paluu menneisyyteen - osa 1

On kai aika kertoa jonkin verran siitä, mitä on tapahtunut kuluneen vuoden aikana. Niille, jotka vasta löysivät blogin, kerron myös pähkinänkuoressa muuta taustaa. Tätä kirjoittaessani tulin siihen tulokseen, että kerron asioista kahdessa osassa, varsinkaan vuoden 2009 puolella tapahtuneisiin asioihin ei ole kovin helppo palata.

Aloittaessani blogin pitämisen olin 15- tai 16-vuotias. Asuin äitini ja hänen miesystävänsä kanssa. Molemmat olivat alkoholisteja. Riitoja oli usein ja niissä oli myös fyysistä käsiksikäymistä. Kävin yläastetta, sain kiitettäviä arvosanoja, mutta olin koulukiusattu ja yksinäinen. Lintsasin paljon. Viiltelin, koin oloni masentuneeksi, harkitsin itsemurhaa useasti. Apua en saanut kun en sitä hakenut.
Ollessani 16-vuotias, keväällä 2009, äiti kyllästyi "katselemaan tuota hullua kakaraa" ja otti yhteyttä koulun terveydenhoitajaan. "Pankaa se hoitoon". Terveydenhoitaja ottikin asian puheeksi kanssani ja teki muutamia testejä, mm. BDI-testin, tajusi mitä oli meneillään ja laittoi mulle lähetteen nuorisopsykiatrian polille ("klinikalle", kuten sitä täällä kutsun). Klinikka järjestikin mulle ja äidille jonkin kriisiajan ja huhtikuussa 2009 aloin saada apua tilaani, jota myös vaikeaksi masennukseksi kutsuttiin.

Muistan sen päivän tosi elävästi, kun yritin itsemurhaa. Muistan, paljonko kello oli kun tein sen, muistan mitä lääkkeitä otin, muistan ambulanssimatkan. Muistan sen yön sairaalassa, lääketokkurassa ja kiinni EKG:ssä ja tiputuksessa. Muistan, kun kaksi ambulanssimiestä tuli aamulla hakemaan mua - "nyt tilanne on sellainen että sut täytyy viedä psykiatriseen sairaalaan".
Pidin tuolta kuukauden mittaiselta osastojaksolta päiväkirjaa, mutten kirjoita siitä tänne, koska en tahdo lukea sitä. Joka tapauksessa, sairaalassa mulle aloitettiin lääkitys ja päätettiin, etten voi asua kotona. Vastahakoisesti suostuin siihen, että asun kolme kuukautta lastenkodissa. Kotiuduin lastenkotiin - kului kuukausi ja sanoin, etten tahdo mennä enää äidin luokse. Mielipidettäni kuunneltiin, äiti vastusti huostaanottopäätöstä ja lähetteli mulle mm. tappouhkauksia, jotka vain edesauttivat sitä että minut päätettiin ottaa pysyvästi kotikaupunkini lastenkodin huostaan. Tämä päätös varmistui vasta joulukuussa 2009, mutta ei nyt mennä asioiden edelle.

Koulu alkoi elokuussa 2009. Alku meni ihan hyvin, mulla oli ystäviä, tunsin olevani paljon paremmassa kunnossa kuin pari kuukautta takaperin. Jotenkin olin vain kauhean väsynyt ja stressaantunut, tuntui etten jaksaisi käydä koulua. Viiltelin taas. Minulle alkoi tulla tunne, etten olekaan olemassa, että vain kuvittelen maailman ja ainoa tapa herätä kuvitelmasta on kuolla, että mun kuuluisi kuolla. Mietin useasti itsemurhaa.
Jo syyskuun alussa minut vietiin väkisin, suoraan klinikalta ilman mitään varoitusaikaa, takaisin psykiatriseen sairaalaan. Sairaalassa tilani todettiin pahentuneen psykoottistasoiseksi masennukseksi ja lieväksi psykoosiksi. Mulla uskottiin olevan myös aistiharhoja, vaikka kivenkovaa yritin vakuuttaa, ettei mun yöllisiin paniikkikohtauksiin liittynyt mitenkään varjojen näkeminen tai äänien kuuleminen.
Oltuani sairaalassa viikon sisätiloissa yritin uudelleen itsemurhaa. Tämä oli aika epätoivoista - luonnollisestikin kaikki tavarani oli tutkittu, mitään terävää ei ollut käsien ulottuvilla, ikkunat olivat jotain panssarilasin tapaista jne - enkä keksinyt muutakaan keinoa kuin yrittää muovinpalalla valtimoa katki. Eihän se tietenkään onnistunut. Jäin tästä kiinni ja olin viikon tehovalvonnassa, en sentään lepositeissä, vaikka sitäkin harkittiin.
Syyskuu kului enemmän tai vähemmän puuroisena sairaalassa. Lääkitystä nostettiin aika rajusti. En päässyt kolmeen viikkoon käymään kotona. Vähitellen pääsin käymään ulkona, aluksi 5 minuuttia kerrallaan hoitajan kanssa, myöhemmin jopa puoli tuntia hoitajan kanssa. Äiti, isä, veli ja kerran lastenkodin hoitaja kävi katsomassa minua. Joka ilta minulle soitti joku. Koin sen lähinnä ahdistavaksi.
Oltuani nuo viikot sairaalassa pääsin kotiin (lastenkotiin) päivälomalle, eli lähdin aamulla ja palasin illalla. Tuo loma meni hyvin, ja pääsin seuraavanakin päivänä samanlaiselle lomalle. Tämän jälkeen voinnissa tuli kuitenkin takapakkia, ja minulta evättiin taas ulkoilut ja lomat. Muistaakseni seitsemän sairaalaviikon jälkeen pääsin yhdeksi yöksi kotilomalle.

Jatkuu.

my reasons to live were my reasons to die, but at least they were mine

Ilmeisesti siis päätin jatkaa blogin pitoa...
Tai ainakin tämän vuodatuksen verran. Jos jatkan vielä pitempään niin kerron jossain vaiheessa mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut. Pähkinänkuoressa; asun lastenkodissa, mutsi juo muttei ihan niin paljon ku ennen, olen ollut kahdesti osastolla (viimeksi siellä tuli oltua 4kk), käyn mielenterveyspolilla säännöllisesti ja opiskelen lähihoitajaksi. Muutan keväällä omaan kotiin kun täytän 18.

Tällä hetkellä on niin tyhjä olo. Erosimme poikaystävän kanssa pari päivää sitten. Jätin hänet, koska hällä oli toinen. Toinen mua parempi. Silti se poika väittää, että rakastaa mua. Kuulemma rakastaa kahta ihmistä yhtäaikaa... mutta mä en usko, että kukaan rakastaisi mua. Mä en usko, että mulla on enää mitään minkä vuoksi elää.
Olin aamulla todella lähellä itsemurhaa... jostain syystä menetin rohkeuteni enkä tehnyt sitä. Vihaan itseäni. Kerroin klinikalle etten tunne että mulla ois enää syytä elää. Ratkaisu; kolminkertaistettu Ketipinor-annos.

Mä vaan tahtoisin jonkun joka repisi mut ylös täältä ja pelastaisi mut, mutta sellaista ihmettä ei taida ollakaan.

I know I'm the cursed one, I know I'm meant to die

....... Anteeksi.
Olen pahoillani etten ole kirjoittanut yli vuoteen. Joku ehkä huomasikin ystäväni laittaman kommentin tuonne edellisen merkinnän kommentteihin, kun pyysin häntä ilmoittamaan että olen hengissä, siltä varalta että joku olisi kaivannut. Olihan joku.

Ainiin, ja käskin sitä kaveria kertomaan että olen kunnossa. Hah. Nauraisin jos osaisin. Valehtelu on yllättävän helppoa, eikö vaan?
Mikään ei ole kunnossa. Ehkä ulkopuolelta näyttää siltä. En asu alkkisäitini kanssa ja käyn koulua. Hymyilen ihmisille. Hienoa. Se on siis terve.
Ja paskat.

Olen kuitenkin hengissä, ei siinä mitään. Sitä en tiedä, kuinka kauan.

... Mutta niin, tarkoitukseni oli pyytää teiltä anteeksi ja ilmoittaa että olen elävien kirjoissa. Edellisen kerran jälkeen, kun kerroin yrittäneeni itsemurhaa, yritin vielä toisenkin kerran. En onnistunut. Mielisairaalan tehovalvonnassa yrittämismahdollisuudet olivat hieman rajalliset. Eli paskasti siis meni noina aikoina, enkä vaan enää pystynyt palaamaan tänne kaikkien niitten muistojen ja sen pahan olon takia. Anteeksi siitä, todella paljon anteeksi, en tahtonut aiheuttaa huolta kenellekään.

En tiedä, jatkanko enää blogin pitoa. Voi olla. Voi olla etten. Tällä hetkellä näyttää siltä, että voisin hyvinkin jatkaa, mutta en tiedä.
Tärkeintä on nyt kuitenkin, että olen kertonut teille etten ole haihtunut savuna ilmaan.

Näkemiin tai hyvästi, kumminpäin sitten päätänkään. Keep it up.

Standing here, that's all I can do

Palaveri meni suoraan sanottuna päin persettä. Tai ei nyt niinkään, se kyllä alkoi hyvin.

Aloitin siis menemällä sosiaalityöntekijää vastaan jotta saisin jutella sen kanssa kahdestaan. Sanoin, että mulla ei ole mitään syytä miksi mä haluaisin kotiin, kerroin kaikista viesteistä mitä oon saanu ja siitä, että ollaan lähinnä riidelty mutsin kanssa nyt. Se työntekijä onneksi ymmärsi ja sanoi, että mä olen jos sen verran vanha, että mun mielipidettä kyllä kuunnellaan tässä ja että melko varmasti mun ei tarvi kotiin mennä jos en sitä halua.

Sitten tuli se pahempi osuus, se, jossa oli myös vanhemmat ja omahoitaja. Ensin kyseltiin mitä kuuluu mulle ja vanhemmille. Mutsi ryhtyi taas marttyyriksi ja alkoi valittaa, ettei ole vieläkään tottunut siihen etten mä ole kotona. Annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Sosiaalityöntekijä kysyi tässä vaiheessa, mitä kuuluu mun kilpikonnalle, joka jäi kotiin hoidettavaksi. Sanoin suoraan, että se asuu nyt isällä, koska mutsi uhkasi tappaa sen.

Ei olisi pitänyt sanoa sitä.

Mutsi kielsi tietysti kaiken. Sanoi vain kehottaneensa mua tulemaan ruokkimaan konnan usean päivän ajan. Näinhän asia ei ollut, vaan mutsi sanoi ruokkivansa sen mielellään kun mä olen poissa, ja jos mutsi olisikin pyytänyt mua käymään ruokkimassa sitä, olisin mä sen tietenkin hoitanut! Sanoin sitten myös tämän, jolloin mutsi alkoi taas syyttää mummoa lauseella "sä et tiedä mitä kaikkea mummo on mulle tehnyt". Kertokaa joku mulle miten mummo liittyi tähän aiheeseen ollenkaan?! Kysyin sitä samaa mutsilta, joka ei vastannut muuta kuin "joo, kyllä mä tiesin että tää menee taas mun haukkumiseksi".
Tässä vaiheessa olin jo sen verran kypsä, että lähdin kyyneleet valuen pois palaverista. Muutaman minuutin päästä omahoitaja tuli mun huoneeseen ja istui viereen sängylle, kysyen pystynkö tulemaan vielä. Sanoin, etten halua tulla, ja hoitajalle se oli ookoo. Sovittiin, että en saa lukittautua omaan huoneeseeni (kai se pelkäsi että teen jotain itelleni?) vaan mun pitää odottaa olohuoneessa, kunnes palaveri päättyy ja omahoitaja tulee kertomaan mitä siellä päätettiin. (Eipä siellä sitten päätetty mitään ihmeellistä, edes seuraavaa palaveriaikaa ei sovittu. Mutsi vaan jatkoi paskanpuhumista palaverin loppuun saakka.)
Että sellainen palaveri. En ole nähnyt mutsia sen jälkeen, enkä haluakaan.

Hirveä nälkä. Kohta on ruokailu, toivottavasti siellä on jotain kevyttä.

Waiting

Yhdeltä on palaveri. Siis se palaveri, jossa on mun omahoitaja täältä lastenkodista, sosiaalityöntekijä ja vanhemmat.
Ajattelin pyytää, jos saisin ensin kymmenen minuuttia aikaa jutella sosiaalityöntekijän kanssa kahden. Aion ottaa esille viestit, joita äiti on mulle lähettänyt ("tapan mummon" jne idioottimaiset viestit) ja sen, etten mä ehkä halua enää kotiin. Äiti on mua sinne kyllä pyytänyt eikä mulla ole ollut sydäntä sanoa etten mä halua palata sinne, mutta eilen sen soittaessa totesin, että jossain vaiheessa se on sanottava. Sanoin sille suoraan, ettei meidän yhteiselo tule toimimaan niin kauan kun se omasta mielestään on täydellinen ja syyttää kaikkia muita omista virheistään (on väittänyt mm. että keuhkoahtauma ja Alzheimerin tauti, joista toinen aiheutuu tupakasta ja toinen liiallisesta alkoholinkäytöstä, ovat mun ja mun isoveljen käytöksen aiheuttamia sairauksia) eikä niin kauan kuin mä vaadin muutosta enkä pysty katselemaan sitä kaljankittausta, tupakanpolttoa sisällä, jatkuvia riitoja ym. Sanoin myös, että sen lähettämät viestit, mm. juurikin tuo mummoon liittyvä viesti ja ulkopuolisten haukkuminen muutenkin, on hyvä esimerkki siitä ettei mun kotiutuminen olis hyväksi kenellekään.

Mitä äiti tähän sanoi?
"Mä olen tehnyt virheitä ja yritän olla tekemättä niitä uudelleen"?
"Oot ihan oikeassa, ehkä näin on parempi"?

Ei.

"Sä et tiedä mitä kaikkea mummo on tehnyt, mä oon sanonut asioita kiukuspäissäni mutta mummo on tässä aiheuttanut kyllä paljon pahaa."

ANTEEKSI MITÄ?

Löin luurin korvaan ihan vaan välttyäkseni aiheuttamasta lisää riitaa. Mä en voi edelleenkään uskoa että se tosiaan sanoi noin, vaikka mä just äsken olin huomauttanut siitä miten se syyttää kaikkia muita kaikesta pahasta.
Tän jälkeen alkoi tulemaan taas viestejä. "Kun sinä et tiedä mitä se mummo on tehnyt". Tähän vastasin, että "nyt ei ole mummosta kyse yhtään, käännät taas kaiken muitten syyksi, vai yritätkö väittää että yritin tappaa itteni koska mummo käski". (Aiemmin tehdyn itsemurhayrityksenhän lopullisesti laukaisi äidin kehotus tappaa itseni, eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta.)
Tähän tuli vastaus: "Mut kuitenkin yritti, sen kertoi pappa. Tää on vaan mun haukkumista taas." En edes yritä ymmärtää mitä tuolla viestillä tarkoitettiin, pappakin on kuollut jo kymmenen vuotta sitten.
Seuraavaksi totesin, että tää lapsellinen viestittely loppuu nyt mun osalta, sen verran pitää ihmisessä olla selkärankaa että nää asiat selvitellään naamatusten, turha lähettää viestiä kun en vastaa kuitenkaan. Tän jälkeen tuli sitten muutama viesti, joissa uhkailtiin ettei mulla ehkä ole kohta kotia ja haukuttiin taas mummoa ja isää kaikesta. En vastannut niihin.

Että tämmöistä tänään ja eilen. Tuun jossain vaiheessa tänne kertomaan, miten palaveri meni. Peukut pystyyn, toivottavasti se sosiaalityöntekijä ymmärtää!

Where did you lose your decisions?

Tässä päivänä eräänä söin pari palaa suklaata. En siis paljoa, mutta kuitenkin. Se oli seurausta pari päivää kestäneestä "screw the diet"-kaudesta, mutta tuon jälkeen en ole ylimääräisiä syönyt. Yhtenä päivänä olin tosi ylpeä itestäni, kun söin koko päivänä vain 2 dl riisimuroja ja omenan!
Eilen oli töistä vapaata ja olin puoli päivää täällä lastenkodissa -> söin molemmat lämpimät ruoat sekä aamu- ja iltapalan. Kun lappaa lautaselle reilusti salaattia, ei hoitajat kiinnitä huomiota siihen, miten paljon tai vähän syö varsinaista ruokaa. Tällä periaatteella siis selvisin.
Ai niin, ja en ole oksentanut muutamaan iltaan, viimeksi muistaakseni maanantaina. Tuolloin oksensinkin sitten sen verran, että meinasin pyörtyä suihkuun.. Mutta nyt ei ole tosiaan ollut tyhjennysoperaatioille tarvetta, ei edes tuona iltana, jolloin söin ne pari suklaapalaa.

Riita mutsin kanssa on ohi. Ei se anteeksi pyytänyt, mutta yhtenä päivänä se oli isän kanssa mustikkametsässä (isä kuljettaa sitä aina metsäreissuilleen) ja oli kuulemma ollut tosi hyvällä päällä ja ystävällinen. Laittoi mulle vielä samana iltana viestin, jossa kyseli milloin tulen käymään. Kun ei mitään haukkumaviestejä ollut kellekään pariin päivään tullut, vastasin että tulen kun töiltä ehdin. Kävin siellä tällä viikolla, en koko aikana sanonut mitään aiempaan riitaan viittaavaa, vaikka oikeastaan mua ärsytti ettei mutsi voinut edes anteeksi pyytää. Sen verran pahoja viestejä oli joillekin kuitenkin laittanut (mm. mummolle tappouhkauksia), että anteeksipyyntö ois ollut paikallaan.

Kaiken kaikkiaan nyt on mennyt aika hyvin, oon ollut hyvällä tuulella ja sitä rataa. Välillä tulee hetkiä, jolloin ilman mitään erityistä syytä tulee vain niin turha olo, että haluaisi kadota maailmasta kokonaan - mutta eivätkö ne ole normaaleja tuntemuksia kaikille? Niin ainakin haluaisin uskoa. Sitäpaitsi, en ole edes tuollaisina hetkinä sortunut itseni vahingoittamiseen millään tavalla, oon vain yrittänyt keksiä sellaista tekemistä joka vie ajatukset muualle. Pienten lasten kanssa touhuaminen on yksi hyvä tapa, ne kun tykkää muutenkin leikkiä isompien kanssa!

Tässäpä tämä tältä erää, toivottavasti homma jatkuu nyt samanlaisena kuin se on jo ollut.

you hopeless loser

Tästä tulee taas tylsä blogimerkintä, en yksinkertaisesti jaksa etsiä tekstiä piristäviä kuvia.

Joku epätoivoisin kausi nyt menossa. Töitä olisi taas huomenna (mulle soitettiin viime viikolla ja kysyttiin vieläkö kiinnostaa kesätyöt, otin paikan vastaan) enkä jaksaisi mennä. Mielessä kangastelee taas vain ajatus kaiken päättymisestä, hyppään jostain korkealta, kipu kestää vain hetken ja sitten se on ohi. Mutta en pysty tekemään sitä.

Olen läski, läskiläskiläskiLÄSKI. Kaikki väittää että "sä olet ihan tarpeeks hoikka" ja "tollasen riu'un mitään tarvi laihduttaa" mutta ne tekee sen vain koska niin vaan kuuluu sanoa! Ne tekee sen vain koska ite ovat niin läskejä eikä ne halua että musta tulee laihempi kuin niistä, tai koska niillä on kieroutunut näkö ja ne kuvittelee mun olevan laiha, tai koska... juuri niin. Viikonloppuna paras kaveri oli meillä ja mulle lähestulkoon pakkosyötettiin sipsejä ja TAVALLISTA limua, vaikka melkein polvillani anelin että ostetaan light-limua. Ja ensi viikonloppuna sama juttu, kun menen vuorostani kaverille.
Töissä on kyllä muuten se hyvä puoli, että voi hyvin lintsata syömisestä. Ei tarvitse ahtaa kaloreita suuhunsa ihan niin paljoa. Tänään oli vapaapäivä ja tulihan sitä taas syötyä, mutta yritän selviytyä oksentamatta.

Tästä tuli lyhyt merkintä, ilmoitan vain olevani elossa. Olen kyllä jotenkin niin sekavalla päällä ettei ehkä ole muutenkaan järkeä kirjoittaa enempää.

Vastaan kommentteihin ensi kerralla.

not getting any inspiration

Yli viikkoon en oo taas kirjoittanut, anteeksi siitä. Olen ollut laiska.

Tässä viikon aikana on nyt jonkin verran tapahtunut, päällimmäisenä asiana nyt mielessä on eilinen riita äidin kanssa. Mulla meni aivan lopullisesti hermot siihen ihmiseen. Sanoin sille suoraan, että koska sen elämän ykkönen on kuningas alkoholi ja se haluaa mut kotiin vain lapsilisien (kaljarahan) takia, on sen turha odottaa että mä tulisin takaisin. Mutsi taas väitti, että mä olen lapsellinen ja suutun turhasta, ryyppääminen kolmesta viiteen kertaan viikossa on sen mielestä ihan normaalia. Jossain vaiheessa kun huomautin sairauksista, jotka se on itse itselleen aiheuttanut juomalla ja tupakkaa kiskomalla (Alzheimerin tauti, vasemman käden hermoratahäiriö, COPD eli keuhkoahtauma, astma), syyti mutsi syyn mun ja isoveljeni niskoille. "Teidän käytös on aiheuttanut."
Viimeisessä viestissä, jonka äidille laitoin, teen täysin selväksi etten mä tule kotiin, en halua nähdä äitiä enää ikinä kunhan mun muutto tänne lastenkotiin on saatu selväksi ja että mulla ei tästä lähtien ole äitiä.
Hassua kyllä, mua ei edes sureta yhtään. Oon oikeestaan aika helpottunut.

Sitten laihdutus. En tiedä paljonko olen laihtunut vai olenko ollenkaan, täällä ei ole vaakaa ainakaan näkyvillä. Oon liikkunut aika paljon, mm. viime lauantaina kävelin ja hölkkäsin 15 km (tallille ja takaisin) ja ratsastin tunnin, sunnuntaina oli pakko ottaa rennommin kun loukkasin jalan, maanantaina kävelin ehkä viitisen kilometriä ja jumppasin jonkun verran sisällä. Tänään olen kävellyt ja hölkännyt varmaan suunnilleen 10 km. Aion illalla vielä jumpata.
Syömisten kanssa on ollut vähän niin ja näin. Syön kyllä vähemmän kuin normaalisti, mutta esim. aterioiden väliin jättäminen on aika lailla mahdotonta täällä. Jos saisin syödä miten haluan,en todellakaan söisi neljästi päivässä.
Tosta syömisestä on tullut mulle jonkinlainen ongelma (ei, edelleenkään ei syömishäiriö!): syömisestä tulee toisinaan tosi paha mieli ja syödyt kalorit kummittelee päässä. Ja tunnustetaan saman tien - olen oksentanut. Viimeksi eilen illalla. Myönnän, että se on typerää, mutta yritän päästä siitä eroon.

Pakko lopetella taas, koneaika loppuu pian.

Ps. Tottelin lääkärin suositusta ja vähensin tallilla käymistä. Käyn ainakin nyt kesällä neljästi viikossa, saa nähdä vähennänkö vielä syksyllä.

Fuck the fitness - feel the fatness!

Otsikko puhuu puolestaan. Laihdutus on tähän mennessä sujunut ihan hyvin, oonhan ollut jo ennen tätä laihtumispäätöstä kolme viikkoa karkki/roskaruokalakossa, mutta tänään kun vanhemmat kävivät täällä lastenkodissa moikkaamassa toivat he mukanaan Pepsi Maxia (sitä voin juoda, koska 100 ml sisältää vain 0,4 kaloria - en muutenkaan juo koskaan muita kuin sokerittomia ja light-limuja) ja SIPSIPUSSI. Eikä edes mikään "-30% rasvaa"-sipsipussi, vaan kunnon rasvassa ja suolassa uitettu kaloripommi, joka yhteistyössä peilin kanssa lisää vyötärölle ainakin kymmenen senttiä ihraa. Erehdyksessä menin vielä syömään siitä pussista, ja myöhemmin heittäydyin vielä idiootimmaksi ja oksensin nuo syödyt rasvalastut ulos. (Ja ei, tämä ei edelleenkään ole syömishäiriöblogi, yksi oksentamiskerta tuskin tekee musta bulimikkoa.)

Mulla on edelleen aika loistava olo! Ehkä lääkkeiden, ehkä muuttuneen elämäntilanteen takia, en tiedä. Vielä eilen olin aika maassa, kun "heräsin todellisuuteen" kuten päiväkirjassa asian ilmaisin ja se sama vanha masennus-niminen rautavanne palasi kiristämään rintakehää, mutta nyt fiilis on kutakuinkin normaali. Välillä tuntuu, että nuo lääkkeet estää mua näkemästä todellisuutta ja oon harkinnut että jättäisin niitä ottamatta, täällä kun hoitajat eivät vahdi että ne otetaan. Olen kuitenkin joka aamu tuon lääkkeen ottanut.

Vankila-aikani päättyy keskiviikkona. Nimitän vankila-ajaksi sitä yhden viikon mittaista jaksoa, jonka aikana en saa poistua portin ulkopuolelle. En malttais odottaa keskiviikkoon, siihen, että pääsen liikkumaan ja saan laihdutuksen kunnolla käyntiin, mutta ehkä tästä selvitään!

Nyt ne syödyt sipsit vainoaa mua.

Hey, hey, it's me again

Bloggaaminen on nyt vähän jäänyt osastojakson ja lyhyiden lomien vuoksi, anteeksi siitä. Yritän korjata asian kirjoittelemalla kuulumisia nyt ainakin sen verran, etteivät rakkaat lukijat (joita onkin ilmestynyt pari lisää, huomaan!) tipu jatkossa heti kärryiltä.

Kuuluminen numero yksi. Osastojakso päättyi ja pääsin keskiviikkona pois sairaalasta, mukanani epikriisin (lienee jonkinlainen jälkilausunto, kirjoitinkohan tuon edes oikein?) lisäksi masennus-, nukahtamis- ja rautalääkkeet. Seronil 20mg ja Ketipinor 100mg, anyone? Viimeiseksi mainittu rautalääkekuuri, joka määrättiin itsemurhayrityksen jälkeen sairaalassa todetun anemian vuoksi, päättyi juuri.
Epikriisissä mainitut diagnoosit olivat sekamuotoinen masennus- ja ahdistustila, nuoruusiän kehitykselliset vaikeudet (itsetuntoni ei ole lääkärin mukaan kehittynyt niinkuin pitäisi enkä hyväksy itseäni tai omia tekemisiäni kunnolla) sekä muu primäärisen tukiryhmän ongelma, jolla viitataan kotiongelmiin.
Jos katoan jossain vaiheessa taas useiksi viikoiksi, olen luultavasti jälleen sairaalassa. Lääkäri kun sanoi, että jos asiat menevät taas huonompaan suuntaan, täytyy mennä takaisin.

Kuuluminen numero kaksi. Asun nyt lastenkodissa. Osastolla oltiin sitä mieltä, että jos kotitilanne on niin huono että se ajaa yrittämään itsemurhaa, ei kannata asua enää kotona. Asumissopimus tehdään aina kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, joten saattaa olla, että jossain vaiheessa menen takaisin kotiin.
Koneenkäyttöni on myös vähentynyt jonkin verran, täällä kun on ehdoton raja 1h koneenkäyttöä päivässä, joten tuskin bloggaan ihan joka päivä. Joka viikko, sen luulisin onnistuvan.

Kuuluminen numero kolme. Mietin vakavissani, mitä aion tehdä jatkossa ratsastusharrastukseni suhteen. Tämä kevät on ollut yhtä stressiä ja harmaita hiuksia, kun tallilla on pitänyt olla lähes joka päivä, kantaa lähes täysi vastuu hevosesta, joka ei ole omani ja työskennellä maksaakseen hoitohevosella ratsastus, joka liikutuksen osa-alueena kuuluu kyseisen hevosen hoitoon. Lääkäri (joka ei päätä elämästäni, huolimatta siitä että tämäkin lause alkaa näin) sanoi, että jos harrastus on enemmän taakka kuin ilo, tulee miettiä onko se sittenkään niin hyvä harrastus. Hän ei kehottanut lopettamaan, päinvastoin kehui ratsastuksen toimivan hyvänä terapiana, mutta sanoi, että kannattaa harkita vähentämistä - kuusi kertaa viikossa sekä suuri vastuu rakkaasta, isosta ystävästä aiheuttaa kuulemma mulle vain lisää masennusta ja jaksamattomuutta. Lääkäri kysyi myös, voisinko harkita käyväni tallilla parina päivänä viikossa ja ottaa yhdelle päivälle jonkin sellaisen harrastuksen, jossa tapaisin ihmisiä ja saisin itsetuntoa kohotettua. Siksi harkitsenkin nyt nuorisoteatteriin osallistumista, mikäli saan tallihommat selviksi...

Kuuluminen numero neljä. Minä laihdutan. Ei, tästä EI tule syömishäiriöblogia - eikö nuori voi laihduttaa ilman että hänellä on syömishäiriö? Olen 167 senttiä pitkä ja painan 63 kiloa, eivätkä nuo kilot ole todellakaan lihasmassaa. Tavoitepaino on nyt 55 kg. Mihin mennessä, sitä en tiedä, lastenkodissa kun on hyvin hankala vähentää syömistä kauhean rajusti ja olen ensimmäisen viikon vankina pihapiirin sisäpuolella, joten tänä aikana liikkumismahdollisuudet ovat rajalliset. Viiteenviiteen aion kuitenkin päästä, se on selvää!

Ja kuuluminen numero viisi: MUT HYVÄKSYTTIIN! Hyväksyttiin kaikkiin kouluihin, joihin hain, joten valinta oli selvä: minusta tulee lähihoitaja. Terveydenhuolto-ala, here I come!

Kerrankin hyvissä merkeissä, hyvällä mielellä juhannusta toivottelee vendetta. :)

I've made it through the day

Hei vain taas.

Oon nyt siis ollut 16.5. alkaen psykiatrisella osastolla, ensin aikuisten kriisiosastolla ja nyt nuoriso-osastolla. Oon saanut nyt kaksi yhden yön kotilomaa, lääkitys on aloitettu ja sossuntätien kanssa keskusteltu. Meillä on joka viikko perhepalaveri, johon osallistuu sossun porukka, vanhemmat ja lääkäri, ja siellä on päätetty että todennäköisesti muutan kotikaupunkini perhekotiin ainaki joksikin aikaa.

Oon pitänyt sairaalassa päiväkirjaa melkein jokaisesta päivästä. Varmaan poimin niistä merkinnöistä jotain ja kirjoittelen tänne, kun ensi viikonloppuna (toivottavasti) saan vähän pidemmän loman.

Pääosin on mennyt nyt hyvin. Kerran oon epätoivossa nirhannut nastalla rannetta jotta saisin valtimon auki, mikä ei jälkeenpäin ajateltuna ehkä ollut kauhean viisasta. Parina iltana piilotin nukahtamislääkkeet hoitajan silmän välttäessä taskuun säästääkseni niitä, jotta voin ottaa kaikki kerralla, mutta siitäkin ajatuksesta luovuin ja vedin ylimääräiset pillerit vessasta alas. Jälkeenpäin se on epätoivoisimpina hetkinä kaduttanut, mutta en ole tehnyt samaa toiste.

Sitä, miten yritin itseni tappaa ja mikä siinä meni pieleen, en aio tässä kertoa. Tarkoitukseni ei ole inspiroida ketään.

En kirjoittele tämän pitempiä, kohta täytyy lähteä takaisin sairaalaan. Ensi viikonloppuna toivottavasti lisää.

hei

kerron vaan olevani hengissä. se ei ollut tarkoitus.

oon ollu psykiatrisella osastolla kaksi viikkoa itsemurhayrityksen seurauksena (ja nyt oon yhden yön lomalla).

palaan kommentteihin ja kerron lisää myöhemmin. jos jaksan.

please don't cry one tear for me

Tänään tuli soitto klinikalta. Kertoivat, että isä oli käynyt ja ollut vähän huolissaan. Syynä oli eilinen yhteydenpito yhden tällä hetkellä osastolla olevan kaverin kanssa. Tai ei varsinaisesti yhteydenpito, vaan se, mitä sille kirjoitin.

Mä olin kertonut, että meinasin tappaa itteni viikonloppuna. Kaveri sitten huolestui ja soitti äidilleen, joka soitti isälle. Ja isä sitten tosiaan oli tänään kävellyt klinikan ovesta sisään ja ilmaissut huolensa siitä, että mä tekisin itsemurhan.

Klinikalta siis tosiaan soitti joku mulle ennestään tuntematon hoitaja, sanoi että mun nimi on kyllä hoitajien palavereista tuttu ja että myös mun "oma" hoitaja oli ollut vähän huolissaan kuulemma. Kyseli vähän siitä mun viestistä, kerroin totuudenmukasesti et pelkään etten pysty enää hallitsemaan itseäni kunnolla, ja se käski mua menemään terveyskeskukseen jos tuntuu siltä et haluan tappaa itteni (mikä tuntuu edelleen mun mielestä äärettömän tyhmältä). Se sanoi myös soittavansa mulle viikon päästä uudelleen, kun varsinainen hoitaja on lomalla ensi viikon. Ja multa myös kysyttiin, pystynkö lupaamaan etten tapa itseäni, vastasin myöntävästi. Enkä tiedä onko se totta vai ei.

En oo ollenkaan vihainen sille kaverille, oikeinhan se käytännössä teki, ja jos asiat olisivat olleet toisinpäin olisin luultavasti tehnyt itsekin samoin. Nyt vaan tuntuu vielä entistäkin vaikeammalta nähdä isää tai mennä sinne viikonloppuna. Miksi mä en vaan voi olla kotona?

*

En oo kiivennyt hevosen selkään melkein viikkoon. En kisojen jälkeen. Tuntuu siltä etten osaa kuitenkaan, turha yrittää kun kaikki menee pieleen kuitenkin. "Hyvä hevonen menee vaan pilalle", tiedän että se on sairas ajatus, mutta silti osa musta vakuuttaa koko ajan, että se on vain faktaa.
Yritän tässä päättää, lähetänkö ratsastuksenopettajalle viestin etten huomenna tule tunnille vai yritänkö vääntää jotain kokonaisen tunnin.

Huomenna olisi myös yhteiskuntaopin koe, en ole lukenut yhtään, mikä ei oo ollenkaan mun tapaista. Entistä huonommat numerot, here I come! Aika ironista, etten ennen koetta jaksa lukea, ja kun saan siitä huonon numeron revin jalan verille ja itken silmät turvoksiin.

Tässäpä tämä roska tänään, onneksenne jälleen lyhyt.

P.S: Soveltuvuustesti meni ihan hyvin. Satunnaista ahdistusta ja ihmispelkoa lukuunottamatta, sekä kahden tutun näkemistä.

lead me away

Lääkärin aika tuli ja meni. Lääkkeitä en saanut, vaikka niistä perjantaina olikin puhe. Eivät uskaltaneet määrätä, kun pelkäävät, että yritän itsemurhaa yliannostuksella mikäli lääkkeet saan. Mikä ei kylläkään olisi kamalan epätodennäköistä mun tänhetkistä oloa ajatellen.

Tarkalleen en tiedä miksi on ollut niin hirveä fiilis viikonlopusta lähtien. Itse asiassa tänään mutsi kävi juomassa, mutta luulisin, että samanlainen olo olisi vaikkei se olisi käynytkään. On vaan niin epätoivoinen olo, sellainen, että kaikki näkemisen ja kokemisen arvoinen on jo nähty ja koettu. Etten jaksa enää mitään. Että haluaisin olla jossain muualla, ehkä kuollut, ehkä eri ihminen eri paikassa. Tappelen edelleen itseni kanssa elämästä ja kuolemasta, kuten viime blogituksessa kerroin. En tiedä enää kumpi on voitolla, luultavasti se osa, joka muistuttaa siitä ettei kukaan tiedä mitä rajan takana on. Se osa pelottelee mua liikaa.

Näin tänään klinikalla yhden kaverin, jota en oo nähnyt puoleentoista vuoteen. Osasin kyllä arvata, että se kaveri käy siellä, ja olinkin sitten miettiny, milloin me nähdään. Silti oli vähän ahdistava keskustelutuokio, ei sellaisessa paikassa oikeen tiedä, mitä voi toiselle sanoa. "Kiva nähdä" ei taida sopia psykiatrisella poliklinikalla käytävään keskusteluun? Myös "mitä kuuluu" on mun mielestä vähän tahditon - mitä nyt yleensä kuuluu ihmiselle, joka istuu hullulan odotushuoneessa..
Onnistuin muuten tänään olemaan melkein itkemättä klinikalla. Hieman oli pakko pyyhkäistä silmäkulmaa, kun tuli puhe siitä, keneen olen saanut tukeutua (aiempien kokemusten perusteella oon kieltäytynyt tukeutumasta keneenkään) sekä siitä, oonko omasta mielestäni syyllinen mutsin juomiseen. Tätä voi varmaan jo kutsua saavutukseksi.

Huomenna on muuten se soveltuvuustesti. En haluaisi mennä. Pelkään ja jännitän jo etukäteen hirveästi. Menisin vaikka sata kertaa mielummin kouluun kuin sinne testiin, ja jo siitä voi päätellä, miten hirveänä koko testipäivän näen ja koen. Toivottavasti se on sitten pian ohitse.

Lyhyt ja turha postaus, ilmoittelen vaan että hengissä yhä ollaan. Valitettavasti, haluaisi osa mua tähän lisätä.

I'm writing this down to ease my pain

Kisat ei menneet mitenkään. Kirjaimellisesti. Mä keskeytin jo verryttelyssä.

Tarkotus ei ollut ees mennä koko kisoihin. Lähdin eilen illalla kesken tunnin pois - en osannut tehdä edes kunnon ympyrää sen hevosen kanssa oikeaan kierrokseen - ja vedin mun nimen yli lähtölistasta. Mutta hevosen omistaja suostutteli mut vielä samana iltana osallistumaan sittenkin, joten aamulla mä siis lähdin sinne kisoihin.
Verryttely meni aluksi ihan hyvin, mut oikean kierroksen laukat oli taas jotain niin hirveitä, että sanoin vaan katsomossa seisovalle isälle etten osallistu ja lähdin kävelemään loppukäynnit maastoon. Maastossa itkin pääni kipeeksi, purin letit selässä istuessani ja mietin, miten enää ikinä kehtaan näyttää naamaani tallilla.

Hevosen omistaja laittoi viestin, ettei ole vihainen, vaikken mennytkään rataa. Mutta kun mä olen vihainen, itselleni siis. Millainen luuseri jättää kisat kesken verryttelyssä, millainen ratsastaja ei osaa ratsastaa edes kunnon ympyrää?! Kaiken lisäksi mä olin vielä vuosi sitten eräällä toisella hevosella mennessäni voittanut tuon samantasoisen luokan, joten miksi mä en enää osaa?
Kai mun pitää vaan hyväksyä se, että musta ei vaan tule ratsastajaa.

*

Eilen illalla tajusin, ettei mulla ole oikeita ystäviä. Ei sellaisia, jotka sanoo välittävänsä, ei sellaisia, jotka lohduttaisi jos näkisivät mun itkevän, ei sellaisia, joille voisin kertoa ihan kaiken. Eikä mulla luultavasti tule koskaan olemaankaan. Mitäs olen niin luotaantyöntävä ihminen.
Lisäksi mä tajusin, ettei mulla tule todennäköisesti olemaan opiskelupaikkaa ensi vuonna. En usko, että mua otetaan sen kummemmin lähihoitaja- kuin nuoriso-ohjaajankaan koulutukseen. Ja se ympäristöalan perustutkinto, joka mulla oli viidentenä, ei oikeasti edes kiinnosta mua.
Lähihoitajan soveltuvuuskoe pelottaakin ihan älyttömästi, enkä mä edes jaksaisi mennä sinne. Jos voisin, jättäisin menemättä. Lintsaisin vaan senkin päivän. Mutta jos sen teen, saan ainakin heittää hyvästit koko tutkinnolle.

Noiden asioiden liian pohdinnan tuloksena mulla on ollut tänään ehkä epätoivoisin, ahdistunein ja masentunein päivä kuukausiin. Tappelen itseni kanssa aiheesta "elääkö vai kuolla", tällä hetkellä se elävämpi puoli vaikuttaisi olevan vähän voitolla.

Tää postaus lienee ihan täyttä kuraa tänään, mutta täytyi nyt johonkin päästä vuodattamaan.

little dana o'hara decided one day to travel away

Sen oli pakko mennä tänään taas juomaan, vaikka se tiesi, että mulla on huomenna kisat ja olen siksi tänään kotona. Tai ehkä se tekikin sen juuri siksi? Olipa vielä ovela ja lähti sillon, kun itse olin klinikalla.

Eikä toi juominen vielä sinänsä mitään, mutta kun sen piti raahata joku juoppokaverinsa mukaan - about kolmekymppinen, likanen ja viinalta haiseva äijä, joka änkesi heti mun huoneeseen ja halus että opetan sitä käyttämään tietokoneella jotain ohjelmaa, jonka nimeä en just nyt taas muista. Sain varmaan vartin selittää, että en itsekään osaa käyttää sitä, kun en ole moisesta ikinä kuullut enkä sitä käyttänyt. Noh, tämä vihdoin uskoi, oli jo lähdössä ja huokaisin helpotuksesta - mutta sitten äijä bongaa mutsin vanhat kyynärsauvat nurkasta ja alkaa leikkiä niillä. Tässä vaiheessa oon jo tosi epätoivoinen, mieli tekee karjua täysillä "ULOS TÄÄLTÄ, mulla on hommia (ja huonekin siivoamatta)", mutta ei ole tietenkään pokkaa.
Taas äijä tekee lähtöä ja huokaan taas. Sitten ovella tämä huomaa, että mullahan onkin kilpikonnia! Tottakai niitä pitää käydä katsomassa, vaikka akvaario onkin hävettävän likaisessa kunnossa. Olin jo käytännössä itkun partaalla kun sain mutsille lähetettyä vaivihkaa viestin, että tulee nyt hakemaan kännikaverinsa pois mun huoneesta. En tiedä olisinko vieläkään päässyt äijästä eroon, jos mutsi ei olisi sitä hakenut.

Tänään siis tosiaan olin taas klinikalla, juteltiin tällä kertaa paljon syyllisyydentunnosta. Hoitajan mukaan en saisi olla niin kriittinen itelleni, numerossa 7½ ei kuulemma ole mitään pahaa, en kuulemma voi pilata hevosta ratsastamalla sitä väärin. Mutta kun ihmisen kuuluu olla kriittinen, mun ei kuulu saada seiskaa matikasta, ja hevosen voi pilata ratsastamalla väärin! Sitä paitsi jos mä harjoittelisin enemmän, olisin vaan parempi ja etenisin asioissa kuten normaalit ihmiset, mä pystyisin parempaan. Se ei ole pelkkää syyllisyydentuntoa, vaan faktaa.
Joka tapauksessa, hoitaja sanoi juttelevansa klinikan lääkärin kanssa tästä ja itsensä rankaisusta. Aikoo ehdottaa, että mulle kirjoitettaisiin lääkeresepti. Onnellisuuspillereihin siis. Asia selviää maanantaina, jolloin mulla on aika tuolle lääkärille.

Huomenna on tosiaan ratsastuskilpailut, vielä tämä päivä aikaa harjoitella. Saa nyt nähdä mitä siitäkin tulee, kovin luottavaisin mielin en sinne lähde.


Oisin vähän runotuulella, mutten usko että osaisin kirjoittaa kunnollista. Enkä edes keksi runolle aihetta.

a slip of the knife or a twist in the chest

Mä olen niin väsynyt.
En mennyt maanantaina kouluun, ku tosiaan nukuin kolme ja puoli tuntia, ja kouluun meno tuntui muutenkin ylivoimaiselta. Jäin siis suosiolla kotiin. Tiistaina en mennyt myöskään kouluun, koska se vaikutti taas mission impossiblelta, mut kotiin en voinu jäädä - sen sijaan kävelin kahdeksan kilometrin matkan tallille. Laskin siellä vesiä hevosille ja auttelin tallityöntekijää, jolta sain sitten iltapäivällä kyydin kotiin.
Keskiviikkoaamu oli kanssa helvettiä. Melkein itkin aamulla, ku tajusin, että on pakko mennä kouluun (saksan valtakunnallinen koe + kolmesta peräkkäisestä poissaolosta tulee selvittää kirjallinen selvitys luokanvalvojalle). Menin sinne sit kuitenkin, mut koulupäivä olikin koulun vihkiäisten johdosta tavallista lyhyempi ja pääsin jo ennen kahtatoista. Oli aika mahtavaa!
Tänään oisin ollu aivan kypsä lähtemään ekan tunnin jälkeen, mut en voinut, kun toisella tunnilla oli kemian koe. Sekin siirtyi sitten tunnilla eteenpäin (kemian kaksoistunti), joten olin vielä kolmannen tunnin. Seuraavaksi olikin sitten kuvista, joten päätin kestää neljännenkin tunnin. Viidennellä tunnilla oli konsertti, jota mentiin katsomaan. Ja niin vain kamppailin ne kaikki seitsemän tuntia, tappelin itseni kanssa, ja se "et voi olla enempää poissa sulla on jo tarpeeksi poissaoloja"-puoli voitti.
Huomenna en luultavasti mene kouluun. Käytän tekosyynä sitä, että pitää käydä siellä psykiatrisella huomenna. Se on kyllä totta, mutta kun se aika on vasta klo 11.30 ja kestää noin tunnin ja polille on koululta matkaa alle kilometri, niin ehtisin kyllä ihan hyvin mennä kouluun ennen ja jälkeen tuon, mutta en taida jaksaa. Anteeksi vain.

Lauantaina on sitten kouluratsastuskisat, joihin mä jonkin selittämättömän "luulen osaavani ratsastaa"-kohtauksen seurauksena osallistuin, kun ratsastuksenopettaja ehdotti. Harmi vaan, että kisoista tuskin tulee mitään. Tänään harjoittelin rataa ja aivan perseelleen meni, kun yritetään laukata ympyrällä oikeaan kierrokseen, suistutaan väkisinkin ulkolapa edellä vasemmalle ja tämmöstä ihme pohkeenväistömäistä koikkelehtimista jatkuu kunnes tulee aita vastaan... Noh, olen ottanut selvää mikä on asiallinen tapa keskeyttää suoritus, joten pitäisi kai ajatella että menköön huonosti jos on mennäkseen. Mä en vaan osaa. Tänäänkin rataharjoittelun päätteeks lähdin kentältä itku kurkussa.

Musta on tuntunut jo jonkin aikaa siltä, että mä olen jo nähnyt kaiken. Mulla ei ole mitään annettavaa tälle elämälle eikä sillä mulle. Asiat ei tule koskaan muuttumaan, joten miksi jatkaa, kun joutuu joka tapauksessa vain kärsimään? Miksi en osaa auttaa itseäni pois täältä, kun toivon kuitenki joka hetki, että eteen hyppää psykopaatti joka on päättänyt ampua ensimmäisen vastaantulijan? Miksi mä olen tämmöinen luuseri, joka pelkää tehdä sen, mitä on jo kauan toivonut tapahtuvan?

Mä en tiedä.
Enkä mä aio tehdä mitään. Mä en pysty. Enkä jaksa. Kompuroin vain jotenkin eteenpäin päivästä toiseen ja samalla olen säälittävä paska.

P.S. Matikan molemmista (valtakunnallinen ja tavallinen) kokeista tuli muuten huonommat numerot ikinä. Jouduin miettimään pystynkö edes kirjottamaan sitä tänne, mutta kai mä voin - 7½. Molemmista. Seitsemän puoli. SEITSEMÄN PUOLI.
Seitsemän puoli on keskiverto. Mä en ole keskiverto. Mä en saa olla keskiverto. Mä en jumalauta soikoon voi olla keskiverto! Kuka käski olla lukematta tarpeeks, laittaa lukemisen puutteen muka-ahdistuksen ja muka-väsymyksen piikkiin, kuka käski vaan selata kirjaa parina iltana ja luulla että osaa?
Minä käskin. Minä jolla oli vielä kasin syksyllä kymppi matikassa.
Myönnettäköön, että kyllä jotkut muutkin kympin oppilaat sai vähän tavallista huonompia numeroita (kuten 7+), MUTTA SILTI.
Tiedä sitten osaanko antaa itelleni koskaan anteeks, luultavasti muistan elämäni loppuun asti sen yhdeksännen luokan viimesen matikankokeen jossa olin keskiverto.
Saamaton paska. Laiska. Tyhmä.

I'm the nightmare coming true

Mun painajaiset on jotenki lisääntyny viime aikoina. Taisin jokin aika sitten kertoa siitä unesta, jossa sain nelosen äidinkielestä, koska kurssi meni yhden työn takia niin huonosti? Se toistui vielä, hiukan eri tavalla, mutta samalla sisällöllä.

Tänä yönä mä näin taas painajaista. Mun piti sen jälkeen laittaa valot päälle, varmistaa, että mun ääni toimii ja tsekata, että mutsi oli vielä viereisessä huoneessa. Sen jälkeen yritin lukea ja järsiä korppuja, että saisin sen unen mielestä. Mutta mä en onnistunut siinä, joten tulin tänne purkamaan sitä. Mun on saatava vuodattaa tää jonnekin.

Se uni oli aika todentuntunen, koska se alkoi siitä paikasta, missä nukahdettuani olin ollut - omasta sängystäni. Mä istuin sängyllä ja mulla oli edessä tietokone (läppäri siis). Huoneessa oli ihan pimeetä, ja musta tuntui, että mä en ollut huoneessa yksin, vaan joku tosi paha oli mun seurana. Kurkin läppärin taakse ja ympärilleni, mutta musta tuntui, että se joku paha ja ahdistava osasi väistää mun katsetta. Mä päätin sytyttää valot, jotta se paha menisi pois, ja naksautin yövalon päälle.
Sitä mä en muista, toimiko se katkaisija yksinkertaisesti ollenkaan vai eikö se valo vaan jotenkin valaissut, mutta pimeää oli joka tapauksessa. Ja se pimeys vaan syveni, tuntui etten näe mitään, ja korvissa jotenkin kohisi.
Mä nousin ylös ja lähdin vaeltamaan ovelle, huutaen samalla äitiä, joka nukkuu viereisessä huoneessa ihan oikeastikin. (Käytin siis tosiaan nimitystä "äiti", mikä on vähän hassua, koska en muista vuosiin käyttäneeni muuta sanaa kuin "mutsi".) Mun ääni oli kuitenkin jollain tapaa kateissa, en saanut aikaan kovaa ääntä. Kännykkä mulla oli kädessä, joten soitin mutsille edelleen yrittäen huutaa.
Mutsi sitten kuuli mun äänen ja sanoi mulle mun huoneen suljetun oven läpi jotain. Mä en muista mitä se oli, ei mitään tärkeetä millään erikoisella äänensävyllä. Se kuitenkin osoitti mulle, että mutsi kuuli mun huudot, mutta se ei tullut. Ei edes avannut ovea. Mä yritin jatkaa sen huutamista, mutta se ei tehonnut.

Siinä vaiheessa mä onneksi heräsin. Enkä mä voinut muutaku itkeä. Tarkastin, että valot toimii, että ääni on tallessa ja että mutsi on edelleen kotona, mutta en mä siitä rauhoittunut. Enkä mä oo rauhottunu vieläkään, en haluais nukkua koko yönä. Aamulla tosin pitäisi olla kahdeksalta koulussa, mutta mielummin nukahdan sinne ku näen samaa painajaista uudestaan.

P.S. Vappuna oli muuten ihan kivaa, olin siis tosiaan mun kaverin luona yötä. Välillä tuli aika ahdistaviakin hetkiä, kun musta tuntui, että olin ylimääräinen.. Mutta siis pääosin kiva viikonloppu, voisin haluta sinne uudestaankin. :)

I'm the guy who lived next door long ago

Hassu olo. En tiedä miksi sitä kutsuisi, tää on jotain alakulon, ilon, pelon ja toiveikkuuden sekoitusta, mille ei ainakaan suomen kielestä löydy nimeä. Hmm.

Olin tänään siellä polilla (= psykiatrisella) taas juttelemassa asioistani. Kysyttiin miten on mennyt ja keskusteltiin sellaisesta oirekäyrästä, minkä se hoitaja oli mulle piirtänyt mun yhteen kaavakkeeseen vastaamien asioiden perusteella. Oirehdin kuulemma eniten alakuloisuudella ja epäluulolla, sitten tulevat melko tasaväkisinä fobiat, viha ja masennus. On myös joitain fyysisiä oireita.

Juteltiin myös yhdestä toisesta kaavakkeesta, jossa oli mm. kysytty, miten hyvä olen omasta mielestäni eri kouluaineissa. En ollut vastannut mihinkään olevani keskimääräistä parempi, vaan lähinnä keskitasoa. Tästä tuli sitten puhetta, kun olin aiemmin kertonut keskiarvoni olevan yli yhdeksän. Se hoitaja yritti vakuuttaa mulle, että yli ysin on tosi hyvä keskiarvo ja että kaikki ihmiset saavat tehdä virheitä. Mutta kun musta tuntuu, että en ole hyvä jos en ole täydellinen!
Hoitaja kysyi, että jos hän menisi kysymään luokkakavereiltani, miten hyvä olen koulussa, mitä luulisin että vastattaisiin. Sanoin olettavani vastauksen olevan "oli se joskus hyvä" ja aloin itkeä. Mulle sitten sanottiin, että pienet numeroiden heilahtelut eivät ole huono juttu, mutta mulle ne on. Opolla (= opinto-ohjaaja, jos joku ei tiedä) käydessäni mulle näytettiin mun edellistä todistusta, mutta mä en pystynyt katsomaan niitä numeroita, tuijotin vain näytön keskelle ja yritin sulkea mielestäni ne ysit, mitä ruudulla pyöri. Hirveää nähdä oma epäonnistumisensa, ja vielä niin että vieressä on toinen ihminen näkemässä.
Mun pitäisi kuulemma oppia "hyväksymään itseni" ja "ajattelemaan missä olen hyvä", mutta miten mä voin ajatella missä olen hyvä, kun en ole sitä missään?

Multa myös suoraan kysyttiin, rankaisenko mä itseäni epäonnistumisista, ja niin siinä kävi että tunnustin sen viiltelyn. Hävettää aivan helvetisti, olisinpa ollut vaan hiljaa! Ei voi enää mitään, sanottu mikä sanottu.

Mulle on tullut yhtäkkiä hirveä hinku kirjoittaa mun lapsuudesta ihan purkamisen merkeissä, en tiedä tulenko julkaisemaan kirjoituksiani täällä (olettaen että yleensä onnistun tarttumaan toimeen), se jää nähtäväksi. On aika moniakin traumoja ja selvittämättömiä asioita, jotka on nyt alkaneet vaivaamaan. Esimerkkinä varmaan ne lukuisat juoksut talvipakkasissakin äidin ensimmäistä avioeron jälkeistä miestä paetessa, koulukiusaaminen ja (perhe)väkivalta.

Tässä tämmönen lyhyt olemassaolon ilmoitus, viettäkäähän iloiset pyhät, älkää ryypätkö itseänne konttaus- ja/tai sairaalakuntoon. Luultavasti toi yksi ihminen tossa seinän takana aikoo sen tehdä, onneksi en ole kotona. Tänään menen sille kaverille josta aiemmin kerroin, saa nähdä mitä vapusta tulee.

Huomenna siis tuskin bloggaan.

you know I can't repent for all

Se meni tänäänkin juomaan.
Oli tosi hauskaa tulla koulusta tyhjään kotiin ja tietää, että siellähän se, kapakassa. Varsinkin kun koulupäivä nyt meni miten meni - kun kerroin kaverille etten uskalla mennä yhteen koulun jälkeiseen mulle pakolliseen juttuun ilman sitä, vastaus oli kylmä "no ei vittu ole mun ongelma". Ahdisti koko päivän. Kotiin kävellessä sai kuunnella seiskaluokkalaisilta jotain kuittia täysin turhista ja paikkansapitämättömistä asioista (kys. herrat eivät edes tunteneet mua), harmi etten saanut sanotuksi mitään, vaikka mielessä oli noin sata erilaista vastausta.

No mutta kuitenkin. Tuli se sieltä kapakasta kotiin vähän sen jälkeen kun mä olin kotiutunut. Totesin vaan kylmästi haistettuani viinan ja kuultuani sen sammaltavan änkytyksen, että "olit sitten juomassa", ja menin omaan huoneeseeni. Ei muuta. Tästä kostoksi sain seinän takaa kuulla, miten hän "juo kyllä satojen eurojenkin edestä, jos häntä huvittaa". Että näin, en tiedä sitten paljonko oli juonut, mutta ainakin ne mun kenkärahat meni. (Lupasi muutama päivä sitten että maksaa mulle kunnon tallikengät kesäksi, ilman että edes pyysin. Tarkoitus oli tänään mun mennä ne ostamaan, mutta ilmeisesti oli asiat suunniteltu niin että käydään ryyppäämässä ne rahat, jotta aiheutetaan varmasti tarpeeksi pettymystä...)

Nyt se on vähän selvempi, mutta huutoa saa kuulla. Ei siis mulle suunnattua, kunhan haluaa valittaa kaikesta. Kuulemma "hän tekee kaiken täällä" ja "on se perkele kun ei lehti tule ajoissa" (puhuu huomisen lehdestä joka tulee meille toisinaan tiistai-iltaisin..) plus "vittu faskfjåa saatana wiurawfna perkele apo9figafoivn helvetti spofgiasjf jumalauta apogfia perkele jnejnejne".

Tämmöinen ilta siis. Ahdistaa ihan mielettömästi (mulle on vuosien varrella kehittynyt jonkinlainen fobia kovia ääniä ja huutoja kohtaan), yritän hukuttaa ympäröivää maailmaa musiikkiin huonolla menestyksellä. Ulkonakin kävin jo sekä tallilla, ei oo oikeen paikkaa minne mennä. Enkä toisaalta edes haluaisi täältä minnekään, kun en pysty olemaan siedettävän pirteä tai mukavaa seuraa kenellekään.
Ylihuomenna on onneksi polilla käynti, jospa se edes vähän, edes tällä kertaa helpottaisi.

Ps. Soveltuvuuskoe meni sitten perseelleen. Oon aika varma etteivät ne ota mua sinne. Ja jos testi on yhtään samanlainen lähihoitajalinjalla niin en taida päästä sinnekään.