this makes no sense to me anymore

Huokaus.
On olemassa kahdenlaisia päätöksiä: niitä, joita tulee katumaan jälkikäteen ja niitä, jotka osoittautuu pitkänkin ajan kuluttua oikeiksi. Mä toivon, että tänään tekemäni päätös kuuluu niihin jälkimmäisiin.

**

Mä kun en osaa ratsastaa. En osaa enkä opi. En muista, oonko joskus jutellu mun hoitohevosesta paljonkin, mutta hoidan sitä siis melkein joka päivä ja saan myös ratsastaa sillä, yleensä omissa oloissani. Se hevonen ei ole 'ongelmahevonen', vaan vain vaativa. Sellainen, mikä on tosi taitava ja osaava, mutta panttaa taitojaan kunnes saa selkäänsä ratsastajan, joka osaa niitä taitoja myös hyödyntää.
Mulla oli alunperinkin ongelmia tän hevosen menohalujen kanssa. Oon käytännössä päässyt niistä nyt kokonaan eroon, eli se suurin ongelma on voitettu. Vain nää pienet ongelmat, esim. se, etten saa sitä taipumaan (hevosihmiset tietävät, mitä tarkoitan, kun sanon että ympyrällä puskee ulkolapa edellä karkuun vaikka yrittäisin miten pitää ulkoa vastaan, ei tukeudu ulko-ohjalle sitten yhtään) on jäljellä, mutta mulle ne tuntuu tosi suurilta. On mennyt pari viikkoa niin, että oon saattanu kiivetä selkään ja tulla viiden minuutin kuluttua itku kurkussa alas, kun en ole osannut. Tai sitten siksi, että oon taas menettänyt hermot ja alkanut ratsastaa liian kovin ottein. (Hevosta en lyö, mutta aggressiiviset [äkkinäiset, liian nopeat] avut ja omista virheistä ärjyminen käyköön tietynlaisesta eläinrääkkäyksestä..)

Tänään menin melko aikaisin aamulla tallille, että saisin olla omassa rauhassani. Ajattelin, että vienpä pollen maastoon, mutta siellä sai sitten taas vuodattaa turhautumisen ja epätoivon kyyneleitä, kun mikään ei taas sujunut. Mietin, että tätäkö mä haluan, tulla tallille vain kiivetäkseni hevosen selkään itkemään monta kertaa viikossa. Oon jo muutaman tunninkin perunut siksi, etten ole jaksanut mennä arvostelevien silmien alle tunniksi epäonnistumaan. Ja ajattelin, että mitäs jos laittaisi omistajalle viestiä, etten pysty ratsastamaan hetkeen ja että kaikkea muuta voin kyllä tehdä. Siinä tosin aina on se uhka, etten kelpaa enää hoitajaksi sen jälkeen. En tiedä kestäisinkö sitä enää kaiken muun paskan päälle.

Päätös on vaikea, mutta varmasti harkinnan arvonen.

**

Tästä päivästä sitten muuten vähän.

Mutsilla on taas sen uusi mies kylässä. Heti aamusta alko ryyppääminen; ensin korkattiin viinipullo, sitten mentiin kapakkaan. Kapakasta tuli sitten ensin mutsi yksin. Kaikki oli vuoroin kamalaa, vuoroin kamalan ihanaa.

Ihan totta.
Se soitteli kavereilleen (tyypillistä sille kännissä) ja kertoili niille ihania juttuja sen elämästä. Puhelujen välissä paiskottiin ovia ja huudettiin kurkku suorana jostain aivan turhasta (ei huudettu mulle, kyseessä oli vaan mutsin omaa angstausta). Kotona olo oli siinä vaiheessa aika helvettiä, mä kun pelkään huutoja ja kovia ääniä muutenkin.
Sitten kun mies tuli, oli taas kaikki ihanaa. Mua vaadittiin tulemaan syömään niiden kanssa. En syöny ku ihan vähän, oli jotenkin niin hirveetä istua siinä ja kuunnella sitä kännistä ölinää. Toki sitä ohutseinäsessä asunnossa sai kuunnella sen jälkeenkin, siispä päätin lähteä ulos. Kävelin puolitoista tuntia vailla päämäärää, kunnes sain kuulla että ne oli lähtenyt kapakkaan. Siinä vaiheessa vasta viitsin tulla kotiin.

Mä en tiedä enää, mikä on normaalia juomista ja mikä ei. Mä muistan vielä ne ajat, kun mutsi saattoi juoda kaksikin viikkoa putkeen. Nyt se juo vain joka viikonloppu ja joskus viikolla. Se tuntuu musta tosi vähältä aiempaan verrattuna, mutta silti - onko vika vain mussa vai onko toi määrä oikeesti jotenkin epänormaali? Mä kun en osaa sulattaa edes sitä 2-3 krt viikossa, yhenkin päivän humala näiden seinien sisällä on mulle aivan helvettiä.

**

Huomenna meen taas isälle, oon siellä maanantaihin asti. Mä en tiedä miten mä kestän, mutta se jäänee nähtäväks.
Miksei mulla voi olla normaalia, yhessä asuvaa perhettä. Miksen mä voi olla terve. Miksi mä en saa itkeä kun itkettää, nukkua kun väsyttää tai olla vain ja levähtää, kun siltä tuntuu?
Mä melkein jo haluan sinne osastolle, että saisin olla ees hetken rauhassa.

Tekee taas mieli satuttaa itteään, että sais tän ahdistuksen ja palan kurkusta edes hetkeks pois. Mut loppujenlopuks mä tiedän, että siitä tulee vaan pahempi olo ja siitä jää jäljet joita täytyy sitten peitellä. Silti, näin kovaa mielitekoa mulla ei oo ollut sitten sen jälkeen, ku yli vuosi sitte lopetin viiltelyn kokonaan.
Tekee myös mieli kirjottaa, mutta tuntuu, että mä en sitäkään osaa enää, eikä siihen riitä voimia.

Tulipas pitkä ja turha postaus.

story too cruelsome for them this is

Hei taas.

Tossa vähän päälle viikko sitte soitti mutsi koulutervedenhoitajalle, sano että "on huolissaan mun jaksamisesta" (= se ei jaksa kuunnella mun tiuskimista, ei se mitää muuta oo) jolloin terkkari kävi hakemassa tarkempii tutkimuksii. Kyseli vähän mun asioista, sai selville että tää tilanne on jatkunu jo parikin vuotta jne. Teetti mulla sitten jonku nuorten mielialakyselyn, jonka perusteella laittoi mulle lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja kuraattorille.
Kuraattori oli terkkarin kanssa samaa mieltä: selkeesti on masennusta ja psykiatriselle ois päästävä. Sanoi kuulleensa, että sinne on kolmen kuukauden jonot, mutta että ois syytä kiilata mut kokonaan jonon ohi.

Psykiatriselta tulikin sitten kirje, missä sanottiin, että jonotusaikaa on valitettavasti useampi kuukausi eikä he voi sitä aikaa nyt antaa. Mutsi kuitenki soitti sinne ite ja tappeli sen ajan seuraavaksi viikoksi. Mä olen kuulemma hänen terveydelleen vaarallinen ja käyn kimppuun ilman syytä. (Viimekskin kun tää oli repiny jostain raivoomisen aihetta mun ollessa omassa huoneessani, en ois puuttunu siihe huutoo ollenkaa, ellei se ois huutanu menevänsä tappamaa mun koiran. Että se siitä 'ilman syytä'-selittelystä.)

No, siellä psykiatrisella tehtiin sitte vähän lisää testejä, mm. lyhennetty Beckin testi, ja ne tyypit siellä sitte allekirjotti ihan täysin sen mitä terkkari ja kuraattoriki oli sanonu. Juteltiin myös itsemurha-ajatuksista, vaikutti vähän siltä että harkitsivat hetken päästävätkö mua pois sieltä vai ei, mut pääsin sitte kuitenkin. Niitten oli kuitenki pakko sanoa mutsille sitte, että piilottaa kaikki unilääkkeet mun ulottuvilta. (Hassua, että ne ei oo suinkaa piilossa, vaan siirtyny keittiön kaapista varsin näkyvälle paikalle tiskipöydälle. Kertoiskoha jotain siitä, että mun ehkä halutaan tappavan itteni.) Ne myös sano, että voi joutua harkitsemaa osastolle ottamista kans.

Psykiatrisen jälkimmäinen puol tuntia vietettiin siis niin, että mutsikin oli läsnä. Kyllähän sitä arvas, millasta paskaa sinne oli taas viljelty. Mua ei ole kuulemma ikinä lyöty. Mutsi juo pari kertaa kuussa jos sillonkaan. Mua ei oo koskaan kielletty tulemasta kotiin. Mä olen aina se joka alottaa riidat ja hyökkään päälle. Kun vähän oioin juttuja, esim. mutsin vedettyä juomisen kohalla esiin "kai sitä nyt aikunen ihminen saa pitää hauskaa eikä 16-vuotiaan pitäis tarvita lapsenvahtia" kysyin, että oliko se lääkkeet + viina = hallusinaatiot ja puolalasti keittiöön sammumine-juttukin "aikusten hauskanpitoa", tuli heti kuvioon toi klassinen "no yhen kerran meni vähä överiks". Ai yhen kerran, vähän överiks?

Kun myöhemmin iltapäivällä tulin koulusta kotiin, niin saihan tosta sitten kuulla. Olen kuulemma hullu, keksinyt syyt masennukseen, valehdellu vaan minkä ehtiny ja muuta semmosta. Aika selvästi sain sellasen kuvan, että "senku tapat ittes, sitähän me kaikki toivotaan". Että tämmöstä perhe-elämää.
Mä siis en koko tuona monen tunnin huudon aikana tehny muuta ku istuin yksin omassa huoneessani hiljaa, purin huulet rikki ja itkin ku vesiputous.
Ens viikolla on kuraattori ja sitä seuraavalla uus aika tonne, saa nähä pitäiskö perua se, kun ei noista näytä olevan muuta ku haittaa.

Ei tekis yhtää mieli mennä enää tallillekkaa. Lähtisin pois ja lopettaisin koko homman, ellei se hevonen ois mulle koko elämä ja käytännössä ainoo syy elämään. Mä en kuulu siihen paikkaan. Viimesin ahdistuksen syy tais olla se pieni paperi, johon tallilaiset oli listannu ystäväpiirinsä.
Mä en ollu siinä listassa. Enkä ees tajua miks, luulin aika sokeesti et täytin ystävän 'kriteerit' ja uskoin, et yhteiset tallimatkat ja ratsastusretket, vapaa-ajalla yhessä leffaan meno ym ois ystävyyttä, mut ei kai sitte.