta ajateltavaa - jos en muuten pääse liioista ajatuksista eroon, teen vaikka niitä töitä, mitä kukaan ei ikinä jaksa tehä, mieluiten useempaa kerralla niin etten yksinkertasesti ehdi ajatella mitään ja stressaan mielummin aiheesta "mä en ehi saamaan tätä kaikkea valmiiks siihen ja siihen mennessä". Mut mä en viitti mennä sinnekään, koska isän pitäis heittää mut sinne (mopollahan mä en saa ajaa talvella ja fillaria ei oo) ja mä tiedän, että mun pitäs heti sen jälkeen mennä isälle. Ja mä en tosiaan vielä halua mennä sinne. Mä haluan märistä kotona ja olla yksin, mä en kestä tavata muita ihmisiä nyt. (Hevoset on eri asia, ne ei kysele tyhmiä joka asiasta - "miks sä nukut taas, miksei sul oo nälkä" blaablaablaa YMMÄRTÄISIVÄT SAATANA ETTÄ MÄ EN HALUA PUHUA.)

Ai niin, ja mä en halua enää kouluun. Siksi mä mietin tänä aamuna ja eilen illalla asioita; mä mietin kuolemaa.
Mut mikäli joku tän sattui lukemaan, älköön kukaan nostako tästä meteliä, mä tuskin olen ihan heti lähdössä oman käden kautta. Saa nyt nähdä, mihin suuntaan asiat etenee, ja mitä psykiatri sanoo. Sillä jossain mun mielen perukoilla elää vielä toivonkipinä, vaikken mä kyllä oo vieläkään keksinyt, millä lailla mä pääsisin ulos tästä tilanteesta.